Mun mielestä on erittäin huolestuttavaa, että sulla on ollut mielessä itsemurha ollut mielessä ja puhut siitä, ettei kukaan jäisi TEITÄ suremaan, et puhu siis vain lapsesta. Surullista, ettet ymmärrä, että SINÄ tarvitset apua. Se, että sulla on itsetuhoisia ajatuksia, ei ole lapsesi kaverittomuuden vika. Mulla ei lapsuudessa ollut kavereita ja olin siitä masentunut, joten tiedän mitä lapsesi kokee. Minua myös kiusattiin. Silti lukioiässä ja siitä eteenpäin olen saanut ystäviä ja kavereita. Lapsellasi on koko tulevaisuus vielä edessä, vaikka hänellä olisi ollut ja on vaikeaa. Toivottavasti ymmärrät hakea apua sun omiin ongelmiin. Sun itsetuhoisilla ajatuksilla ei ole tekemistä lapsen kaverittomuuden kanssa, vaikka ne sen olisivat jollakin lailla laukaisseet, ne ovat sun omia ongelmia.
Ja ennen kuin jatkat haistattelemista ym, niin olen pitkään ollut kuoleman sairaan lapsen äiti, jonka lapsi elää eristyksissä sairautensa takia. Sen menettämisen pelon ja hoitotoimenpiteiden raskauden lisäksi, "saan" stressata, että lapsella ei ole normaalia elämää: ei kavereita (infektioriski), ei koulussa, kaupassa tai missään julkisilla paikoilla käyntiä. Ymmärrän hyvin, miten äitinä kantaa lapsen vaikeudet ja huolet sydämenä. Siksi osaan myös sanoa, että sun reaktio ei ole enää reaktio lapsen kaverittomuuteen vaan kyse on jostain ihan muusta, susta lähtöisin olevista asioista. Ei ole sun lapselle hyväksi, että projisoit muita ongelmia lapsen tilanteeseen ja olet työntämässä lasta pois. Avun hankkiminen itselleen (esim. lapsi hoitoon, jotta saa levätä/selvittää ajatuksia) on eri asia kuin kuolemasta puhuminen ja isälleen muuttamisesta, kun sinä et jaksa.