Ei jaksa enää lapsen kaverittomuutta. Millään en jaksa.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Vattu"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja viisikymppinen isoäiti;29623140:
no ummastakohan tässä nyt oli oikeesti kyse, lapsen kaverittomuudesta, vai sun omasta kaverittomuudestasi

Tarkoitatko, että vanhempien kavereiden myötä myös lapset saavat kavereita? Ainakaan yhdelläkään omalla kaverillani ei ole lähellekään oman lapseni ikäisiä kavereita, he ovat joko aikuisia tai pieniä lapsia tai alakoululaisia.

Aloittajalle: Ymmärrän täysin väsymyksesi ja epätoivosi. Minulla oli samanlainen tilanne tyttömme ollessa alle kouluikäinen ja alakoulussa. Yritin keksiä tapoja, joilla saisin lapselle kavereita, mutta pienellä paikkakunnalla oli pienet piirit. Harrastuksissa liikkuivat samat ihmiset, jotka tyttöä syrjivät ja jopa kiusasivat. Vasta koulun vaihtaminen auttoi asiaa, ja tyttö alkoi saada kavereita. Kaverivaras on meillekin tuttu ilmiö.

Olen miettinyt, millaisista kodeista nämä syrjimistä ja kiusaamista harrastavat tytöt tulevat. Heijastavatko he äitiensä kaverimallia....
 
Minusta lapsensa kuolemaan johtavasta sairaudesta avoimesti puhuvalle äidille ei vittuilla vaikka tämä olisi eri mieltä apn kanssa. Ja ei silloinkaan vaikka ap olisi juonut. Ahdistus ei oikeuta käyttäytymään törkeästi. Sitäpaitsi sillä kirjoittajalla oli hyvä pointti tykkää ap asiasta tai ei.
 
Tämä on hirveää sanoa mutta joskus ne kaverit ovat vähissä lapsen vanhempien vuoksi..
Tuolla ulosannilla jos livenä rääkyy nii eipä olis asiaa mun tytölläkään aikaa viettämään toisen äidin takia.
Joistakin ei tykätä muuten vaan.. Niitä kavereita ja ystäviä löytyy viimeistään opiskeluaikoina, kunhan vaihtaa paikkakuntaa. On kokemusta. Ja tärkeintä on opetella yksin liikkumaan ja ns.pyörimään tapahtumissa. :)
Ei vaan kuulosta terveeltä, että vanhempi arvottaa noin suureksi ongelmaksi vapaa-ajan kaverittomuuden. Muuten kun asiat kuulostaa sujuvan eikä ole ajautunut "huonoihin piireihin". Parempi olla yksin kuin älyttömiä touhuilles..
 
Alkuperäinen kirjoittaja äykkis;29623197:
Tämä on hirveää sanoa mutta joskus ne kaverit ovat vähissä lapsen vanhempien vuoksi..
Tuolla ulosannilla jos livenä rääkyy nii eipä olis asiaa mun tytölläkään aikaa viettämään toisen äidin takia.
Joistakin ei tykätä muuten vaan.. Niitä kavereita ja ystäviä löytyy viimeistään opiskeluaikoina, kunhan vaihtaa paikkakuntaa. On kokemusta. Ja tärkeintä on opetella yksin liikkumaan ja ns.pyörimään tapahtumissa. :)
Ei vaan kuulosta terveeltä, että vanhempi arvottaa noin suureksi ongelmaksi vapaa-ajan kaverittomuuden. Muuten kun asiat kuulostaa sujuvan eikä ole ajautunut "huonoihin piireihin". Parempi olla yksin kuin älyttömiä touhuilles..

Minä en tapaile niitä kakaroita, tai heidän äitejään. Joten eivät voi millään vetää mitään johtopäätöksiä vanhemmista.
Lapsi on hyvätapainen, josta on aina hoitajat ja opettajat tykänneet. Sanovat, jotta unelmalapsi. Ja niinhän tuo onkin. Paitsi saisi enemmän panostaa kotitöihin ja omien jälkien raivailuun.
 
Mulla on ehdotus,anna olla kaikki,kun mikään neuvo ei kelpaa.

Mitä helvetin neuvoja täällä on tullut? Mun syyllistämistä lähinnä, ja muuta myötätuntoviesti niiltä, joiden lapsi on kokenut saman.
Kaikki keinot on käytetty jo. Harrastukset, rohkaisemiset yms. Mikään ei auta pidemmän päälle. Itse olen ollut hyvin aktiivinen tukemisessa, ja maksanut rahassa helvetinmoiset summat juurikin harrastuksista, leireistä yms. Mutta niissä käyjillä on yleensä se kaveri jo mukana. On niissä kivaa ollut, mutta ei ole muodostunut syvempää ystävyyttä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja viisikymppinen isoäiti;29623140:
no ummastakohan tässä nyt oli oikeesti kyse, lapsen kaverittomuudesta, vai sun omasta kaverittomuudestasi

Sulle pieni neuvo: Jos luetun ymmärtäminen on tuota luokkaa, niin älä vastaile mihinkään ketjuun.
 
No, voi sitä ihan hyvää elämää viettää ilman kavereitakin. Kokemusta on. :) Älkää tehkö tuosta elämää suurempaa numeroa. Kyllä niitä kavereita sitten aikanaan löytyy, vaikka peruskoulusta ei löytyisikään.
 
Minunkin lapseni oli koko lapsuutensa yksinäinen. Se tuska ja murhe sydämessäni oli valtava. Muistan kuinka aina yritin ehdottaa joihinkin tyttöihin yhteyden ottamista. Ja kuinka yrityksen jälkeen tytölle vaan tuli pettymys, kun vastaus oli "nyt ei oikein sovi". Minunkin tyttöni on erityisen kaunis ja hyvä koulussa. Mutta itsetunto oli heikko ja se altisti kiusaamiselle.

Mutta nyt tulee lohdutuksen sana: tyttärelläni on nyt täysi-ikäiseksi tultuaan kaveripiiri. Hän sai sen muutettuaan pääkaupunkiseudulle ja mentyään siellä töihin. Eli yksinäisyyteen ei tarvitse olla tuomittu ikuisesti. Nykyisin tyttäreni osaa pitää puolensa ja sanoa mielipiteensä. Sen taidon hän on nyt vasta opetellut. Eli toivoa on sinunkin lapsellasi. Itsekin olin yksinäinen lapsi ja nuori. Nyt aikuisena minulla olisi niin paljon kavereita ja jopa ystäviä, että en jaksa kaikkiin yhteyttä pitää.
 
Mitä helvetin neuvoja täällä on tullut? Mun syyllistämistä lähinnä, ja muuta myötätuntoviesti niiltä, joiden lapsi on kokenut saman.
Kaikki keinot on käytetty jo. Harrastukset, rohkaisemiset yms. Mikään ei auta pidemmän päälle. Itse olen ollut hyvin aktiivinen tukemisessa, ja maksanut rahassa helvetinmoiset summat juurikin harrastuksista, leireistä yms. Mutta niissä käyjillä on yleensä se kaveri jo mukana. On niissä kivaa ollut, mutta ei ole muodostunut syvempää ystävyyttä.

Äskeiseen viestiin vielä lisäys tämän luettuani. Minun tyttöni ei saanut edes leireiltä kaveria. Kerrankin hain hänet kesken kaiken pois, kun häntä kiusattiin. Lohduta lastasi, että yksinäisyys on väliaikaista. Ja että yksinäisyys ei ole hänen vikansa. Se, että yrittämällä yrität saada lapsellesi kavereita, ei ainakaan meidän kohdallamme toiminut. Relaa sinäkin vähän ja hengähdä. Ja luo toivoa tyttäresi elämään kaveriasian suhteen.
 

Yhteistyössä