ei jaksais enää

\mutta mieti nyt vielä muutamaankin otteeseen että haluatko todella noin elää??? Lapset kärsii hiljaisistakin riidoista mutta lapset ovat myös sopeutuvaisia uuteen elämään ja mikäs sen ihanampaa lapsille on kuin se että äiti ja isä ovat onnellisia AIDOSTI.
Unohda hetkeksi se lapsien varassa roikkuminen ja ajattele itseäsi...sitä saa olla välillä itsekäs tuntematta siitä syyllisyyttä.
Uskallan kuitenkin väittää että jossain siellä sun ajatusten takana piilee pienen pieni ajatus paremmasta.
Se kun ei ole mukava tunne pyöritellä niitä ajatuksia mielessä joka päivä ja tuntea sitä ikävän tunnetta vatsan pohjassa joka välillä nousee kurkkua kuristamaan.


[/quote]

En minä tosiaankaan näin halua elää, se on ihan selvä asia. Tämä on vaan olemassa olevista vaihtoehdoista ainoita mahdollisia. Näitä ongelmallisia asioita kun on muitakin kuin se juopottelu ja näistä kaikista on kiistelty ja riidelty. Ja ne ei oikeasti lopu keskustelemalla, kun keskustelu menee aina siihen että vaimo haukkuu, syyllistää ja kiristää minua ja mikään järkipuhe ei vaan auta. Ja se mikä minua itseäni on alkanut pelottaa, että se ei riitä että riidellessään vaimoni on ajoittain väkivaltainen, vaan myös minulle viimeisimpien riitojen aikana on tullut sellainen tunne, että mitä sillä on väliä vaikka löisin toiselta tajun kankaalle. Se selkeästi johtuu siitä, että kun en jaksa riidellä enää niin minulla alkaa ns. ampua yli. No, vielä olen saanut itseni hillittyä vaikka joskus on itselläni ollut musta silmä. Nyt vaan olen pyrkinyt välttelemään kaikkia riitaa aiheuttavia asioita, kun en halua että lapset joutuisivat elämään väkivaltaisessa kodissa (vaikka väkivalta ei heihin kohdistukkaan). Olen kuitenkin vaimoani fyysisesti huomattavasti voimakkaampi, joten pelkään miten pahaa jälkeä siinä syntyy, jos ihan kokonaan menetän malttini.

[/quote]

No voitko kertoa sitten että mitä järkeä on tuollaista suhdetta jatkaa??? Vai onko kaikki siitä kiinni että et uskalla ottaa eroa ja lähteä?? Tiedän sen ulkopuolisen paineen mikä tuollaisissa päätöksissä on mutta miksi, miksi haluaa kituutta noin?? Näin karkeasti sanottuna mitä jos muuttaisit omaan kotiin, mieti kuinka ihanaa se aika lasten kanssa sitten olisi. Teillä olisi ne viikot ja viikonloput + että saisit sitä omaa aikaa mitä todellakin tarvitsen kaiken tuon jälkeen.
Älä jää polkemaan paikoilleen. Sellainen vain tuo niin syviä haavoja että niistä on vaikea parantua.

 

Hupsista..

Kuulostaa elämänne niin kamalalta, että on kai parempi pohtia uudelleen alanko edes lapsia "hankkimaan"


Kuka nyt tollasta elämää haluaa?!?

 

\

Hupsista..

Kuulostaa elämänne niin kamalalta, että on kai parempi pohtia uudelleen alanko edes lapsia "hankkimaan"


Kuka nyt tollasta elämää haluaa?!?

eivät ne lapset elämästä kamalaa tee vaan se että parisuhde on heikolla pohjalla. Lapset sitten näyttävät kuinka vahva se parisuhde on alun alkaen ollut.Jaksetaanko tukea toisiaan niin myötä kuin vastamäessä.

 

Tais mennä hellähelunan ja henkan keskusteluksi. Eipä siinä mitään.

Jotenkin alkaa tulee mieleen yks elokuva....

Ei henkalla voi olla niin samanlaista kuin meillä, mutta tuskin meidän iskä oot???

Mutta asiaan niin on oikeesti vaiketa lähteä suhteesta missä on jo lapsia vaikka ajattelee että niidenkin elämänlaatu saattais parantua huomattavasti jos eroais. Kuitenkaan sitä ei tule tehty, lasten takia.
Itse olen kyllä miettinyt ero kun ei jaksa olla 4 lapsen yksinhuoltaja joista 1 on siis muka oikeesti aikuinen. Jos yhteiset hetktetkään tunnut enä ämiltää ja toistemme seurassa ei osata edes nauraa niin onko se oikeeta parisuhdetta?

 

\

No voitko kertoa sitten että mitä järkeä on tuollaista suhdetta jatkaa??? Vai onko kaikki siitä kiinni että et uskalla ottaa eroa ja lähteä?? Tiedän sen ulkopuolisen paineen mikä tuollaisissa päätöksissä on mutta miksi, miksi haluaa kituutta noin?? Näin karkeasti sanottuna mitä jos muuttaisit omaan kotiin, mieti kuinka ihanaa se aika lasten kanssa sitten olisi. Teillä olisi ne viikot ja viikonloput + että saisit sitä omaa aikaa mitä todellakin tarvitsen kaiken tuon jälkeen.
Älä jää polkemaan paikoilleen. Sellainen vain tuo niin syviä haavoja että niistä on vaikea parantua.

No, minä nyt olen ollut sellainen periaatteen mies tyyliin "myötä ja vastoin käymisissä" ja sitten kun yhdessä on oltu kuitenkin vasta viisi vuotta josta neljä vuotta naimisissa (tää tilanne alkoi oikeastaan aika tarkalleen silloin kun mentiin naimisiin). Aiemmin ajattelin, että kyllä se tilanne siitä muuttuu, kun jaksaa vaan toista rakastaa kaikkine vikoineen, kun ei itsekään mikään täydellinen ole. Nyt kyllä olen jo toivosta luopunut sen suhteen että tilanne korjautuisi. Rakastan kyllä vaimoani, mutta se ei vaan enää minusta näy ja ei se samanlaiselta enää tunnu...

Pari vuotta sitten muutinkin kotoa pois ja annoin vaimolle mahdollisuuden valita, että erotaanko vai onko hän valmis korjaamaan kanssani näitä ongelma kohtia. Sitten päätettiin vielä yrittää ja mentiin parisuhdeterapiaan jossa sitten käytiin vuosi. Siellä asiat kuullosti tosi helpolta mutta lopputulos oli se että vaimon pitää saada enemmän omaa aikaa (joka oli hyvä juttu) ja vaimo aloitti pari harrastusta. No se tarkoitti sitä, että minun työpäivät mutkistui, kun jouduin kesken päivän käymään muutaman tunnin muutamana päivän kotona lapsien kanssa olemassa ja sen takia sitten venytin työpäivää illasta ja aamusta (työmäärääni en pystynyt vähentämään raha-tilanteemme takia, olisi pitänyt paremminkin lisätä), mistä sitten on jäännyt tämä viiden tunnin yö-uni rytmi minulle. No, OK ajattelin että ei se mitään, jos tämä sitten muuttaisi vaimon suhtautumista minuun. No olin muuttanut kotiin ja terapia loppui niin muutaman viikon päästä siitä sitten alkoi kaikki asiat palata ennalleen (paitsi harrastukset jäi vaimolle). Silloin vaimo sairastui ja olikin kipeänä lähes kuukauden (oli oikeasti huonossa kunnossa) ja silloin yritin olla palojn vaimon tukena ja helpottaa hänen oloaan. Sitten kun vaimo parani se tilanne jäi jotenkin päälle ja kun pyrin viemään elämäämme siihen tilaan mihin se jäi ennen sairastumista ja mistä oltiin terapiassa sovittu, niin se riitaisa tilanne palasi ja silloin puolen vuoden riitelyn jälkeen sitten annoin periksi ja olin odottamaan sitä että nuorimmainen on kahdeksan vuotta. Silloin sitten alan elää. Olen toki läsnä lasteni elämässä, mutta vaimon sanalla ei ole enää merkitystä.

Vielä en uskalla erota, kun lapset on niin pieniä, että vaimo saisi varmaan väännettyä asiat niin että minä ja lapset ei paljon saataisi toisiamme tavata. Ja velkaakin on niin paljon että talo olisi pakko myydä pois. Vaimo ei sitä pysty ostamaan, mutta minä ehkä sitten seitsemän vuoden päästä voisin ostaa vaimon siitä ulos. Olen tehnyt tähän taloon niin paljon remonttia, että tuntuisi että se menisi hukkaan jos se pitäisi kiireessä eron alla myydä pois, kun ei oli edes aikaa odottaa kunnon tarjousta.

Ja Lapsettomalle: Lapsien hankkimista ei kannata pelätä. Kannattaa pelätä huonoa parisuhdetta. Ensin pitää parisuhteen toimia loistavasti, että sitten kun tulee lapsia ja niiden mukana paineita +muita paineita niin parisuhde toimisi vielä hyvin! Lapset meidänkin suhteessa on se koossa pitävä voima...

 

Henkka:

Millasta se perisuhdeterapia oikein oli ja oliko siitä minkäänlasta apua, siis ennen tuota sairastumista.? Millaisia asioita siellä käsiteltiin ja halusitko lla siellä itses, vaimos vai teidän takia?

 

Henkka:

Millasta se perisuhdeterapia oikein oli ja oliko siitä minkäänlasta apua, siis ennen tuota sairastumista.? Millaisia asioita siellä käsiteltiin ja halusitko lla siellä itses, vaimos vai teidän takia?

 

Henkalle vielä:
Toivottavasti suunnitelmasi pitää. Voihan se vaimo vääntää asiat mutkalle siinäkin vaiheessa kun kuopus on kahdeksan vuotta mutta ehkäpä asiat teidän suhteen osalta eivät ole enään näin mutkikkaat siinä vaiheessa. Ja on totta että raha painaa näissä ero asioissa,velat ja talo...yms. Tietenkin on parempi ottaa askel askeleelta.
Pidetään sormet ja varpaat pystyssä että tänä aikana kun lapset kasvaa te vielä joskus löytäisitte toisenne :heart:

 

\

Henkka:

Millasta se perisuhdeterapia oikein oli ja oliko siitä minkäänlasta apua, siis ennen tuota sairastumista.? Millaisia asioita siellä käsiteltiin ja halusitko lla siellä itses, vaimos vai teidän takia?

Halusin olla siellä nimenomaan meidän takia. Jos olisin ajatellut vain itseäni, niin en olisi mennyt sinne ollenkaan vaan eronnut suoraan...
Parisuhdeterapiassa käytiin noin kerran kuukaudessa. Tapaaminen oli noin tunnin (joskus venyi puoleentoista). Ensimmäiset kerrat meni siinä, että kerrottiin meidän tilannetta (kumpikin yhdessä ja välillä toinen vuorollaan, mutta kumpikin oli koko ajan paikalla ja se oli virhe). Koko tilanne ei selvinnyt kerralla vaan se avautui hiljalleen ja jos totta puhutaan niin terapeutille ei ihan koko totuus (esim. minun mustat silmät) valjennut koko aikana. Terapeutti oli mukava naisihminen ja vaikutti minun mielestä ammattitaitoiselle (vaimo ei tosin tykännyt kun uteli meidän asioista, kuuluu kylläkin työn kuvaan ). Hän antoi joka kerta pieniä tehtäviä, joiden sujumista arvioitiin aina seuraavalla kerralla. Joskus se oli yhteisen ajan lisääminen, joskus se että joka päivä kertoo rakastavansa toista ja lopuksi se että vaimoni tulee saada sitä omaa aikaa. Ja siinä tein virheen kun en vaatinut sitä omaa aikaa itselleni yhtä ponnekkaasti kuin vaimoni itselleen. En ollut tajunnut, että se lopputulos on kuitenkin loppujen lopuksi paljon kiinni siitä mitä itse vaatii ja kehtaa pyytää!! Ammattitaitoinen tarapeutti, mutta näköjään ohjat on kuitenkin pidettävä omissa käsissä, jos haluaa lopputuloksesta itselleen miellyttävän. Minä kun tyhmyyksissäni kuvittelin, että se sopimus mikä terapiassa sovittiin, että kun vaimo saa aikaa itselleen ja hengitystilaa, niin minä saan sen seurauksena myös hengitystilaa. Kuitenkin olisi pitänyt sopia selkeät aikataulutukset tyyliin: (esim. juopottelua kerran kuussa, sukulaisia tavata kerran kuussa, kavereita tavata kerran kuussa ja että kotitöillä pitää tasata,ettei kummankaan uniaika lyhene kohtuuttomasti toisen aikaan nähden). Tällä tavalla kun ei sovittu niin lopputulos kaatui minua vastaan ja vaimon vaatimukset pitää, kun ne oli konkreettisia ja tuntimäärillä osoitettavia...

 

\

Henkalle vielä:
Toivottavasti suunnitelmasi pitää. Voihan se vaimo vääntää asiat mutkalle siinäkin vaiheessa kun kuopus on kahdeksan vuotta mutta ehkäpä asiat teidän suhteen osalta eivät ole enään näin mutkikkaat siinä vaiheessa. Ja on totta että raha painaa näissä ero asioissa,velat ja talo...yms. Tietenkin on parempi ottaa askel askeleelta.
Pidetään sormet ja varpaat pystyssä että tänä aikana kun lapset kasvaa te vielä joskus löytäisitte toisenne :heart:

Joo, voi vääntää, mutta kun lapset on pieniä, niin silloin on todennäköisempää että häviän näissä huoltajuus/tapaamisasioissa kun olen mies. Ja noita taloudellisia asioita ei muuta miksikään muu kuin aika...

Toki toivon, että tilanteemme selviäisi, mutta usko asian suhteen on yllä mennyt aika täydellisesti.

Kerrotko Heluna vielä kun olet uskollisesti jaksanut ongelmiani kuunnella ja muutkin jotka viitsivät (miesten kommentit olisi myös tervetulleita) mitä te tekisitte vastaavassa tilanteessa. Ja muistakaa, että tilanne ei ole oikeasti ollenkaan yksioikoinen ja helppo...

 

Joo olipas vain monennäköstä tekstiä. Itelläin ei ole ku yksi lapsi tosin mieheläni on kaksi edellisestä liitosta ja ikävä kyllä täytyy myöntää mutta ei yleistää että minä vietän enemmän aikaa myös miesteni lasten kanssa kuin hän itse vaikka on lasten isä. Sama pätee yhteisen lapsemme kanssa minä nukutan, herään aamulla huolehdin ruuat, pisut pesut ja hoitoon viennit ja hakemiset ym.ym. Ennen tunsin myötätuntoa miestäni kohtaan kun hän teki pitkiä työpäiviä ja itse olin kotona, mutta nyt kun mieheni on töissä viikon ja vapaalla viikon luulisi hänen jaksavan paremmin osallistua kodin-ja lasten hoitoon mutta yllätys yllätys EI! Viimeviikolla peräti nurmikon leikkasi ja tosiaan tuosta juhannuksesta puheen ollen oltiin kans tuttavien luona mieheni alkoi heti kaljotteleen ja sanoi mullekkin että ottaa ettei hänen tarvitsisi juoda mutta kun ei oikein huvita aamulla kuitenkin ylösnousu ennen kukonlaulua. Mies herää n.klo 12 monen herätys kerran jälkeen ja viitsii vielä mötkottaa kun herätettiin. Hänen pitäisi päästä kalaan, mettälle ym. harrastusten pariin, yksin tottakai korkeintaan vanhin lapsi mukana joka on ainoa poika ja itse jos yritän lähteä johkin yksin esim. viime sunnuntaina oli tarkoitus mennä iltaraveihin jotka alkoivat vasta neljältä olikin koko konkkaronkka lähdössä. Jätinpä sitten väliin kun nuorimmainen (2vuotias) ei ollut edes nukkunut päikkäreitä niin tuskinpa olisi jaksanut. Ja tosiaan tämän yhteisen lapsen kanssa ei mieheni ole ollut yksin edes yhtä vuorokautta. Mielenkiinnolla odotan kun aloitan työt ja jokatoinen viikko joutuu mieheni olemaan kotona lapsemme kanssa kuinka äkkiä alkaa puhumaan että tyttö vietäisiin myös niinä viikkoina hoitoon. Että sellanen valitus kirjelmä tällä kertaa!!!

 

Kuullostaa kyllä aika kurjalta sun tilanne. En tiedä mitä sanoa, voiko tuon enempää mies tehdä-jos teet kaiken mitä sanot, ja vaimos taitaa olla aika pihalla koko hommasta. Tai sitten sillä on jo uusi mies katottuna. Kurja tilanne, mutta tsemppiä ja toivotaan että sulle tulee enemmänkin noita onnellisuuden hetkiä kun vain lasten kanssa

 

\

\

Henkalle vielä:
Toivottavasti suunnitelmasi pitää. Voihan se vaimo vääntää asiat mutkalle siinäkin vaiheessa kun kuopus on kahdeksan vuotta mutta ehkäpä asiat teidän suhteen osalta eivät ole enään näin mutkikkaat siinä vaiheessa. Ja on totta että raha painaa näissä ero asioissa,velat ja talo...yms. Tietenkin on parempi ottaa askel askeleelta.
Pidetään sormet ja varpaat pystyssä että tänä aikana kun lapset kasvaa te vielä joskus löytäisitte toisenne :heart:

Joo, voi vääntää, mutta kun lapset on pieniä, niin silloin on todennäköisempää että häviän näissä huoltajuus/tapaamisasioissa kun olen mies. Ja noita taloudellisia asioita ei muuta miksikään muu kuin aika...

Toki toivon, että tilanteemme selviäisi, mutta usko asian suhteen on yllä mennyt aika täydellisesti.

Kerrotko Heluna vielä kun olet uskollisesti jaksanut ongelmiani kuunnella ja muutkin jotka viitsivät (miesten kommentit olisi myös tervetulleita) mitä te tekisitte vastaavassa tilanteessa. Ja muistakaa, että tilanne ei ole oikeasti ollenkaan yksioikoinen ja helppo...

Tilanteesi ei todellakaan ole helppo. Tuollaisessa vastaavassa tilanteessa teen samoin kun sinäkin. Se on väärin mutta mahdollisuuksien tunneli on kapea. Ja sillä olen tässä keskustelussa pontevasti roikkunut mukana koska jotenkin pahoitin mieleni siitä että joku muukin elää näin.
101% lasten kanssa,lapsista saa sitä energiaa ja iloa ja etenkin sitä jaksamista. Muu elämä on vain tuolla haaveissa.
Hellyys, halaukset, perheen kanssa yhdessä puuhastelut, yhteiset retket ja se aika kun lapset ovat hoidossa ovat vain tuolla jossain. Ei tässä.
Meillä ei kumpaakaan alisteta joten voin vain kuvitella kuinka iso ahdinko sinulla on, mutta täällä on sitten kaikkea muuta.
Joten vaikka riidat olisivatkin isoja en antaisi itseäni alistaa. Jostain sulle pitäisi saada nyt sitä voimaa siihen että se alistaminen loppuisi. Eihän se vaimosikaan voi jaksaa ikuisesti riidellä ja pitää valta taistelua. Selvät pelisäännöt vaikka siitä seuraisi mykkäkoulu mutta ajat itsesi loppuun sillä että et saa tehdä mitään. Edes yksi harrastus voi tehdä jo tosi hyvää ja virkistää mieltä aivan uusiin ulottuvuuksiin.

 

Niin henkat ja kumppanit, kiinnostaisi tietää, että kuinka kauan olette olleet yhdessä puoliskojenne kanssa, ennenkuin saitte lapsia?

Kerkesittekö rakentaa parisuhdetta ja kunnolla (vuosia) tutustua toisiinne?
Vai meneekö se niin, että lasen tulo taloon muutta elämää niin totaalisesti, että siinä parisuhdekin on kovalla koetuksella?

En tiedä, onko se hyvästä vai pahasta, että luen kertomuksianne, mutta todellakin hiukan askarruttaa, kun meilläkin alkaa olemaan ajankohtaista tuo jälkikasvun yrittäminen. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, joista 5 avioliitossa.
Hyvin meillä menee, kaikinpuolin, mutta jotenkin sitä nyt ajattelee että entä jos kaikki lapsen tulon myötä kääntyisikin alamäkeen En haluaisi lasta ollenkaan, jos hän joutuisi elämään tasapainottomassa perheessä.

Eipä sitä kai tiedä, ennenkuin kokeilee..

 

\

Niin henkat ja kumppanit, kiinnostaisi tietää, että kuinka kauan olette olleet yhdessä puoliskojenne kanssa, ennenkuin saitte lapsia?

Kerkesittekö rakentaa parisuhdetta ja kunnolla (vuosia) tutustua toisiinne?
Vai meneekö se niin, että lasen tulo taloon muutta elämää niin totaalisesti, että siinä parisuhdekin on kovalla koetuksella?

En tiedä, onko se hyvästä vai pahasta, että luen kertomuksianne, mutta todellakin hiukan askarruttaa, kun meilläkin alkaa olemaan ajankohtaista tuo jälkikasvun yrittäminen. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, joista 5 avioliitossa.
Hyvin meillä menee, kaikinpuolin, mutta jotenkin sitä nyt ajattelee että entä jos kaikki lapsen tulon myötä kääntyisikin alamäkeen En haluaisi lasta ollenkaan, jos hän joutuisi elämään tasapainottomassa perheessä.

Eipä sitä kai tiedä, ennenkuin kokeilee..

Me ollaan tunnettu osapuolleen kuusi vuotta, seurusteltu 5,5 vuotta, asuttu yhdessä 5 viisi vuotta ja menty naimisiin sekä saatu ensimmäinen lapsi neljä vuotta sitten. Näin jälki viisaana voi sanoa, että ei tunnettu toisiamme riittävän hyvin. Olisi ehkä pitänyt asua ensin yhdessä vaikka vuosi pitempään ja sitten mennä naimisiin ja olla lapsettomana avioparina ainakin pari vuotta, koska meillä tuo ongelmien alkaminen kulminoituu aika lailla siihen naimisiin menoon...

Mutta se on jälkiviisautta se. Kaikki olisi voinut mennä pieleen siltikin vaikka olisi odotettu kymmenen vuotta pitempää.

Sinulle sanoisin, että olette olleet niin pitkään yhdessä, että aika kyllä on riittävä. Ajattele asiaa niin että meneekö teillä parisuhteessa niin hyvin, että sitä on vara kiristää vähän joka suunnasta (väsymys lisääntyy, taloudellinen puoli tiukkenee, kiire lisääntyy, työmäärä kotona lisääntyy, oma aika vähenee radikaalisti, vastuuta pitää ottaa pienestä ihmisestä yms...). Jos tuntuu että varaa on kiristää niin antaa mennä vaan...

Ja sitten niihin plussa puoliin: vaikka minun tilanne ei ole ollenkaan hyvä ja ahdistaa ihan hirveästi koko ajan, niin tätä tilannetta en vaihtaisi sellaiseen tilanteeseen, että minulla ei olisi tätä parisuhdetta ja lapsia, mutta vaihtaisin kyllä tilanteeseen että ei olisi parisuhdetta mutta on lapset. Niin rakkaita nuo omat pörröpäät vaan on...

 

\

Tilanteesi ei todellakaan ole helppo. Tuollaisessa vastaavassa tilanteessa teen samoin kun sinäkin. Se on väärin mutta mahdollisuuksien tunneli on kapea. Ja sillä olen tässä keskustelussa pontevasti roikkunut mukana koska jotenkin pahoitin mieleni siitä että joku muukin elää näin.
101% lasten kanssa,lapsista saa sitä energiaa ja iloa ja etenkin sitä jaksamista. Muu elämä on vain tuolla haaveissa.
Hellyys, halaukset, perheen kanssa yhdessä puuhastelut, yhteiset retket ja se aika kun lapset ovat hoidossa ovat vain tuolla jossain. Ei tässä.
Meillä ei kumpaakaan alisteta joten voin vain kuvitella kuinka iso ahdinko sinulla on, mutta täällä on sitten kaikkea muuta.
Joten vaikka riidat olisivatkin isoja en antaisi itseäni alistaa. Jostain sulle pitäisi saada nyt sitä voimaa siihen että se alistaminen loppuisi. Eihän se vaimosikaan voi jaksaa ikuisesti riidellä ja pitää valta taistelua. Selvät pelisäännöt vaikka siitä seuraisi mykkäkoulu mutta ajat itsesi loppuun sillä että et saa tehdä mitään. Edes yksi harrastus voi tehdä jo tosi hyvää ja virkistää mieltä aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Se että annan itseäni alistaa vaan on se ainut keino saada sillä hetkellä riita loppumaan. Muuten riita jatkuu ja vaimo kaivaa sen esiin vaikka loputtomasti. Se on varma asia se. Kuten jo kirjoitin vaimo saa lisä energiaa riitelystä ja minulta energia vähenee riidan pitkittyessä. Siksi minun on pakko saada riita loppumaan, koska voimani vähenee ja silloin pelkään syyllistyväni fyysiseen väkivaltaan silloin kun vaimoni siihen ensin turvautuu (vaimo kyllä turvautuu siihen jossakin vaiheessa riitaa ja silloin on sukukalleudet vaarassa tai naama mustelmilla).
Tämä on niin jännä tilanne, kun olen miettinyt sitä että töissä olen ns. "pikkupomo" ja minua siellä kunnioitetaan jämäkkyyteni ansiosta ja armeijassa olin myös esimies asemassa ja siellä olin myös jämäkkä mutta oikeudenmukainen johtaja, mutta tähän omaan elämääni en vaan saa kunnon otetta. En sitten millään...

 

\

\

Tilanteesi ei todellakaan ole helppo. Tuollaisessa vastaavassa tilanteessa teen samoin kun sinäkin. Se on väärin mutta mahdollisuuksien tunneli on kapea. Ja sillä olen tässä keskustelussa pontevasti roikkunut mukana koska jotenkin pahoitin mieleni siitä että joku muukin elää näin.
101% lasten kanssa,lapsista saa sitä energiaa ja iloa ja etenkin sitä jaksamista. Muu elämä on vain tuolla haaveissa.
Hellyys, halaukset, perheen kanssa yhdessä puuhastelut, yhteiset retket ja se aika kun lapset ovat hoidossa ovat vain tuolla jossain. Ei tässä.
Meillä ei kumpaakaan alisteta joten voin vain kuvitella kuinka iso ahdinko sinulla on, mutta täällä on sitten kaikkea muuta.
Joten vaikka riidat olisivatkin isoja en antaisi itseäni alistaa. Jostain sulle pitäisi saada nyt sitä voimaa siihen että se alistaminen loppuisi. Eihän se vaimosikaan voi jaksaa ikuisesti riidellä ja pitää valta taistelua. Selvät pelisäännöt vaikka siitä seuraisi mykkäkoulu mutta ajat itsesi loppuun sillä että et saa tehdä mitään. Edes yksi harrastus voi tehdä jo tosi hyvää ja virkistää mieltä aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Se että annan itseäni alistaa vaan on se ainut keino saada sillä hetkellä riita loppumaan. Muuten riita jatkuu ja vaimo kaivaa sen esiin vaikka loputtomasti. Se on varma asia se. Kuten jo kirjoitin vaimo saa lisä energiaa riitelystä ja minulta energia vähenee riidan pitkittyessä. Siksi minun on pakko saada riita loppumaan, koska voimani vähenee ja silloin pelkään syyllistyväni fyysiseen väkivaltaan silloin kun vaimoni siihen ensin turvautuu (vaimo kyllä turvautuu siihen jossakin vaiheessa riitaa ja silloin on sukukalleudet vaarassa tai naama mustelmilla).
Tämä on niin jännä tilanne, kun olen miettinyt sitä että töissä olen ns. "pikkupomo" ja minua siellä kunnioitetaan jämäkkyyteni ansiosta ja armeijassa olin myös esimies asemassa ja siellä olin myös jämäkkä mutta oikeudenmukainen johtaja, mutta tähän omaan elämääni en vaan saa kunnon otetta. En sitten millään...

Suostuisiko vaimosi uudelleen lähtemään parisuhde terapiaan?? Yleensähän siellä parisuhde terapiassa on sellaisia istuntoja joissa sinä ja vaimosi saatte olla erikseen sisällä...en sitten tiedä miksi teille ei sitä ehdotettu, mutta sehän voisi olla vain positiivinen asia keskustella hetki kahdestaan terapeutin kanssa.
Siinä sinä teet todella hienosti että et vie riitoja siihen pisteeseen että ns. nyrkit heiluu. Se on todella kunnioitettava teko.
Mutta mistä ihmeestä me löytäisimme sen tien sulle ulos sieltä?? Onhan sellaisiakin naisia olemassa jotka pitävät miehensä niin tiukasti omassa vallassaan ja kun he huomaavat sen onnistuvan sieltä ei sitten ihan noin vain lähdetä. Ja valitettavasti se saattaa kestää koko elämän se pompottelu mutta sähän olet jo päättänyt että et anna koko elämääsi sille. Kunhan asiat eivät menisi niin pitkällä ja niin räjähdys alttiiksi että kun jostain sen energia piikin saat sen riidan aikana niin kuin itse sanoitkin jälki voi olla hyvin ikävää...
Mutta ei auta kun toivoa että kaikki kääntyy vielä parhain päin :hug:

 

\

Suostuisiko vaimosi uudelleen lähtemään parisuhde terapiaan?? Yleensähän siellä parisuhde terapiassa on sellaisia istuntoja joissa sinä ja vaimosi saatte olla erikseen sisällä...en sitten tiedä miksi teille ei sitä ehdotettu, mutta sehän voisi olla vain positiivinen asia keskustella hetki kahdestaan terapeutin kanssa.
Siinä sinä teet todella hienosti että et vie riitoja siihen pisteeseen että ns. nyrkit heiluu. Se on todella kunnioitettava teko.
Mutta mistä ihmeestä me löytäisimme sen tien sulle ulos sieltä?? Onhan sellaisiakin naisia olemassa jotka pitävät miehensä niin tiukasti omassa vallassaan ja kun he huomaavat sen onnistuvan sieltä ei sitten ihan noin vain lähdetä. Ja valitettavasti se saattaa kestää koko elämän se pompottelu mutta sähän olet jo päättänyt että et anna koko elämääsi sille. Kunhan asiat eivät menisi niin pitkällä ja niin räjähdys alttiiksi että kun jostain sen energia piikin saat sen riidan aikana niin kuin itse sanoitkin jälki voi olla hyvin ikävää...
Mutta ei auta kun toivoa että kaikki kääntyy vielä parhain päin :hug:

Ei vaimo viimeksikään sinne mielellään lähtenyt, mutta silloin ei ollut muuta vaihtoehtoa jos halusi minut takaisin kotiin, joten ei varmasti nytkään sinne halua, kun tietää, että hänen valta-asemaansahan siinä ollaan horjuttamassa.
Se oli tosiaankin virhe, että kumpikin oli jatkuvasti läsnä terapeutin luona. Se oli ISO virhe, mutta jälkiviisaus ei auta...
Joo, niin olen päättänyt, että koko elämääni en ole tässä alistetussa asemassa. Niin kuin aiemmin kerroin, että kun nuorimmainen täyttää kahdeksan, niin sitten vaimo muuttuu kerta heitolla tai tavarat menee suoraan jakoon. Jos vaimo sitten sanoo muuttuvansa, mutta ei muutu niin sitten tavarat jakoon ja paluuta ei tule.
Nyt pitäis vaan jaksaa pysyä pää kylmänä sinne asti, kun sitten sotken vaan omat mahdollisuuteni lasten suhteen, jos lähden antamaan takaisin vaimon fyysiseen väkivaltaan liittyen...

 

\

\

Suostuisiko vaimosi uudelleen lähtemään parisuhde terapiaan?? Yleensähän siellä parisuhde terapiassa on sellaisia istuntoja joissa sinä ja vaimosi saatte olla erikseen sisällä...en sitten tiedä miksi teille ei sitä ehdotettu, mutta sehän voisi olla vain positiivinen asia keskustella hetki kahdestaan terapeutin kanssa.
Siinä sinä teet todella hienosti että et vie riitoja siihen pisteeseen että ns. nyrkit heiluu. Se on todella kunnioitettava teko.
Mutta mistä ihmeestä me löytäisimme sen tien sulle ulos sieltä?? Onhan sellaisiakin naisia olemassa jotka pitävät miehensä niin tiukasti omassa vallassaan ja kun he huomaavat sen onnistuvan sieltä ei sitten ihan noin vain lähdetä. Ja valitettavasti se saattaa kestää koko elämän se pompottelu mutta sähän olet jo päättänyt että et anna koko elämääsi sille. Kunhan asiat eivät menisi niin pitkällä ja niin räjähdys alttiiksi että kun jostain sen energia piikin saat sen riidan aikana niin kuin itse sanoitkin jälki voi olla hyvin ikävää...
Mutta ei auta kun toivoa että kaikki kääntyy vielä parhain päin :hug:

Ei vaimo viimeksikään sinne mielellään lähtenyt, mutta silloin ei ollut muuta vaihtoehtoa jos halusi minut takaisin kotiin, joten ei varmasti nytkään sinne halua, kun tietää, että hänen valta-asemaansahan siinä ollaan horjuttamassa.
Se oli tosiaankin virhe, että kumpikin oli jatkuvasti läsnä terapeutin luona. Se oli ISO virhe, mutta jälkiviisaus ei auta...
Joo, niin olen päättänyt, että koko elämääni en ole tässä alistetussa asemassa. Niin kuin aiemmin kerroin, että kun nuorimmainen täyttää kahdeksan, niin sitten vaimo muuttuu kerta heitolla tai tavarat menee suoraan jakoon. Jos vaimo sitten sanoo muuttuvansa, mutta ei muutu niin sitten tavarat jakoon ja paluuta ei tule.
Nyt pitäis vaan jaksaa pysyä pää kylmänä sinne asti, kun sitten sotken vaan omat mahdollisuuteni lasten suhteen, jos lähden antamaan takaisin vaimon fyysiseen väkivaltaan liittyen...

todellakin kannattaa pitää pää kylmänä. Hyvä kun sen itse ymmärrät että saattaapi siinä vaiheessa olla viimeinen kerta kun lapsiasi näet jos niin pääsee tapahtumaan.
Tuli mieleen että mitä jos muuttaisit pois taas hetkeksi...olisit päivät lasten kanssa mutta yöt muualla...mutta sekin taitaa olla huono idea...koska jos vaimosi todellakin pistää kapulat rattaisiin sen jälkeen...ja kirjoitustesi perusteella annat sellaisen vaikutelman että olet hyvä isä joten lapset siitä sitten kärsisivät koska vaimosi saattaa tehdä jotain sellaista "vääntöä" jossa lapset joutuvat kaiken keskelle.
Oletko ajatellut jos itse menisit terapeutin puheille?? Saisit purkaa ajatuksiasi ja sitä kautta saada voimaa edistää asioita...terapeuteilla kun tuntuu aina olevan jokin ässä hihassa.

 

\

todellakin kannattaa pitää pää kylmänä. Hyvä kun sen itse ymmärrät että saattaapi siinä vaiheessa olla viimeinen kerta kun lapsiasi näet jos niin pääsee tapahtumaan.
Tuli mieleen että mitä jos muuttaisit pois taas hetkeksi...olisit päivät lasten kanssa mutta yöt muualla...mutta sekin taitaa olla huono idea...koska jos vaimosi todellakin pistää kapulat rattaisiin sen jälkeen...ja kirjoitustesi perusteella annat sellaisen vaikutelman että olet hyvä isä joten lapset siitä sitten kärsisivät koska vaimosi saattaa tehdä jotain sellaista "vääntöä" jossa lapset joutuvat kaiken keskelle.
Oletko ajatellut jos itse menisit terapeutin puheille?? Saisit purkaa ajatuksiasi ja sitä kautta saada voimaa edistää asioita...terapeuteilla kun tuntuu aina olevan jokin ässä hihassa.

No, päivät joudun joka tapauksessa olemaan töissä, että se yhteinen aika olisi sitten illat ja viikonloput eli juuri se sama aika kun vaimon kanssa ne riidatkin syntyy. Vaimo kun ei varmastikkaan suostu olemaan silloin aina pois kotoa, kun minä olisin siellä. Siihen en siksikään haluaisi ryhtyä, kun se sekoittaa lapsia vaan ja vaimo varmasti saisi siitä uutta pontta vääntää näitä asioita. Niin, terapeutille voisin mennä, mutta ei se varmastikkaan vaimolle käy yhtään sen paremmin kuin tuo parisuhdeterapiakaan. Olen paljon miettinyt näitä vaihtoehtoja, mutta aina tullut siihen tulokeen, että nyt on vaan seitsemän vuotta alistuttava kohtaloonsa ja pidettävä pää kylmänä.

 

Voi Henkka. Tarinasi on kuin minun mieheni suusta... siis hänen "entisestä" elämästään. Menivät liian pian naimisiin, papin aamenen jälkeen suhde oli yhtä alamäkeä. Kaksi lasta pitivät mieheni suhteessa, josta itse käyttää sanaa kestämätön, viisi vuotta. Ex-vaimo on myös ollut väkivaltaan taipuvainen riitatilanteissa. En tiedä, mikä lopullinen "niitti" oli, että mieheni päätti lähteä. Olen saanut sen kuvan, ettei mikään tuntunut enää miltään, lapsistakin oli vaikea nauttia, vaikka rakkaita olivatkin/ovatkin.
Ei lähteminen helppoa ollut. Lainalla ostettu talo meni myyntiin. Ex-vaimo kiristi lapsilla (ei antanut tapaamisiin, miehen piti tavata lapsia hänen luonaan) ja yritti näin saada miehen palaamaan. Pyysi vielä koeaikaa, että saisi näyttää millainen oikeasti on... Mieheni oli kysynyt, että teatteriako heidän siihen astinen elämänsä on sitten ollut, jos vaimo kerran oli ollut joku muu kuin oma itsensä. Päätös pysyi, mieheni jaksoi uskoa parempaan elämään.
Me olemme olleet yhdessä kuusi vuotta. Yhteinen pieni poikamme syntyi reilu vuosi sitten. Nykyään mieheni saa tavata muita lapsiaan niin paljon kuin tahtoo. Varmasti eron jälkeen oli vaikeaa, ikävä lapsia ja exän kiusanteot päälle, mutta kuulemma ei ole päivääkään päätöstään katunut. Tyytyväinen on elämäänsä, arvostaa minua, koska on toisenlaisenkin ihmissuhteen kokenut ja yhteinen lapsemme on ainoastaan lujittanut suhdettamme. Ainoa miinus on ollut se, että naimisiinmeno oli hirveän iso kynnys, koska pelkäsi minunkin muuttuvan sen seurauksena...
Eli kun kysyit, miten muut toimisivat tilanteessasi, tässä oli yksi tarina. Ja onnellinen loppu. Mutta eihän elämässä mistään ole takeita.

 

\

Voi Henkka. Tarinasi on kuin minun mieheni suusta... siis hänen "entisestä" elämästään. Menivät liian pian naimisiin, papin aamenen jälkeen suhde oli yhtä alamäkeä. Kaksi lasta pitivät mieheni suhteessa, josta itse käyttää sanaa kestämätön, viisi vuotta. Ex-vaimo on myös ollut väkivaltaan taipuvainen riitatilanteissa. En tiedä, mikä lopullinen "niitti" oli, että mieheni päätti lähteä. Olen saanut sen kuvan, ettei mikään tuntunut enää miltään, lapsistakin oli vaikea nauttia, vaikka rakkaita olivatkin/ovatkin.
Ei lähteminen helppoa ollut. Lainalla ostettu talo meni myyntiin. Ex-vaimo kiristi lapsilla (ei antanut tapaamisiin, miehen piti tavata lapsia hänen luonaan) ja yritti näin saada miehen palaamaan. Pyysi vielä koeaikaa, että saisi näyttää millainen oikeasti on... Mieheni oli kysynyt, että teatteriako heidän siihen astinen elämänsä on sitten ollut, jos vaimo kerran oli ollut joku muu kuin oma itsensä. Päätös pysyi, mieheni jaksoi uskoa parempaan elämään.
Me olemme olleet yhdessä kuusi vuotta. Yhteinen pieni poikamme syntyi reilu vuosi sitten. Nykyään mieheni saa tavata muita lapsiaan niin paljon kuin tahtoo. Varmasti eron jälkeen oli vaikeaa, ikävä lapsia ja exän kiusanteot päälle, mutta kuulemma ei ole päivääkään päätöstään katunut. Tyytyväinen on elämäänsä, arvostaa minua, koska on toisenlaisenkin ihmissuhteen kokenut ja yhteinen lapsemme on ainoastaan lujittanut suhdettamme. Ainoa miinus on ollut se, että naimisiinmeno oli hirveän iso kynnys, koska pelkäsi minunkin muuttuvan sen seurauksena...
Eli kun kysyit, miten muut toimisivat tilanteessasi, tässä oli yksi tarina. Ja onnellinen loppu. Mutta eihän elämässä mistään ole takeita.

Kiitos sinullekin kun kerrot kokemuksesta jota olet noin läheltä päässyt näkemään!
Kerrotko kuitenkin sen asian mikä tuota eroa nyt pidättelee, eli kauanko niitä ongelmia lasten tapaamisissa oli ja mikä ratkaisi sen että mies nyt pystyy olemaan lasten kanssa niin kuin haluaa (paitsi terve järki, sillä näitä asioita ei yleensä ratkaista järjellä). Itse en voi kuvitella elämää ilman lapsiani. Jos tämä siihen ajautuu että lapsieni kanssa en voi olla ja seurata kehitystä niin minun elämä on sitten vain työn tekoa ja juomista ja voit arvata kumpi loppujen lopuksi vie voiton. Lapset on kuitenkin se minun energia moottorini (työn ohella) ja jos ne menetän, niin pettymys on liian suuri...

 

On se niin traagista, jos ja kun ei kahden aikuisen ihmisen välille synny rauhaa ja rakkautta. Täällä eletään vain kerran, kaikki voi lakata pienessä hetkessä ja sitten kadutaan loppuikä.

Kun tämän muistaisi ja ajattelisi sitä toisenkin parasta, niin pitkällä jo oltaisiin. Kaikki valtataistelut, toisen mitätöiminen, väkivalta yms. on merkkejä suuresta henkisestä pahoinvoinnista. Kun selvittäisi, mistä se johtuu, niin koko perhe voisi päästä paranemisen alkuun.

Huonoista vanhempien väleistä maksavat suurimman laskun ne viattomat eli lapset. :'(

 

Ja minäkö uppoudun aiheeseen...oli pakko tehdä hieman tutkimustyötä B)
Lastenvalvoja, ainakin täällä päin onhan niitäkin monia erilaisia, sanoi että jos avioparit harkitsevat eroa voivat he ottaa yhteyttä yhdessä tai erikseen lastenvalvojaan ja tulla juttelemaan niistä asioista jotka erossa painaa mieltä. Kuopukseni kummi joka on poliisi totesi että huoltajuus kiistat ovat nykyään todella likaista peliä, mutta oikeudessa ei todellakaan kuunnella kummankaan vanhemman kitinöitä vaan siellä päätökset perustuvat faktoihin.
Eli aina jos huoltajuus asioita ei pystytä yhdessä ratkomaan sorrutaan siihen kiristykseen ja toisesta pahaa puhumiseen mutta sellainen peli ei vetele oikeudessa eikä lastenvalvojalla. Lastenvalvojakin sanoi että sen verran on kokemusta takana että kyllä tietää keskustellessa mikä on totta ja mikä väritettyä ja asiat tutkitaan aina tarkoin.
Lapsille halutaan antaa mahdollisuus tavata kumpaakin vanhempaa yhtä paljon.
Erikseen ovat sitten väkivaltaiset ja päihde perheet mutta tämä siis koskee ns. tavallisia eroja.

 

Henkka!
Kysyit kauanko ongelmia oli lasten tapaamisten suhteen jne. Olen ymmärtänyt, että joitakin kuukausia meni niin, että ex ei lapsia suostunut antamaan. Lupaili, mutta tarkoituksena oli vain saada mies tulemaan heidän luokseen, mukaansa ei lapsia saanut kuin pari kertaa. MUTTA siinä vaiheessa heillä ei ollut virallisia papereita huoltajuudesta ja tapaamisista. Samoin avioeropapereiden laitto ja omaisuuden ositus viivästyi, kun mies tahtoi, että laittavat paperit yhdessä. (Olen joskus kysynyt, miksei mies laittanut niitä yksin. Pelkäsi kuulemma, että jos lapsista joudutaan riitelemään oikeudessa, se katsottaisiin hänelle miinukseksi.) Mies muutti yhteisestä kodista kaverinsa luokse, vaimo haki kunnalta asuntoa, jonka pian saikin, mutta oli mennyt perumaan sen miehelle kertomatta. Syynä tähän oli ehkä se, että mies oli suostunut kesälomalla yhteiseen reissuun (ei muuten lapsia saanut) ja vaimo tulkitsi sen siten, että kyllä hän vielä miehen saa palaamaan. Toisen aivoituksista on tietysti vaikea tietää... Eli kun kauempaa tilannetta katsoo, mies antoi mielestäni tahtomattaan toivoa, jota ei todellisuudessa ollut. Teot ja sanat menivät ristiin. Olisi pitänyt selvemmin osoittaa olevansa tosissaan.
Minä astuin kuvioon mukaan siinä vaiheessa, kun eropaperit olivat vetämässä ja tapaamisista mustaa valkoisella. Tämän jälkeen mieheni kyllä sai lapset aina sovittuina aikoina, mutta kun muutimme yhteen asumaan (melko pian, olimme tuttuja vuosien takaa) alkoi tulla ohjeita, että lapsia ei saa tuoda minun luokseni. Pian kaikki kääntyi päälaelleen, sillä lapsia suorastaan työnnettiin luoksemme. Uskoisin, että juuri siihen aikaan tämä ex tapasi nykyisen miesystävänsä ja halusi päästä vapaasti menemään.
Kaiken tämän perusteella ero kannattaisi laittaa vireille heti, kun on varma päätöksestään (siltihän on puolen vuoden harkinta-aika) ja sopimukset tapaamisista tehdä samantien, kun eri osoitteissa asutaan. Mieheni on kertonut myös aikoinaan itkeneensä jo ajatuksesta, ettei näe, kun lapset oppivat ajamaan pyörällä jne. Vaan kuinkas kävikään... Isä lapset on opettanut ajamaan, uimaan, lukemaan...
En minä tietenkään tuntemattomille ihmisille eroa voi suositella, mutta ei se ilmeisesti aina niin huonokaan vaihtoehto ole. Mieheni pitää tärkeimpänä sitä, että on saanut mielenrauhan. Sen seurauksena pystyy nauttimaan muista ihmisistä ja asioista, elämästä.