Auttakaa minua!

  • Viestiketjun aloittaja sanja
  • Ensimmäinen viesti
sanja
Minulla on kaksi lasta. Toinen 3½vuotias tytär ja 1.½vuotias poika.
Ongelmani alkoi poikamme täytettyä 2kk. Olen tytärtämme kohtaan välinpitämätön,tyly,"kylmä" yms.. Ärsyttää kaikki mitä hän tekee tai sanoo, enkä haluaisi helliä ja halia häntä yms..
Mistä johtuu tämänkaltaiset tuntemukset. Poikaamme hellin ja halin ja pusuttelen ..Liikaakin..mutta tytärtäni en..
Iltaisin itken itsekseni kun paha mieli ja huomno omatunto painavat minua, kun olen taas ollut tytölle ilkeä ja lupaan ja vannon itselleni muuttua, mutta kun en vaan VOI!
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia tai tietoa asiasta?
Kärsin tästä suunnattomasti ja varmasti tyttäremmekin. Mieheni (onneksi ) on täysin taspuolinen lapsiamme kohtaan.Rakastan kyllä molempia kovasti.
:(
 
mie
\
Alkuperäinen kirjoittaja 27.07.2004 klo 12:40 Sanja kirjoitti:
Minulla on kaksi lasta. Toinen 3½vuotias tytär ja 1.½vuotias poika.
Ongelmani alkoi poikamme täytettyä 2kk. Olen tytärtämme kohtaan välinpitämätön,tyly,"kylmä" yms.. Ärsyttää kaikki mitä hän tekee tai sanoo, enkä haluaisi helliä ja halia häntä yms..
Mistä johtuu tämänkaltaiset tuntemukset. Poikaamme hellin ja halin ja pusuttelen ..Liikaakin..mutta tytärtäni en..
Iltaisin itken itsekseni kun paha mieli ja huomno omatunto painavat minua, kun olen taas ollut tytölle ilkeä ja lupaan ja vannon itselleni muuttua, mutta kun en vaan VOI!
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia tai tietoa asiasta?
Kärsin tästä suunnattomasti ja varmasti tyttäremmekin. Mieheni (onneksi ) on täysin taspuolinen lapsiamme kohtaan.Rakastan kyllä molempia kovasti.
:(
Yksi ystäväni käyttäytyy noin lapsian kohtaan,vanhempi on kamala joka saa tuuppauksia ja tylyä kohtelua ja nuorin se joka saa kaikki suukot ja halaukset.Kyllä sen sitten huomaakin,isompi rääkkää pienempäänsä minkä ehtii kun on kade siitä ettei äiti välitä.
Inhottavaa ja julmaa lastas kohtaan.Lapsiparka \|O \|O
 
epäsopiva äidiksi
No kylläpäs toi edellinen viesti auttoi paljon. No ei auta ehkä tämäkään, mutta jos yhtään lohduttaa, täällä on toinen samanlainen tai vielä pahempi. Lapset on 3 vuotta ja toinen 4 kk. Kun vauva syntyi, aloin melkein vihata esikoista, nyt tilanne on sen verran muuttunut, että välillä " vihaan" jo vauvaakin. Itseäni kuitenkin inhoan eniten. En tiedä mitä pitäisi tehdä, tilanne on tosi paha, eikä siitä tiedä edes mieheni, koska ei juuri koskaan ole paikalla.
 
mutsi74
Minun mielestäni on hyvä, että te molemmat (jotka siis kerroite kärsivänne em. ongelmasta) tiedostatte puutteenne ja olette siitä huolissanne. Ihan näin ilman mitään psykologin koulutusta sanoisin silti, että tuollaisen taustalla saattaa olla joku omaan lapsuuteenne liittyvä asia; oletteko ehkä itse saaneet äidiltänne liian vähän huomiota lapsena tai jääneet "kakkoseksi"? Tiedostamattanne sitten siirrätte tätä käyttäytymismallia omiin lapsiinne.

Tällainen sukupolvesta toiseen siirtyvä ketju ei katkea ilman asian tiedostamista ja kovaa työstämistä. Ensimmäisen askeleenhan te olette jo ottaneet! Suosittelisin asasta puhumista perheneuvolan tms. psykologille. Lastenne, ja koko perheenne hyvinvoinnin takia, hakekaa apua!

Toivon teille voimia ja valoisempia aikoja!
 
äitimyös
Mielestäni tälläiseen ongelmaan on haettava apua. Lapsen itsetunto kärsii, jos oma äiti ei kykene osoittamaan, kuinka tärkeä lapsi on. Varhainen vuorovaikutus on tärkeä osa lapsen psyykkistä ja sosiaalista kehitystä. Olen lukenut aiheesta kirjoja ja tulee aina mietittyä omaa käyttäytymistä lasta kohtaan. Huomaa kyllä ettei itsekään ole mikään täydellinen vanhempi, mutta kukapa sitä olis.
 
Vaimo-otus
Hei . mulla ei oo kokemusta juuri tuollaisesta, mutta hermojen menetyksestä kylläkin. Vanhempaan poikaan 6v. menee hermot paljon useammin kuin nuoremman 5v. kanssa ja siihen auttaa usein se, että koitan saada enemmän aikaa olla vanhemman pojan kanssa kaksin. Yleensä ainakin meillä vanhempi on se äänekkäämpi tappeluissa ja muutenkin ja hänen tekosensa huomaa paremmin, jolloin tulee reakoitua vahvemmin hänen rikkomuksiinsa , kuin nuoremman joka tekee kaiken hiljaisesti... samat pahuudet, mutta huomaan ne vasta jälkikäteen ,jolloin hänelle4 mesoaminen on jo turhaa. Siis kun saan vietettyä aikaa vain toisen , siis pääasiassa vanhemman pojan kanssa kaksin , huomaan hänestä paremmin ne fiksutkin piirteet ja hän on kuin toinen ihminen ja huomiota saatuaan hetken kuin enkeli, jota myös helpompi rakastaa.
 
hip
mul oli esikoinen 4,5 v kun toinen tuli. sitä piti isosiskoa niin isona ykskaks että odotti sen osaavan olla hiljaa ja odottavan koska pieni tarvi perushoitoa. ihan saman huomasin kuin sulla. kylläse siitä kun iskäkin pääsee osallistuu pikkuhiljaa enempi vauvan hoitoon että sulla on aikaa isommalle ja ITSELLE että ei oo koko ajan tehtävä jotain! :) =) ;) tsemppiä, ja voimia
 


Ei huutaminen tälle äidille mitään auta. Hän kuitenkin tiedostaa ongelman ja haluaa apua siihen. Tsemppiä äidille, toivottavasti saat pikaisesti apua ja tilanne paranee! :)

M, fingers crossed

 
Jumbo
Auttaiskohan se asiaa yhtään että ottaisit sen vanhemman lapsen mukaan "hoitamaan " pienempää, tekisitte yhdessä asioita ainakin joitakin. Meidän vanhempi on poika kohta 4-vuotta ja nuorempi tyttö täyttää ensi viikolla vuoden, aika paljon viihtyvät jo toistensa seurassa. Alussa tarkkailin ehkä liikaakin isomman tekemisiä, ettei vaan satuta pienempää mutta turhaa ressiä siitä vain tuli.
En oikein osaa muuta neuvoa sanoa kuin että kerro asiasta ainakin miehellesi ja sellaisille jotka ymmärtävät. Tossa oli pari aika loukkaavaa viestiä...Kukapa olisi täydellinen. Kyllä tilanne vielä korjaantuu hyvä kun olet tiedostanut asian. Se on varmaan jonkinlaista väsymystä, pitäisi "revetä" kahteen paikkaan yhtä aikaa. Isommalla lapsella olisi ihan hyvä olla joitakin omia juttuja ja järjestää jos mahdollista joskus aikaa myös pelkästään vanhemman lapsen kanssa kahden, vain sinä ja tyttö. Hae välillä omaa aikaa ja tekemistä myös itseksesi. Jaksamisia sinulle!!!!
 
pirreliisa
Mulle tuli myös mieleen mutsi74:n ajatukset.
Myös sellainen seikka, että onko sinulla ja äidilläsi ristiriitoja ts. vaikea äiti-tytärsuhde? Eli jatkat sukupolvien välistä ketjua tietämättäsi.
Oikeastaan se, että tiedostat ongelmasi on tie parempaan päin.
Joitakin neuvoja...

Ota tyttäresi, ilman poikaasi mukaan jonnekin kahdenkeskiseen juttuun...kauppaan, johonkin lastenteatteriesitykseen jne. Teette asioita ikään kuin tyttöjen kesken.

Silitä ohimennessäsi tyttösi hiuksia, tee hänelle kampauksia...näin tyttösi saa sinun hellää kosketusta...samoin itsekin luot uutta kontaktia tyttäreesi.

Pyydä tyttäreltäsi anteeksi, jos koet olleesi kohtuuton jossakin asiassa. Myönnä vaikka ääneen halauksen kera, että "Anteeksi kulta...äiti oli inhottava ja typerä, kun huusin sinulle suotta."

Anna iltasuukko ja käy vaikka pusuttelemassa pikkuistasi, kun tämä nukkuu.

Sitten vielä...
Oletko väsynyt arkeen ja sen pyörittämiseen?Josko väsymys aiheuttaa sen, että purkaat väsymystäsi vanhempaan lapseesi?

Puhu rohkeasti vaikka neuvolassa tästä ongelmasta.

Uskon vahvasti, että löydätte tyttäresi kanssa uuden läheisyyden. Se voi vain vaatia sinulta tietoista opettelua, mutta varmasti palkitsee.
Tsemppiä roppakaupalla :)
 
nyt nikittä
meillä kanssa on välillä semmonen tilanne et hermostun tuohon isompaan oikein tosissaan ku se vaan kiusaa pikkusiskoaan ja ilkeilee,sotkee ja ei usko mitään..välillä tuntuu et pinna katkee ihan just..kuten eilen ku se hajotti ikkunasta kaihtimet ja repi lattialistan irti..miten nuin pieni ja rakas ihminen voi välillä olla maailman inhottavin pikkuriiviö..sitä oon monesti ihmetelly?! ..ja pienempää kohtaan mulla ei oo näitä raivostumisen oireita..saa nähdä sitten ku se kasvaa..
 
Kolmannen synnyttyä aloin miettiä, josko kyseessä on jonkinasteisesti luonnollinenkin "Hylkimisreaktio". Lyhyesti; Kun eka, tyttö oli ainoa 5-vuoden ikään, hän oli ehdottomasti syömmenvalo ja kaiken rakkauden kohde. Välillä mietin josko toista ikinä haluankaan. No, toinen tuli ja jotenkin huomasin kamalasti ärsyyntyväni esikoisesta. Oli vaikea ottaa lähelle, otettiin paljon yhteenkin (kaipa hänkin asianmukaisesti oli välillä varsin raivona vauvan tulosta ja haki huomiota keinolla millä tahansa). Pyrin usein kuitenkin tietoisesti, vaikkei olisi aina haluttanutkaan, pyytämään tarpeetonta räyhäämistäni tai kiukkuani anteeksi. Ja silittämään vaikka mekaanisestikin. Olin huolissani, sinun tapaasi, omista tunteistani. Toinen lapsi oli nyt se syömmen valo. Ja oli sitä viisi vuotta, kolmannen syntymään saakka. Nyt huomaan ärsyyntyväni myös tarpeettomasti kakkosenkin touhuista, syliin hän tuntuu isolta ja kömpelöltä. Kummallista. Ja se kolmonen on kertakaikkisen syötävän ihana (4kk)! Kolmannen myötä ja esikoisen vartuttua olen kyllä löytänyt hänet (esikoisenkin) uudelleen, meillä on välillä varsin kivaakin! Kai se on niin suuri se hoivaamisvietin ero isomman ja ihan vauvan välillä. Vauvan hoitoon tulee kuitenkin keskittyä ihan eritavalla; eihän siihen suhteeseen tahdo mieskään välillä mahtua!!

Vaan jotta hyvä kun mietit asiaa. Luota vaan siihen että kiintymys ja ihmissuhteet muuttuvat iän ja ajan myötä. Ja kyllä kandee tosiaankin ihan tietoisesti välillä pyytää anteeksi, selittää omaa pöljyyttään ja niin. Vanhempiin lapsiinsa on myös hyvä aika-ajoin "tutustua" uudelleen ihan kahden kesken, olen huomannut.
 

Yhteistyössä