V
vierailija
Vieras
Nää on taas näitä öitä. Tulee olo, että on pakko vuodattaa.
Tuskin tätä kukaan lukekaa, mutta saanpahan asiani jonnekin sanotuksi/pohdittua puhki.
Tapasin mieheni pari vuotta sitten. Rakastuimme, kun toisiimme tutustuimme tarkemmin ja tuosta 2kk eteenpäin asuimmekin jo yhdessä. Kaksi outoa yhdessä, niin huonojen vitsien kera. Moni ulkopuolinen voisi luulla meidän karanneen Pitkästäniemestä...
Kuitenkin. Muutosta 2kk eteenpäin vaihdettiin kihlat ja saimme tietää odottavamme lasta. Elämä hymyili, olin maailman onnellisin. Mieskin tuntui olevan onnellinen.
Häät vietettiin juuri ennen poikamme syntymää ja perheestämme tuli kokonainen marraskuussa 2014. Minä luulin, että meillä meni hyvin. Pojalla oli kyllä koliikkia ja väsymys oli valtavaa. Sitten mieheni alkoi saada pahoinvointikohtauksia. Hän kirmasi ympäri asuntoa hokien pahasta olosta ja tykytyksestä rinnassa. Soitteli ambulansseja. Meni taksilla sairaalaan. Ei halunnut jäädä lepäämään vaan sairaalaan oli pakko päästä. Töissään jatkoi entiseen malliin ellei enemmänkin..
Tällä hetkellä tilanne on hieman rauhoittunut. Toisinaan kohtaukset yllättävät, mutta lääkitys on auttanut niiden ehkäisyssä.
Kuitenkin, olen itse aivan väsynyt. Tämä vauvavuosi on ollut ihan hirveä. Olen käytännössä joutunut vastaamaan ja huolehtimaan koko perheestä (taloudellisesti vasta elokuusta alkaen). Olen hieman katkera miehelle, vaikkei hän sairaudelleen mitään voi..
Poikani on parasta elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä on luvassa, olisin varmaan laittanut lusikat jakoon jo ennen pojan syntymää. Helpommalla olisin päässyt ja miehellekään ei ehkä olisi tullut näitä oireita..
Pahoittelut tekstistä. Väsymys painaa jo vähän, ehkä tästä voisi hipsiä nukkumaan.
-tiwi
Tuskin tätä kukaan lukekaa, mutta saanpahan asiani jonnekin sanotuksi/pohdittua puhki.
Tapasin mieheni pari vuotta sitten. Rakastuimme, kun toisiimme tutustuimme tarkemmin ja tuosta 2kk eteenpäin asuimmekin jo yhdessä. Kaksi outoa yhdessä, niin huonojen vitsien kera. Moni ulkopuolinen voisi luulla meidän karanneen Pitkästäniemestä...
Kuitenkin. Muutosta 2kk eteenpäin vaihdettiin kihlat ja saimme tietää odottavamme lasta. Elämä hymyili, olin maailman onnellisin. Mieskin tuntui olevan onnellinen.
Häät vietettiin juuri ennen poikamme syntymää ja perheestämme tuli kokonainen marraskuussa 2014. Minä luulin, että meillä meni hyvin. Pojalla oli kyllä koliikkia ja väsymys oli valtavaa. Sitten mieheni alkoi saada pahoinvointikohtauksia. Hän kirmasi ympäri asuntoa hokien pahasta olosta ja tykytyksestä rinnassa. Soitteli ambulansseja. Meni taksilla sairaalaan. Ei halunnut jäädä lepäämään vaan sairaalaan oli pakko päästä. Töissään jatkoi entiseen malliin ellei enemmänkin..
Tällä hetkellä tilanne on hieman rauhoittunut. Toisinaan kohtaukset yllättävät, mutta lääkitys on auttanut niiden ehkäisyssä.
Kuitenkin, olen itse aivan väsynyt. Tämä vauvavuosi on ollut ihan hirveä. Olen käytännössä joutunut vastaamaan ja huolehtimaan koko perheestä (taloudellisesti vasta elokuusta alkaen). Olen hieman katkera miehelle, vaikkei hän sairaudelleen mitään voi..
Poikani on parasta elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä on luvassa, olisin varmaan laittanut lusikat jakoon jo ennen pojan syntymää. Helpommalla olisin päässyt ja miehellekään ei ehkä olisi tullut näitä oireita..
Pahoittelut tekstistä. Väsymys painaa jo vähän, ehkä tästä voisi hipsiä nukkumaan.
-tiwi