S
"surku"
Vieras
Pakko kirjottaa tänne mietteitä, ilman sen kummempia taka-ajatuksia. josko purkaus helpottais oloa...
aluksi vähän taustoja: 22-v nuori, naimisissa, lapset 3- ja 2-v. esikoisen jälkeen sairastin vaikean synnytyksen jälkeisen masennuksen. opiskelemme molemmat mieheni kanssa nyt toista vuotta, lapset kotihoidossa,muutimme vuosi sitten uudelle paikkakunnalle. tammikuussa mies aloittaa päiväopinnot ja oon ihan kokopäiväisesti vaan kotona lasten kanssa, opiskelen verkossa.
viime syksynä aloin kärsiä kai entistä selvemmin paniikkioireista kun aloitin opinnot..henkeä ahdistaa, sydän tykyttää, silmissä sumenee, rintaa puristaa, tuntuu että taju lähtee tai että sydän pettää.. myös semmoista epätodellisuuden tuntua on, yhtäkkiä kuin "herään" vieraaseen ympäristöön vieraiden ihmisten keskelle, vaikkapa oisikin vaan kotona perheeni kanssa. tällaiset ajatukset ja tuntemukset heräsi jo ehkä tuolloin masennuksen aikana. oon hirveän pelokas, tutkailen kokoajan oloani, luulen että minussa on jotain sydän- tai aivovikaa, oon käyny kaikki verikokeet ja sydänfilmit ja neurologit läpi.. psykologilla kävin keväällä kolme kertaa, muttei oikeen ollut apua kun oon huono kertomaan ajatukset ja tunteet puhumalla, kirjoittaminen on helpompaa. mulla on esikon syntymän jälkeen tullu kamalia pelkotiloja, pelkään kokoajan kuolemaa (joko itsen, miehen tai muun läheisen). en uskalla lähteä minnekään ilman puhelinta. pelkään autossa istumista. en uskalla itse ajaa autolla.
hermot on kokoajan kireällä, oon ihan niuho lasten kasvatuksessa. ylisuojelen, kiellän ehkä turhastakin. kun hermostun, saatan myös ehkä liian kovasti sanoa tai esim. nostaa lapsen pois tilanteesta puristaen liian kovaa tms..joskus tukistan.
minä,joka olen kaiken ruumiillisen kurituksen vastaanpuhuja, teen itse tuollaisia lapsille.
minua ahdistaa hirveästi, oon ihan turhautunut. en jaksa harrastaa liikuntaa, tai enemmän se johtuu siitä että harrastuksiin pitäisi lähteä yksin,kun kaverit asuu toisella paikkakunnalla. ei oo oikeen muuta elämää kuin miehen ja lasten kanssa olo, ei oo kavereita kenen kanssa nähdä. en käy oikeastaan missään yksin. rakkain harrastus on ompelu,mutta sekin jää tosi vähälle,kun ei aika riitä. mies liikkuu minua enemmän jne, pitää huolta paremmin hyvinvoinnistaan..
nyt sitten ahdistaa kamalasti tuo tammikuu kun olen lasten kanssa päivät kotona enkä käy koulussakaan.. kerhoja ei ole lähellä, eikä oikeen mitään.
puhti on aika poissa, ei jaksais kiinnostua tai innostua mistään..itsetunto on nollassa,vertailen itseäni kokoajan muihin ja koen itseni rumaksi ja laiskaksi.
hyviäkin hetkiä ja päiviä ja viikkojakin toki on,tämänhetkinen olo nyt vaan on tällanen surku..
aluksi vähän taustoja: 22-v nuori, naimisissa, lapset 3- ja 2-v. esikoisen jälkeen sairastin vaikean synnytyksen jälkeisen masennuksen. opiskelemme molemmat mieheni kanssa nyt toista vuotta, lapset kotihoidossa,muutimme vuosi sitten uudelle paikkakunnalle. tammikuussa mies aloittaa päiväopinnot ja oon ihan kokopäiväisesti vaan kotona lasten kanssa, opiskelen verkossa.
viime syksynä aloin kärsiä kai entistä selvemmin paniikkioireista kun aloitin opinnot..henkeä ahdistaa, sydän tykyttää, silmissä sumenee, rintaa puristaa, tuntuu että taju lähtee tai että sydän pettää.. myös semmoista epätodellisuuden tuntua on, yhtäkkiä kuin "herään" vieraaseen ympäristöön vieraiden ihmisten keskelle, vaikkapa oisikin vaan kotona perheeni kanssa. tällaiset ajatukset ja tuntemukset heräsi jo ehkä tuolloin masennuksen aikana. oon hirveän pelokas, tutkailen kokoajan oloani, luulen että minussa on jotain sydän- tai aivovikaa, oon käyny kaikki verikokeet ja sydänfilmit ja neurologit läpi.. psykologilla kävin keväällä kolme kertaa, muttei oikeen ollut apua kun oon huono kertomaan ajatukset ja tunteet puhumalla, kirjoittaminen on helpompaa. mulla on esikon syntymän jälkeen tullu kamalia pelkotiloja, pelkään kokoajan kuolemaa (joko itsen, miehen tai muun läheisen). en uskalla lähteä minnekään ilman puhelinta. pelkään autossa istumista. en uskalla itse ajaa autolla.
hermot on kokoajan kireällä, oon ihan niuho lasten kasvatuksessa. ylisuojelen, kiellän ehkä turhastakin. kun hermostun, saatan myös ehkä liian kovasti sanoa tai esim. nostaa lapsen pois tilanteesta puristaen liian kovaa tms..joskus tukistan.
minä,joka olen kaiken ruumiillisen kurituksen vastaanpuhuja, teen itse tuollaisia lapsille. minua ahdistaa hirveästi, oon ihan turhautunut. en jaksa harrastaa liikuntaa, tai enemmän se johtuu siitä että harrastuksiin pitäisi lähteä yksin,kun kaverit asuu toisella paikkakunnalla. ei oo oikeen muuta elämää kuin miehen ja lasten kanssa olo, ei oo kavereita kenen kanssa nähdä. en käy oikeastaan missään yksin. rakkain harrastus on ompelu,mutta sekin jää tosi vähälle,kun ei aika riitä. mies liikkuu minua enemmän jne, pitää huolta paremmin hyvinvoinnistaan..
nyt sitten ahdistaa kamalasti tuo tammikuu kun olen lasten kanssa päivät kotona enkä käy koulussakaan.. kerhoja ei ole lähellä, eikä oikeen mitään.
puhti on aika poissa, ei jaksais kiinnostua tai innostua mistään..itsetunto on nollassa,vertailen itseäni kokoajan muihin ja koen itseni rumaksi ja laiskaksi.
hyviäkin hetkiä ja päiviä ja viikkojakin toki on,tämänhetkinen olo nyt vaan on tällanen surku..
