Sain lapsen 17 vuotiaana. Olen nyt 22 ja lapseni täytti 5 vuotta. Ihana pieni poika, kaunis ja viisas. Isäänsä ei ole nähnyt vuosiin eikä tätä muista. Sossu huostaanotti lapseni noin vuoden iässä ja sijoitti omalle äidilleni, jolla on puolivuotta nuorempi poika. He ovat todella läheisiä, kuin veljekset. Huostaanotto alkoi avohuollon tukitoimenpiteenä (sijoituksena), joka vietiin loppuun asti, eli poika minulta pois. Huostaanoton syy oli pääasiassa silloinen mieheni, joka oli juoppo ja väkivaltainen. Sanottiin, että saan lapseni takaisin heti kun eroan miehestä. Näin tapahtui, erosin heti sillä lapseni oli tottakai tärkein. Minulla alkoi samaan aikaan koulu ja tiedustelin, josko saisin rakkaan poikani kotiin. Ehtona oli että hommaan kaksion ja lapselle hoitopaikan, sain kun sainkin kaksion ja hoitopaikan, kävin jo koulua samalla, lapseni ollessa sijoitettuna äidilleni. Maksoin opiskelijana kaksion hurjaa vuokraa, enhän saanut mitään muuta kuin opintotuen. Rahaa ei ollut enkä lapsesta saanut tukia (tietenkään, huostassa) joten koko opintotukeni meni vuokraan. Ruokaan jäi rahaa noin 10e/kk. elinkin makaroonilla ja ystävieni ruoantähteillä sekä kouluruualla. Soittelin sossuille että kaikki on nyt ok ja että asun kaksiossa, mutten saa tukea siihen koska minulle liian suuri yksin asuttavaksi. Tämän olisi pitänyt jatkua tästä niin, että saan lapseni kotiin ja asiaankuuluvat tuet elämiseen. Olisin käynyt koulua ja lapsi olisi ollut hoidossa, kuinka kävi?
Sossun mielestä rahani eivät riittäneet (TIETENKÄÄN!) lapsen elättämiseen. Sanoin että tuethan ovat sitä varten ja että on muitakin opiskelija yksinhuoltajaäitejä kuin minä. Siihen vähän vaisua nyrpeää vastausta että olen "niin nuori.." ajatellaan lapsen parasta, lapsi pysyy oman äitini luona ja minä asun liian suuressa asunnossa ilman rahaa ja rakasta poikaani. Itkin joka päivä. Yritin käydä koulua mutten saanut mistään edes keinotekoista motivaatiota asiaan. Kouluni meni huonosti, joka sai sossuille taas valittamisen aihetta. Keräsin joka aamu voimia että jaksan nousta sängystä ylös, vain sossun sana siitä että saisin lapseni takasin koulun jälkeen (3 vuotta!) sai minut jatkamaan elämistä ja yrittämistä voimat ihan loppusuoralla. Tottakai menin kaikkina lomina ja viikonloppuina poikani luokse yli 100km:n päähän liftaamalla, kun ei rahaa ollut. Joka kerta sekä minä että lapseni itkimme eron hetkellä, sydäntäni raastoi kun poikani huusi kurkku suorana äitiä tämän joutuessa menemään takaisin koulun penkille.
Aikaa kului 3 vuotta ja valmistuin koulusta, sossutantta vaihdettiin ja uusi sellainen oli sitä mieltä, että kotiutus pitäisi tehdä ja että eihän tässä ole ollut vuosiin ongelmaa, niin... Mitäs sitten kun olemmekin tottunut pojan kanssa tähän jo? Olin välissä muuttanut yksiöön ja sossu hommasi minulle kasion uudestaan, sain poikani vähitellen kylään ja totuttelimme tilanteeseen lisäämällä tapaamisia pikkuhiljaa niin, että lopulta poikani oli melkein puolet ajasta luonani. Sossutantta kävi välilklä katsomassa miten meillä menee luonani ja kaikki oli päällisin puolin todella hyvin. Kuitenkin, mitä enemmän poikani oli luonani, minua alkoi ahdistaa suunnattomasti. Masennuin kun "jouduin olemaan hänen kanssaan" en osannut, olin sormi suussa pojan kanssa että mitäs nyt? Masennuin myös kun hän lähti. En koskaan lakannut rakastamasta, kuitenkin jotain sellaista on tapahtunut että tunnen valtavaa syyllisyyttä jatkuvasti.
Nyt olen asunut kesän äidilläni ja poikani kanssa näinollen saman katon alla. Silti mikään ei ole välillämme muuttunut, hän tuntuu enemmän kuin pikkuveljeltä, vähemmän kuin omalta lapselta. Äitini hoitaa edelleen suurimman osan lapsista, myös mun omasta. Tuntuu ylitsepääsemättömältä lähestulkoon pestä poikani hampaat, on sellainen tunne että "emmää..." niinkuin vahtimisessa, leikkimisessä ja ruoan valmistuksessakin. En osaa? En osaa suhtautua ja tunnen siittä valtavaa syyllisyyttä, niinkuin pitääkin. Teen hirveitä asioita, ajoin juuri hänet pois huoneestani niinkuin kuin hän ei olisi haluttu. Pidin ovea kiinni sisäpuolelta ettei hän pääse tänne takaisin. Alkoi itkeä. Minulla napsahti ja oli pakko tulla tänne kirjoittamaan, sillä olen ihan ymmälläni tilanteesta, toki pidän lasta sylissä ja sanon että rakastan jne. mutta olen huomannut tietyn kylmyyden itsessäni ja kauhistelen sitä, joskus itkenkin. Olen yrittänyt tosissaankin korjata tilannetta mutta jokin on kuollut sisälläni, en pysty... Se särkee minuakin ja riipii niin etten pysty hengittää kun ajattelen kuinka kamala olen ja miten kamalia ajatukseni ovat. Ajattelen myös että lapseni on PALJON parempi olla äitini tykönä jatkossakin, koska itse en siihen enää kykene. En vain näe itseäni tässä kuviossa enää ja se tuntuu enemmän kuin pahalta. Kauhuissani ajattelen millaisen rikkinäisen lapsen olen tähän maailmaan saattanut. Kunpa en häntä tähän maailmaan olisi tehnyt kärsimään minun virheistäni ja siitä ettei sossu hoitanut asiaa niinkuin piti. Tunnen itseni vajaaksi tunnevammaiseksi hirviöksi ja joskus vain haluan kuolla ajatuksineni. Joudun välttelemään tiettyjä puheenaiheita poikani kanssa, kuten siitä että asuisimme taas yhdessä ja olisin se äiti mikä kuuluisi olla. En voisi sanoa pojalleni, etten voi olla äiti hänelle enää. Olen vain varjo siitä, viikonlopputuuraaja...
Haluaisin saada asiallisia kommentteja tähän tarinaan jotta tuntisin itseäni enemmän. Tiedän jo olevani hirviö, onko kenelläkään muuta sanottavaa?
Sossun mielestä rahani eivät riittäneet (TIETENKÄÄN!) lapsen elättämiseen. Sanoin että tuethan ovat sitä varten ja että on muitakin opiskelija yksinhuoltajaäitejä kuin minä. Siihen vähän vaisua nyrpeää vastausta että olen "niin nuori.." ajatellaan lapsen parasta, lapsi pysyy oman äitini luona ja minä asun liian suuressa asunnossa ilman rahaa ja rakasta poikaani. Itkin joka päivä. Yritin käydä koulua mutten saanut mistään edes keinotekoista motivaatiota asiaan. Kouluni meni huonosti, joka sai sossuille taas valittamisen aihetta. Keräsin joka aamu voimia että jaksan nousta sängystä ylös, vain sossun sana siitä että saisin lapseni takasin koulun jälkeen (3 vuotta!) sai minut jatkamaan elämistä ja yrittämistä voimat ihan loppusuoralla. Tottakai menin kaikkina lomina ja viikonloppuina poikani luokse yli 100km:n päähän liftaamalla, kun ei rahaa ollut. Joka kerta sekä minä että lapseni itkimme eron hetkellä, sydäntäni raastoi kun poikani huusi kurkku suorana äitiä tämän joutuessa menemään takaisin koulun penkille.
Aikaa kului 3 vuotta ja valmistuin koulusta, sossutantta vaihdettiin ja uusi sellainen oli sitä mieltä, että kotiutus pitäisi tehdä ja että eihän tässä ole ollut vuosiin ongelmaa, niin... Mitäs sitten kun olemmekin tottunut pojan kanssa tähän jo? Olin välissä muuttanut yksiöön ja sossu hommasi minulle kasion uudestaan, sain poikani vähitellen kylään ja totuttelimme tilanteeseen lisäämällä tapaamisia pikkuhiljaa niin, että lopulta poikani oli melkein puolet ajasta luonani. Sossutantta kävi välilklä katsomassa miten meillä menee luonani ja kaikki oli päällisin puolin todella hyvin. Kuitenkin, mitä enemmän poikani oli luonani, minua alkoi ahdistaa suunnattomasti. Masennuin kun "jouduin olemaan hänen kanssaan" en osannut, olin sormi suussa pojan kanssa että mitäs nyt? Masennuin myös kun hän lähti. En koskaan lakannut rakastamasta, kuitenkin jotain sellaista on tapahtunut että tunnen valtavaa syyllisyyttä jatkuvasti.
Nyt olen asunut kesän äidilläni ja poikani kanssa näinollen saman katon alla. Silti mikään ei ole välillämme muuttunut, hän tuntuu enemmän kuin pikkuveljeltä, vähemmän kuin omalta lapselta. Äitini hoitaa edelleen suurimman osan lapsista, myös mun omasta. Tuntuu ylitsepääsemättömältä lähestulkoon pestä poikani hampaat, on sellainen tunne että "emmää..." niinkuin vahtimisessa, leikkimisessä ja ruoan valmistuksessakin. En osaa? En osaa suhtautua ja tunnen siittä valtavaa syyllisyyttä, niinkuin pitääkin. Teen hirveitä asioita, ajoin juuri hänet pois huoneestani niinkuin kuin hän ei olisi haluttu. Pidin ovea kiinni sisäpuolelta ettei hän pääse tänne takaisin. Alkoi itkeä. Minulla napsahti ja oli pakko tulla tänne kirjoittamaan, sillä olen ihan ymmälläni tilanteesta, toki pidän lasta sylissä ja sanon että rakastan jne. mutta olen huomannut tietyn kylmyyden itsessäni ja kauhistelen sitä, joskus itkenkin. Olen yrittänyt tosissaankin korjata tilannetta mutta jokin on kuollut sisälläni, en pysty... Se särkee minuakin ja riipii niin etten pysty hengittää kun ajattelen kuinka kamala olen ja miten kamalia ajatukseni ovat. Ajattelen myös että lapseni on PALJON parempi olla äitini tykönä jatkossakin, koska itse en siihen enää kykene. En vain näe itseäni tässä kuviossa enää ja se tuntuu enemmän kuin pahalta. Kauhuissani ajattelen millaisen rikkinäisen lapsen olen tähän maailmaan saattanut. Kunpa en häntä tähän maailmaan olisi tehnyt kärsimään minun virheistäni ja siitä ettei sossu hoitanut asiaa niinkuin piti. Tunnen itseni vajaaksi tunnevammaiseksi hirviöksi ja joskus vain haluan kuolla ajatuksineni. Joudun välttelemään tiettyjä puheenaiheita poikani kanssa, kuten siitä että asuisimme taas yhdessä ja olisin se äiti mikä kuuluisi olla. En voisi sanoa pojalleni, etten voi olla äiti hänelle enää. Olen vain varjo siitä, viikonlopputuuraaja...
Haluaisin saada asiallisia kommentteja tähän tarinaan jotta tuntisin itseäni enemmän. Tiedän jo olevani hirviö, onko kenelläkään muuta sanottavaa?
