K
Kyllästynyt
Vieras
Heräsin muutama päivä sitten karuun todellisuuteen; mieheni ei ilmeisesti rakasta minua enää, jos on koskaan rakastanutkaan. Tämä oivallus iski päähäni ihan yllättäen, kun pohdiskelin elämääni muuten. Meillä on ilmeisesti keskiverto-avioliitto: kaksi lasta, omakotitalo ja elämä näyttää olevan järjestyksessä. Kuitenkin, mieheltäni en ole enää vuosiin saanut minkäänlaista vastakaikua millekään asialle. Seksi meillä loppui jo nelisen vuotta sitten, siihen kun kuopus syntyi. Tai itse asiassa seksi loppui siihen kun tein raskaustestin. Mies ei ollut tälläkään kerralla mukana ultrassa, ei koittanut vauvan potkuja mahan päältä, ei ollut missään vaiheessa kiinnostunut koko raskaudesta. Synnytykseen sentään tuli mukaan. Emme harrasta yhdessä mitään, hän ei ole kiinnostunut kuulumisistani, emme koskaan juttele mistään koska hän ei jaksa puhua. Tajusin myös ettei hän edes tunne minua enää, ei tiedä mitään ajatuksistani eikä tunteistani eikä ole edes kiinnostunut.
Olen yrittänyt miettiä mitä teen, elänkö elämääni näin, avioliitossa mutta yksinäisenä? Kuitenkin haluaisin kunnon parisuhteen ja miehen joka on kiinnostunut minusta. Eroa mieheni ei halua, se tuli selväksi eilen kun pakotin hänet sanomaan haluaako erota vai ei. Ilmeisesti hän on ihan tyytyväinen, mikä on minusta kummallista.
Elämme kuin kämppäkaverit, parisuhteesta ei tietoakaan ja mieheni olisi tyytyväinen? Hyvin vaikea uskoa.
Puhumaan en miestä saa, monta kertaa olen yrittänyt. Joten turha haaveillakaan mistään terapeuteista. Seksin puutteesta hän ei suostu puhumaan, kun ei se kuulu minulle. Niinkö! Avioliitossa ei pitäisi pettää toista, mutta jos mies ei suostu seksiin eikä puhumaan, niin mitä tässä pitäisi tehdä? Olemme molemmat kuitenkin nuoria, kolmekymppisiä, joten hirvittää että tässäkö tämä nyt oli? Näinkö eletään loppuelämä?
Kuitenkin mies on kunnollinen, polttaa muttei juo eikä ikimaailmassa nostaisi kättä minua tai lapsia vastaan. Eli hyvääkin löytyy. Yhdessä olemme olleet 11 vuotta.
Osaisiko kukaan antaa mitään uusia näkökulmia asiaan? En jaksa enää pohtia kaikkea yksinäni, kun miehestä ei saa mitään irti.
Olen yrittänyt miettiä mitä teen, elänkö elämääni näin, avioliitossa mutta yksinäisenä? Kuitenkin haluaisin kunnon parisuhteen ja miehen joka on kiinnostunut minusta. Eroa mieheni ei halua, se tuli selväksi eilen kun pakotin hänet sanomaan haluaako erota vai ei. Ilmeisesti hän on ihan tyytyväinen, mikä on minusta kummallista.
Elämme kuin kämppäkaverit, parisuhteesta ei tietoakaan ja mieheni olisi tyytyväinen? Hyvin vaikea uskoa.
Puhumaan en miestä saa, monta kertaa olen yrittänyt. Joten turha haaveillakaan mistään terapeuteista. Seksin puutteesta hän ei suostu puhumaan, kun ei se kuulu minulle. Niinkö! Avioliitossa ei pitäisi pettää toista, mutta jos mies ei suostu seksiin eikä puhumaan, niin mitä tässä pitäisi tehdä? Olemme molemmat kuitenkin nuoria, kolmekymppisiä, joten hirvittää että tässäkö tämä nyt oli? Näinkö eletään loppuelämä?
Kuitenkin mies on kunnollinen, polttaa muttei juo eikä ikimaailmassa nostaisi kättä minua tai lapsia vastaan. Eli hyvääkin löytyy. Yhdessä olemme olleet 11 vuotta.
Osaisiko kukaan antaa mitään uusia näkökulmia asiaan? En jaksa enää pohtia kaikkea yksinäni, kun miehestä ei saa mitään irti.