Auttakaa kaveria mäessä (lapsen eroahdistus)

[napanuora joustamaan?]

Mikä avuksi, kun muut eivät kelpaa kuin äiti?

Tämä kiva tilanne alkoi, kun tähän asti olen saanut käydä noin tunnin mittaisia aikoja poissa (joo tiedän että tässä vaiheessa voi olla myöhäistä valittaa tästä). Nyt kuitenkin torstaina menin kampaajalle ja viipyi 2 tuntia. Lapsi oli huutanut puolen tunnin jälkeen kokoajan, ja kävellyt ovelle katsomaan missä äiti on, ja joko olisi tullut.
Kun menin kotiin, huuto yltyi, kunnes sain ulkovaatteet riisuttua, ja kengät pois jalasta. Vasta kun otin hänet syliin, rauhoittui ja nukahti samantien.

Tästä lähtien en ole saanut käydä koiran kanssa edes ulkona. Huuto alkaa samantien kun katoan näköpiiristä. Jopa siinä määrin etten saisi käydä lapsen mielestä edes vessassa yksin.

Tilanne on todella ahdistava, varsinkin kun lapsella tuntuu olevan myös joku vinku-vonku kausi, jolloin kaikki on ensin "hanurista" ja vasta tovin jälkeen kivaa.

Apuja?? Tahtoisin alkaa käymään salilla, mutta miten tästä kannattaisi edetä? Olla suoraan pitempään poissa, vai aloittaa taas niistä pienistä hetkistä?

Alkaa äidillä vähän kiristää kun tuntuu ettei saisi mennä minnekkään.

Lapsi on 11kk, oppinut pari viikkoa sitten kävelemään. Tämän kerron siksi että eräs ystäväni oli sitä mieltä että tämä johtuu vain siitä että lapsi ei ole tottunut siihen että äiti saattaa yllättäen olla todella kaukana.

 

[mul]

Lapsellasi on todennäköisesti jokin kausi menossa ja voi hyvinkin mennää nopeasti ohi. Selitä lapsellesi minne meet, milloin tulet ja suukotat ja vilkutat. Joka kerran muistat hyvästellä niin eiköhän se siitä totu. Onko lapsella kivaa sinun poissaollessasi?

 

[elli]

kuulostaa tutulta. se on vain kausi, älä pitkitä lähtöä ja ole johdonmukainen. lapset koettelevat mutta kun huomaavat että äiti tulee aina takaisin niin kyllä se ajan kanssa tasoittuu, minun toinen poika on aina ollut hitaampi lämpenemään uusille asioille. onnea

 

[ap]

Lapsella on kivaa noin puoli tuntia, kunnes tajuaa etten olekkaan koiran kanssa lenkillä, ja että olen edelleen jossain. Olen kertonut lapselle että menen ulos (ei ehkä ymmärtäisi jos selittäisin että kampaajalle) ja että tulen takaisin kun olette isin kanssa leikkineet ja syöneet iltapuuron. Suukotan kyllä, halin ja vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Ei siis ahdistunut tuolloin vielä tuosta vaiheesta.
Mutta sen jälkeen ei olekkaan päästänyt minua silmistään Ei auta vaikka kuinka selitän, että äiti käy koiran kanssa nyt lenkillä, ja tulee heti takaisin.
Kivaa heillä isän kanssa on, sitä en epäile. Mutta siis lapsi on todella ollut koko ikänsä todella kiinni minussa.
Tilanne kiusaa minua, koska olen menossa sairaalaan yöksi, leikkauksen jälkeen pian, ja miehen pitäisi selvitä illasta ja yöstä ilman minua. Tai ei ehkä miehen, vaan lapsen.

Lapsi on yleensä huutanut itsensä hiestä märäksi vaikka olisin vain vartin poissa. Ja pahimmassa tapauksessa on haukkonut ilmaa ja oksentanut sitten itkun lomassa

 

[ole läsnä vaan, ei se kauaa kestä]

Meillä sama homma. Viikon päästä 1v-synttärit. Olen lukenut varhaisen vuorovaiktuksen kirjoitsa, että lasta ei voi eikä kuulu "karaista". On normaali kehityksen vaihe tuntea eroahdistusta, ja paras keino siihen on olla lapsen kanssa. Aina se ei ole mahdollista, mutta olen nyt karsinut menini minimiin, kunnes vaihe menee ohi.

Kun lapsi oppii omaan tahtiinsa olemaan erossa äidistä -ei siis pakottamalla- niin lapsi oppii perusturvallisuuden tunteen joka merkitsee vahvaa itsetuntoa ja identiteettiä ja on pohjana loppuelämän. Kasvatusammattilaiset sanovat, että on pahin vaihe viedä lapsi päiväkotiin, ja silti juuri näihin aikoihin monen on olosuhteiden pakosta niin tehtävä. Olen onnekas kun saan olla kotona, tämä vaihe menee pian ohi.

 

[ap]

siis eikö oo mitään tehtävissä, ja jäikö lapselle joku trauma nyt siitä kun olin äkkiseltään sen pari tuntia veke, ja hän huusi kuin hyeena?

 

[ole läsnä vaan, ei se kauaa kestä]

En lukenut ennen kirjoitustani että joudut sairaalaan. Eihän sille mitään voi, jos joutuu olemaan poissa. Tarkoitin sitä, että kun niin moni luulee että lapselle olisi hyväksi että jotenkin totuttaa ja karaista olemaan erossa äidistään. Se ei pidä paikkaansa. Paras tapa olisi antaa lapsen olla takiainen niin kauan kun haluaa ja kokee tarpeelliseksi, siten lapsi oppii tuntemaan sen perusturvallisuuden. Siten lapsi tajuaa omaan tahtiinsa, että kaikki on hyvin ja äiti tulee takaisin.

Anoppini aina hokee että jätä se lapsi hänelle ja lähde ulos, kun lapsi huutaa hysteerisenä. Hänen mielestään minä hemmottelen ja teen hänestä lässyn. En ala hänelle luennoimaan, kun ei hän kuitenkaan halua ymmärtää. Ja monestihan lapset tässä iässä on pakko viedä hoitoon, tottakai siihen tottuvat ja sopeutuvat, nopeastikin. Mutta puhun siitä, mikä on lapsen paras. Vaikkei se aina olekaan mahdollista.

Tsemppiä teille! Meillä tosin isän kanssa huutoa ei enää tule, vain kaikkien muiden. Enää ei voi mummolaankaan jättää edes kauppareissun ajaksi. Vain me vanhemmat kelvataan.

 

[ap]

Joo, kiitos vastauksistanne. Olen vain jotenkin todella hämilläni. Jotenkin pelkään että isä tuntee olevansa ihan ulkopuolinen. Itselle ainakin tulisi paha mieli jos huomasin etten kelpaa.
Toisaalta samalla itse tarvitsen vähän edes lapsetonta aikaa, jotta pää ei hajoa.
Ei sen tarvitse olla sen kummempaa kuin tuo koiran ulkoilutus, mutta kun sitäkään en saa tehdä.