Avioliitto niin tukossa kuin olla voi ja syy on

[Uulavio]

Tylsyys kyllä käy helposti sisään ovista ja ikkunoista, jos tilanne on kotosalla tuollainen... Harmi. Uskon että aika monellakin tuo on tilanne, että elämässä vain koti ja työ, eikä se kotikin on ja pysyy vaikkei siihen ylläpitoon mitenkään osallistukaan.

Sun miehes pitäis löytää joku juttu elämään, mikä ois vastapainoa kaikelle tolle puutumukselle. Mitä se sitten olis, on vaikeampi sanoa. Kaikkia kiinnostaa jokin asia, mutta kaiken uuden aloittaminen voi olla niin tuskaisen vaikeaa.. Joku ulkopuolinen kun tulis ja sais houkuteltua sun ukkos taas mukaan elämään, tavalla tai toisella, niin avot.

Tai sitten raskaamman sarjan keinot. Herääkö miehes, jos yllättäen toteat että sulla on toinen mies joka "hoitaa" sua niiltä osin mitä miehes ei tee? Sanot että käviskö tämmönen järjestely, kun molemmat kuitenkin haluavat pitää yhteiset lapset ja että tää "pikkuextra" pitää sun mielen virkeänä ja jaksat näin ollen paremmin pyörittää arkeakin kotonanne. Sopisko hei, pliis...

...
Fdfd, sä oikeastaan kuulostat niin paljon yhdeltä meidän tuttavaperheeltä, joten aloin jo miettimään että tunnetaankohan me palstan ulkopuolellakin toisemme..=) Tai ehkä tossa tilanteessa on vaan monia ja monia perheitä...=)

 

[fdfd]

Tylsyys kyllä käy helposti sisään ovista ja ikkunoista, jos tilanne on kotosalla tuollainen... Harmi. Uskon että aika monellakin tuo on tilanne, että elämässä vain koti ja työ, eikä se kotikin on ja pysyy vaikkei siihen ylläpitoon mitenkään osallistukaan.

Sun miehes pitäis löytää joku juttu elämään, mikä ois vastapainoa kaikelle tolle puutumukselle. Mitä se sitten olis, on vaikeampi sanoa. Kaikkia kiinnostaa jokin asia, mutta kaiken uuden aloittaminen voi olla niin tuskaisen vaikeaa.. Joku ulkopuolinen kun tulis ja sais houkuteltua sun ukkos taas mukaan elämään, tavalla tai toisella, niin avot.

Tai sitten raskaamman sarjan keinot. Herääkö miehes, jos yllättäen toteat että sulla on toinen mies joka "hoitaa" sua niiltä osin mitä miehes ei tee? Sanot että käviskö tämmönen järjestely, kun molemmat kuitenkin haluavat pitää yhteiset lapset ja että tää "pikkuextra" pitää sun mielen virkeänä ja jaksat näin ollen paremmin pyörittää arkeakin kotonanne. Sopisko hei, pliis...

...
Fdfd, sä oikeastaan kuulostat niin paljon yhdeltä meidän tuttavaperheeltä, joten aloin jo miettimään että tunnetaankohan me palstan ulkopuolellakin toisemme..=) Tai ehkä tossa tilanteessa on vaan monia ja monia perheitä...=)

Tiedätkö, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut miettiä, ettei se avoin suhde nyt niin paha asia varmaankaan ole... ja siis ihan vitsillä tuo, en minä sitä uskaltaisi edes ääneen miehelle sanoa. Vaikka omasta puolestani hänelle sen soisinkin, jospa sais heräämään joku nuori typykkä tai mikä parempaa, löytäsi uuden elämänsä rakkauden niin itselläni ei olisi niin syyllinen olo.

Ja voihan se olla, että tunnetaankin, kuulostat ihan järkevältä joten sen suhteen voit hyvinkin löytyä lähipiiristä. Eipä nyt kuitenkaan lähdetä tässä sitä ruotimaan, anonyyminä helpompi purkaa näitä juttuja enkä ole vielä valmis kenellekään tutulleni näitä kertomaan, joskin pari lähintä ystävääni mun ahdistuksistani jo tietää.

 

[Aaapeeee]

Joo, joku tuolla kommentoi että pitikö ottaa tällanen mies. No piti. Ollaan olty yhdessä 21 vuotta ja viimeiset 4-5 vuotta ollut tympeää. Enpä osannut tulevaisuuteen katsoa tuolloin rakkauden kesänä kauan kauan sitten .....

Liitosta on tullut paljon hyvää. Lapset, suku .. Molempien puolelta tiivis ja hauska. Yhteiset ystävät .. Ei se mies tympeä ole muulloin kuin minun seurassani.
Siksi mietinkin ettö pelottaakohan häntä erota jostain syystä? Asuntolaina, suvun mielipiteet (suvussa pitkiä lujia liittoja) .. En tiedä. Kun KAIKKI HÄNESSÄ HUUTAA ettei vois vähempää kiinnostaa minä!

Enkä voi kyllä sanoa ettö itsekään olen yrittänyt, tuntuu vaan ettei kiinnosta ..

Olisipa joulu jo ohi. Vaivaannuttavat sukuillalliset joissa pariskunnat ovat yhtö js me katsotaan toistemme ohi.

Ja sulle thaimaalainen, vai mikä ikinä nimimerkkisi onkaan. Hienoa, että siellä osataan tyydyttää miehet. Mä rehellisesti nyt sanon että jos joku ottais ton mun miehen onakseen ja tyydyttäs vaikka 24/7 ja se olis onnellinen siitä niin MUA EI HAITTAIS PÄTKÄÄKÄÄN. Olisin tyytyväinen. Mutta kun ei tuo viitti ees katsella muita naisiakaan.

 

[Aaaapeeee]

Masennuksesta olen yrittänyt vihjailla miehelle. Itse olen melankoliaan taipuvainen ja useita kertoja elämäni aikana kiikkunut masennuksen partaalla, viimeisten vuosien aikana useammin.

Miten sen ottaa puheeksi miehen kanssa joka, kuten aloitusviestissä jo kerroin, sanoo kaiken olevan ok ja puristettunakaan ei osaa puhua tärkeistä asioista.

Sillä on ystäviä, en tiedä puhuuko niille. Epäilen ettei mitään kovin syvällisiä ainakaan.

 

[Uulavio]

Missäköhän kohtaa suomalaisesta miehestä on tullut luovuttaja? Ei se aina ole niin ollut. Vaikka tiedetään, että asiat on huonosti, niin sille ei tehdä silti mitään. Ja varsinkin jos läheisillä on huono olla, vaimolla, lapsilla, koko perheellä. Siis elämänsä tärkeimmillä ihmisillä...

En valitettavasti oikein kestä ajatusta, että joku kännykkä tai tietokone vie ajankäytössä voiton jos vaihtoehtona on ajankäyttö vaimon tai lasten kanssa... Ihmisellä on varmasti paha olo sisällä, kun pakenee maailmaa ja etsii lohtua ruudun takaa...=(

Ihanaa muistella sitten vanhana keinutuolissa, että oi niitä aikoja, silloin 2000-luvun alkupuolella mä vaan räpläsin mun luuria, tein uudet enkat Giana Sisterssissä ja vaimokin siinä samassa kai lähti....oli paras vaimo ikinä, mutta hölmö kun olin niin olin...

 

[selekärangaton]

Oletteko ajatelleet että parisuhde ongelmat saattaa johtua lapsuudesta.Minä koin jättämisen/hylkäämisen pelkoa kun vaimoni lähti esim.pikkujouluihin meille tuli aina sanaharkkaa.Tämä oli johtaa eroon .Sitten tilanne meni niin pitkälle koska pakotin olemaan itseni hiljaa et sain rytmihäiriö kohtauksia.Tämä johti siihen että pääsin terapiaan ja syy löytyi lapsuudessa kokemastani vanhempieni hylkäämisestä ero tilanteessa mut sijoitettiin vieraaseen perheeseen.Eli kun ja jos parisuhde on pelastettavissa on tutkittava myös roolimallit lapsuudesta ja onko niin sanottu toiminta häiriöinen perhe.vaimoni kotona vaikeuksista ei puhuttu tämä oli hänen toiminta malli nyt puhutaan ja pussataan.

 

[mittauttamaan]

Masennuksesta olen yrittänyt vihjailla miehelle. Itse olen melankoliaan taipuvainen ja useita kertoja elämäni aikana kiikkunut masennuksen partaalla, viimeisten vuosien aikana useammin.

Miten sen ottaa puheeksi miehen kanssa joka, kuten aloitusviestissä jo kerroin, sanoo kaiken olevan ok ja puristettunakaan ei osaa puhua tärkeistä asioista.

Sillä on ystäviä, en tiedä puhuuko niille. Epäilen ettei mitään kovin syvällisiä ainakaan.

Mikäli mies on yli 40, voi tuollainen käytös johtua madaltuneesta testosteronin tuotannosta.

 

[Aaapeeee]

No mitä sille voi tehdä?

Ja mitä mulle voi tehdä. Mä oon ihan yhtä tylsä kuin sekin. Vaikka se nyt uhkuisi tuossa testisteronia, en ole varma jaksaisinko sitä.

 

[samankokenut]

kolmas osapuoli kun ruotii ja vielä puolueettomasti niin molempien kanta tulee esille ja asioista pääsee keskustelemaan oikeasti riitelemättä

 

[23v]

Vinkki, minkä eroperheen lapsen asemasta antaisin, on: tehkää päätös nyt. Päättäkää korjata tilanne tai erotkaa. Muistakaa, että lapsenne hyvin todennäköisesti kävelevät niitä jalanjälkiä pitkin, jotka te olette näyttäneet. Soisitteko omille lapsillenne samanlaisen avioliiton, mitä olette itse kestääneet/millaista avioliiton mallia olette näyttäneet?

Meidän isä masentui/alkoi juomaan kun minä (nuorempi lapsi) olin n. 8-10 vuotta. En tiedostanut sitä silloin, mutta jälkeenpäin ymmärrän miksi "sosiaalisesti lahjakkaasta" lapsesta tuli sisäänpäinkääntynyt ja tietokoneen äärellä viihtyvä. On itsensä huijaamista ajatella että tilanteen voi feikata lapsien edessä.

Jos päätätte jatkaa suhdetta, etsikää netistä joku, joka on onnistunut elvyttämään suhteensa vastaavasta tilanteesta ja ottakaa mallia. Älkää tehkö lisää sitä, mikä ei toimi, väsytätte vain itsenne.

Joku täällä kirjoitti, että hän on ollut 20 v naimisissa ja vasta viimeiset vuodet on olleet vaikeita... Minulle tuo kertoo sen, että ensimmäiset 15 vuotta te teitte jotakin, minkä olette unohtaneet nyt viimeiset vuodet. Jos toimisitte samoin kuin silloin, samoilla periaatteilla kuin silloin, tuntisitte samalla tavalla kuin silloin.

Mitä tulee sinulle, joka koit olosi vaivaantuneeksi miehesi seurassa heti kun lapset ovat poissa huoneesta: Mitä jos kohtelisit miestäsi kuin ketä tahansa ihmistä? Mitä jos heittäisit jonnin jontkaan odotuksesi hänestä ja puhuisit hänelle kuin kelle tahansa vastaantulevalle? Vaikka olisitte eroamassa ja vaikka hän ei enää olisikaan unelmiesi mies niin hän, ja sinä, ansaitsette sen että soisitte toisillenne edes sen arvostuksen mitä suotte täysin ventovieraille ihmisille.

 

["Juu"]

Tässä ketjussa on niin minun elämä. Olen jossain kirjoittanutkin omasta tilanteestamme. Asutaan kämppiksinä talossa, jota ei vielä pysty myymään. Mulla on kaveripano, josta haaveilen ihan oikeatakin miestä itselleni joskus... Mutta sitä ei taida tulla tapahtumaan. Ongelma on tikittävä biologinen kelloni: haluaisin vielä vauvan (en enää tämän miehen kanssa sentään, sitäkin vuosi pari sitten vielä harkitsin). Kolmevitonen kolkuttaa ovella. Yhdessä aviomiehen kanssa olen ollut 20-vuotiaasta asti. Erota olis pitänyt kauan kauan sitten, mutta ajattelen juuri noin, että on sentään ihanat lapset syntynyt.

 

["Mustikka"]

Mä en ymmärrä tuota, että ollaan "vaan lasten takia yhdessä". Minkälainen esimerkki se on lapsille parisuhteesta, kun äiti ja isä eivät koskaan pussaile tai halaile tai huomioi toisiaan, näytä tunteita toisiaan kohtaan ja ovat onnettomia. Yhtä hyvin voisitte erota ja olla tahoillanne kumpikin onnellisempia, ettekä voi huonosti siinä huonossa suhteessa.

 

[Dfdf]

Mustikka: kyllä meillä saatetaan halata ja tavan vuoksi myös pussata kun nähdään/toinen lähtee kauppaan tjtn, eikä lasten aikana riidellä vaan pyritään olemaan normaalisti. Uskon, että kun lapset on vielä alle kouluikäisiä, he kärsivät enemmän siitp etteivät näe kunpaakin vanhempaa päivittäin kuin siitä, että äiti ja isä ei vaihda intohimoisia suudelmia ja kiehnää jatkuvasti keskenään...?

 

[titeliyt]

Näin meilläkin. Tehdään vaan asioita ja molemmilla on kurjaa yhdessä. Mä olen päättänyt, että me erotaan tai sitten pitää ihme tapahtua. Mun täytys nyt vaan puhua siitä vielä miehellekin. En vielä jaksa.

 

["mei"]

Eivätkös nämä miehet ole olleet puhumattomia ihan alusta asti?

 

[joku nainen]

Mun ex on juurikin samantyyppinen. Ei vahingossakaan puhu. Tai jos joskus sattuu puhumaan niin silloin on juonut jotain. Lapsille kyllä välillä juttelee muttei missään nimessä paljoa. Mun kontolla on siis lasten elämästä kiinnostuminen. Koskaan ex ei kysy mitä lapsille kuuluu, miten koulu/päiväkotipäivä meni....Mulle ei juttele kun sen verran kun on pakko. Se ei ollut ainoa syy miksi erottiin. Mutta kyllä se pisti ahdistamaan kun toinen oli kuin sulkeutunut kuori. Ei sen enää tarvi mulle puhuakaan mutta olisi hyvä, että olisi vähän edes kiinnostunut, mitä meille kuuluu. Nyt oli joulun meillä ja tajusin, että sama vanha jurottaja kuin aiemminkin. Paitsi muutaman glögin jälkeen, johan alkoi naurua ja puhetta tulla. Ja vieraiden edessä aina vitsailee ja juttelee, mutta ei mun kanssa. Huh, onneksi on nyt ex.

 

[samassa veneessä...]

Ihan samoja asioita jo vuosia kelanneena, tein viimein eropäätöksen. Lapset jo isompia, ja tietyllä tavalla onnellisia päätöksestä. Jo pitkään avioliitosta poissa se ihan oikea puhuminen, kosketukset, välittäminen, katseet mistä tietää...jossain kohtaa todella yritin, mutta mies ei puhu. Se oikea hellyys loppui. Naljailu ja alentava, ilkeilevä puhetapa tuli tilalle. Ja sitten kun jotain puhui...kun avioliiton tilasta kyselin, niin vaan syyllisti...tekee näin tai sanoo noin, koska minä olen tällainen...ei ikinä ole myöskään pyytänyt anteeksi mistään. Pieniä valheita, unohduksia...muistaa väärin yms. Tiedän, että molemmat on varmasti tehneet virheet suhteessa, mutta jos toinen syyttää kaikesta toista, myös omista satuttavista teoistaan...pitää hälytyskellojen soida. Nyt eroamassa viimein. Huojentavaa...en enää olisi jaksanut tätä suhdetta. Enkä myöskään tahdo, että lapset näkee tätä parisuhdemallia enää kauempaa kuin on pakko. Uskon, että välittäminen vain loppui...ensin mieheltä, sitten minulta. Niin vain kävi. Olisin toivonut kuitenkin yli 20-vuoden avioliiton jälkeen rehellisyyttä. Kantaa vastuuta ja sanoa suoraan...ymmärrän todellakin teitä, ketkä olette tänne tuntojanne jakaneet. Ei kun tuulta päin ja tekemään päätöksiä elämästänne. Saatte osaksenne arvostelua ja negaatiota, jos ette ole kokenut ns.fyysistä väkivaltaa. Kun henkisessä väkivallassa nuo mustelmat ovat sisällä...mutta muistakaa. Vain te itse olette avioliitossanne eläneet, eivät arvostelijat...jaksamista kaikille!