Avovaimoni ei enää arvosta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Olen ollut avovaimoni kanssa 8 vuotta. Alussa,kuten mä tarinat aina alkavat,meillä oli seksiä ja intohimoa, sitä kesti kaksi vuotta. Väliin on mahtunut monenlaisia aikija mutta tähän on päädytty: avovaimoni ei kosketa minua oma-aloitteisesti, ei halua seksiä, ei enää oikein edes arvosta mitään tekemääni tai ylipäätään aitä millainen olen. No miehenä tietysti seksi on paljon mielessä, en edes muista viime kertaa, viime vuoden marraskuussa ehkä? Olemme vielä nuoria, vasta 30 vuotiaita. Tuntuu että näivetyn suhteessa jossa en saa enää edes kaverillista vastakaikua.
Huomaan arvostuksen puutteen monista asioista. Kommentit kuten "no minä en näe sinua ainakaan minkäänlaisena auktoriteettina missään tilanteessa". Ja sellaiset kommentit kuin "no ethän sinä mistään tykkää". Avovaimoni selvästi ajattelee minusta vain negatiivisesti. Kuin olisin joku vätys ja surkea mies.
Teen töitä, siivoan aina kodin, hoidan kaikki pyykit, tiskit ja lapsen asiat. Teen aina ruuat ja huolehdin lapsen ruoka-ajat ja muut jokapäiväiset asiat. Huomioin häntä syntymäpäivinä ja äitienpäivänä. Leivon ja ostan lahjat ja joskus järjestän synttäriyllätyksiä (matkoja tms) yhteisen kaveriporukan kanssa. En muista milloin olisin itse sænut syntärilahjan häneltä. Viime vuonna hän vain ahdistui siitä miten paska puoliso hän on kun ei hankkinut tai tehnyt mitään eteeni, ja sitten minun piti lohdutella häntä ja sanoa ettei se nyt haittaa.
Avovaimoni ei tee juuri mitään. Istuu läppärillä tai puhelimella ja tiuskii. Ahdistuu jos tulen lähelle. En edes tiedä miksi enää haluan hänen lähelleen.
Olen miettinyt eroa, kerran otin sen puheeksi. Hän oli jyrkästi eroa vastaan. Asiasta on sittemmin vaiettu. En tiedä miksi hän haluaa olla kanssani jos näkee minut vain vätyksenä.
Kannattaako tässä enää tuhlata elämää. Jostain syystä silti rakastan häntä ja näen hänessä ne hyvät asiat joita hänessä oli kun tapasimme. Hänellä on todettu sittemmin masennus joten tämä vaikuttanee paljon asioihin. Haluaisin että tämä toimisi ja haluaisin korjata asiat mutta olen kyllästynyt pettymään joka kerta kun odota edes vähän vastakaikua. Joskus toki en edes odota vastakaikua vaan yritän tehdä hänen mielikseen jotta mielensä paranisi. Esim lempiruokaa ja yritän valmistaa ruuan niin että se on valmista hänen tullessa töiatä jos mahdollista. Alkaa paukut loppua. Niin. Kaikista vakavista keskustelu yrityksistä hän menee aivan hysteeriseksi. Itkua ja huutoa ja panikointia että jätän hänet ja miten paska hän on minulle. Vaikka yritän muotoilla asiat niin etten syyllistä tai uhkaile erolla. Raskasta on rakastaa.
 
Ja vakavammin puhuen, itse en jaksaisi. Toki voi vaikeita kausia olla, mutta jos ei asioista pysty edes keskustelemaan ja toisella ei ole mitään halua/aikomusta asioita muuttaa, niin ei se siitä itsekseen parane.
 
Vastasit oikeastaan jo itse ongelmaasi, hän on masentunut. älä siis ota itseesi. hakekaa apua tilanteeseen pariterapiasta (kunnolliselta, psykoterapeutilta) vaimolle lääkäriaika ja lääkitysmuutos (psykiatri,) mene mukaan!
 
Jaahas on käännetty roolit ylösalaisin ja sitte katotaan vastaukset onko erit jos toistepäin

Valiettavasti tarina on todellista totta. Sukupuolista nyt välittämättä.
Muille vastanneille, kyllä, näinhän se on. Masennus on sairaus, ja siitä ei ole oikotietä pois. Tottahan se vaikuttaa arkeemme, ja suhteeseemme.
Ehkä jollain tasolla olenkin vähän vätys kun en ole vieläkään lähtenyt tästä suhteesta. Helpottaa pelkästään saada purkaa ajatuksia tänne.
Hänen masennuksensa on toki yhteinen murhe, mutta en voi hänen puolestaan siitä parantua. Voisin kai vielä jatkaa tätä "suhdetta" joka on lähinnä vaan tekohengityksellä hädin tuskin elossa. Koittaa tukea ja löytää jotain ratkaisuja.
 
Tuo on sen tapa aivopestä sinut tekemään kaikki kun on laiska mielenterveysongelmainen
Mielenterveys on sairaus siinä missä muutkin!!!Aloittajalle raahaa sit vaikka väkisin se avokkis hoitoon johon varaat itse ajan ja menet vaikka aluksi ainakin mukaan sisälle asti!Tai selität tilanteen aikaa varattaessa ja taluttaa ovesta sisään saakka jos tarve...Kysy suoraan oletko masentunut sul on jatkuvasti paha olo minä en voi auttaa se on jo nähty koita itse aloittaa pienestä menkää lenkille pyydä häntä tekemään vaikka salaatti aterialle tiskaamaan tms...Jos hän herää ja piristyy kun osallistuu itse arkeen ja se hoito plus oikean lääkityksen löytäminen on ensiarvoisen tärkeää. Tai varaa itsellesi aika jonnekin puhumaan että jaksat liity vertaistuki ryhmiin vaikka netissä.
 
Kuulostaa aika kalsealta elämänkumppanilta, että aikoo hylätä siinä vaiheessa, kun toinen sairastuu. Sitä se nykyaikana taitaa enimmäkseen olla. Heti kun tulee vastoinkäymisiä, eikä kaikki menekään omien suunnitelmien ja minäminä-maailman mukaan, niin ollaan heti heittämässä hanskat tiskiin.

Tuossa tilanteessa pakottaisin sairastuneen puolisoni vaikka väkisin hoitoon ja pakottaisin kanssani ulkoilemaan. Ulkoilu on oikeasti hyvää terapiaa masentuneelle.
 
  • Tykkää
Reactions: Irish Coffee
Kumppanisi masennus ei ole vastuullasi. Parisuhteen eteen kannattaa kamppailla jos siinä jotain hyvää on tai pelastettavaa, mutta valitettavasti masennus saattaa vain masentaa sinutkin. Voit yrittää pakottaa kumppanisi hoitoon kuten on ehdotettu, mutta paraneminen lähtee itsestä, et voi pakottaa häntä paranemaan. Ja näille "masennus on sairaus siinä missä muukin!!!"- huutelijoille tiedoksi, että omasta hyvinvoinnista ja mahdollisesti lapsenkin tulevaisuudesta on täysi oikeus pitää huolta. Joku raja kaikella valitettavasti on. Sinulla on "oikeus" erota ja pitää itsestäsi huolta, mutta tottakai jos rakkautta vielä on, niin kannattaa yrittää viimeisetkin auttamisen oljenkorret- kunhan ei pala loppuun. Kukaan ei ole toisen ihmisen pelastusrengas tai -liivi, eikä varsinkaan tahtomattaan tarvitsekaan olla. Jos kumppanisi todella on syvästi masentunut, vain ammattiapu voi häntä auttaa. Mikään määrä rakkautta tai hoivaamista ei luultavasti korvaa sairauden oikeata hoitoa, sillä kuten on sanottu, kyseessä on oikea sairaus, usein itsestä riippumaton. Ei sitä murtunutta jalkaakaan halailemalla paranneta.
 
Avopuolisosi pitää sinua ennemminkin itsestäänselvyytenä, kuin että olisi masentunut. Tee jotakin radikaalia, että hän huomaa kuinka tärkeä olet ja miten paljon teet perheesi eteen. Lähde vaikka viikoksi muualle, niin avokkisi näkee sen työn määrän, jota sinä teet myös kotona.
 
Kumppanisi masennus ei ole vastuullasi. Parisuhteen eteen kannattaa kamppailla jos siinä jotain hyvää on tai pelastettavaa, mutta valitettavasti masennus saattaa vain masentaa sinutkin. Voit yrittää pakottaa kumppanisi hoitoon kuten on ehdotettu, mutta paraneminen lähtee itsestä, et voi pakottaa häntä paranemaan. Ja näille "masennus on sairaus siinä missä muukin!!!"- huutelijoille tiedoksi, että omasta hyvinvoinnista ja mahdollisesti lapsenkin tulevaisuudesta on täysi oikeus pitää huolta. Joku raja kaikella valitettavasti on. Sinulla on "oikeus" erota ja pitää itsestäsi huolta, mutta tottakai jos rakkautta vielä on, niin kannattaa yrittää viimeisetkin auttamisen oljenkorret- kunhan ei pala loppuun. Kukaan ei ole toisen ihmisen pelastusrengas tai -liivi, eikä varsinkaan tahtomattaan tarvitsekaan olla. Jos kumppanisi todella on syvästi masentunut, vain ammattiapu voi häntä auttaa. Mikään määrä rakkautta tai hoivaamista ei luultavasti korvaa sairauden oikeata hoitoa, sillä kuten on sanottu, kyseessä on oikea sairaus, usein itsestä riippumaton. Ei sitä murtunutta jalkaakaan halailemalla paranneta.

Sanotko näin myös vaikkapa syöpään sairastuneen puolisolle. ''Kumppanisi syöpä ei ole vastuullasi, joten voi lähteä kävelemään."
 
Ei kannata ainakaan jäädä odottelemaan, että asiat korjaantuisivat itsestään. Pitää ryhtyä tekemään jotain asioiden hyväksi. Masentunueen putää olla motivoitunut hoitoon. Parisuhteen nahistuttua pitää molempien olla motivoituneita muutokseen.

Muuten kannattaa lähteä ja kaikella rakkaudella lopettaa suhde. Jos hän on masentunut, mutta ei halua hoitaa itseään kuntoon, ei sinun (ja ehkä lasten) kannata jäädä sitä alamäkeä katsomaan. Jos parisuhde on mennyt tuohon tilaan, mutta kumpikaan tai toinen ei halua myöntää tilannetta ja halua muutosta, niin voi yhtä hyvin samantien sanoa että hyvää loppuelämää.
 
Olen ollut avovaimoni kanssa 8 vuotta. Alussa,kuten mä tarinat aina alkavat,meillä oli seksiä ja intohimoa, sitä kesti kaksi vuotta. Väliin on mahtunut monenlaisia aikija mutta tähän on päädytty: avovaimoni ei kosketa minua oma-aloitteisesti, ei halua seksiä, ei enää oikein edes arvosta mitään tekemääni tai ylipäätään aitä millainen olen. No miehenä tietysti seksi on paljon mielessä, en edes muista viime kertaa, viime vuoden marraskuussa ehkä? Olemme vielä nuoria, vasta 30 vuotiaita. Tuntuu että näivetyn suhteessa jossa en saa enää edes kaverillista vastakaikua.
Huomaan arvostuksen puutteen monista asioista. Kommentit kuten "no minä en näe sinua ainakaan minkäänlaisena auktoriteettina missään tilanteessa". Ja sellaiset kommentit kuin "no ethän sinä mistään tykkää". Avovaimoni selvästi ajattelee minusta vain negatiivisesti. Kuin olisin joku vätys ja surkea mies.
Teen töitä, siivoan aina kodin, hoidan kaikki pyykit, tiskit ja lapsen asiat. Teen aina ruuat ja huolehdin lapsen ruoka-ajat ja muut jokapäiväiset asiat. Huomioin häntä syntymäpäivinä ja äitienpäivänä. Leivon ja ostan lahjat ja joskus järjestän synttäriyllätyksiä (matkoja tms) yhteisen kaveriporukan kanssa. En muista milloin olisin itse sænut syntärilahjan häneltä. Viime vuonna hän vain ahdistui siitä miten paska puoliso hän on kun ei hankkinut tai tehnyt mitään eteeni, ja sitten minun piti lohdutella häntä ja sanoa ettei se nyt haittaa.
Avovaimoni ei tee juuri mitään. Istuu läppärillä tai puhelimella ja tiuskii. Ahdistuu jos tulen lähelle. En edes tiedä miksi enää haluan hänen lähelleen.
Olen miettinyt eroa, kerran otin sen puheeksi. Hän oli jyrkästi eroa vastaan. Asiasta on sittemmin vaiettu. En tiedä miksi hän haluaa olla kanssani jos näkee minut vain vätyksenä.
Kannattaako tässä enää tuhlata elämää. Jostain syystä silti rakastan häntä ja näen hänessä ne hyvät asiat joita hänessä oli kun tapasimme. Hänellä on todettu sittemmin masennus joten tämä vaikuttanee paljon asioihin. Haluaisin että tämä toimisi ja haluaisin korjata asiat mutta olen kyllästynyt pettymään joka kerta kun odota edes vähän vastakaikua. Joskus toki en edes odota vastakaikua vaan yritän tehdä hänen mielikseen jotta mielensä paranisi. Esim lempiruokaa ja yritän valmistaa ruuan niin että se on valmista hänen tullessa töiatä jos mahdollista. Alkaa paukut loppua. Niin. Kaikista vakavista keskustelu yrityksistä hän menee aivan hysteeriseksi. Itkua ja huutoa ja panikointia että jätän hänet ja miten paska hän on minulle. Vaikka yritän muotoilla asiat niin etten syyllistä tai uhkaile erolla. Raskasta on rakastaa.

Minäkin olen masentunut mutta ottaisin tuollaisen miehen ilomielin elämääni. Vaikka olen masentunut, silti teen töitä joka päivä ja yritän hoitaa itseäni ravinnolla sekä liikunnalla. En passuuta toisella asioita ja surkuttele asioitani, käyn terapiassa ja olen valmis ottamaan jopa lääkkeitä jos näyttää ettei masennus tästä poistu.

Minun masennus sai alkunsa kun ex-mies kohteli kaltoin, juoksi vieraissa ja haukkui minua selän takana. Hän katseli vieraita naisia netissä ja haukkui minun ulkonäköäni kuuluvasti. Ei koskaan tehnyt kotona mitään, juoksi ulkona kavereiden kanssa illat ja yöt. Ap, jos et viihdy nykyisessä suhteessa niin täällä olisi tilaa huushollissa jossa puolison masennuksesta huolimatta ei tarvitse tehdä kotona kaikkea!! Tultuani miehen pahoinpitelemäksi arvostan tosi paljon kaltaistasi miestä joka viihtyy toisinaan kotona, laittaa ruokaa ja on jopa niinkin huomaavainen että yrittää piristää toista lempiruualla.

Kyllä meitä sellaisiakin naisia on jotka emme uhriudu masennuksessamme vaan teemme kovasti töitä parisuhteen eteen. Jopa sen eteen että seksielämä luistaa. Älä tyydy mihinkään. Minä tyydyin vuosikausia ja se vei terveyteni melkein henkeni...
 
Vie se kumppanis hoitoon ja auta parhaasi mukaan. Onko hän saanut virallisen diagnoosin lääkäriltä että on masentunut? Minulla nimittäin on kokemusta valheellisesta suhteesta. Olin hiukan samassa tilanteessa kuin sinä, mutta hän käytti henkistä väkivaltaa, mykkäkoulua, itkua, haukkumista nössöksi jne. sitten kun otin asian puheeksi erosta niin hän alkoi itkeä hysteerisesti, pyörtyi ja löi päänsä. Kun hän heräsi muutaman sekunnin kuluttua sanoin että soitan hätänumeroon. Hän otti kännykkäni pois kädestäni ja käski olla soittamatta minnekään. Hän oli vihainen. Jälkeenpäin tajusin että koko pyörtyminen oli vain huijausta. Eron tultua hän sanoi minulle että hänelle on ihan sama jos hän käyttää henkistä väkivaltaa ja että se on hänestä ok tehdä. Varo, osa ihmisistä voi kusettaa sairastavansa jotain ja haluavat käyttää muita hyväkseen.
 
Itellä vähän sama homma. Ero avoliitosta astuu voimaan ensikuussa kun naiseni muuttaa pois.
Tässä sitä nyt sitten ollaan totaalisen yksin, olo on kuin raiskatulla.

"Elämä on". Vai keksiikö joku jotakin vielä typerämpää sanottavaa?
 

Yhteistyössä