Asumusero vauvan isän kanssa? suhde jatkuu

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Antilope
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

Antilope

Vieras
Moi,

Onko kenelläkään ollut tilannetta, että uskomattoman rankkojen olosuhteiden vuoksi vastuu jaetaan astetta karkeammin ja vanhemmat muuttavat omiin asuntoihinsa - ja suhde jatkuu silti?

Lapsemme ensimmäinen vuosi oli pelkkää huutoa, (allergiat yms). Nyt en edes liioittele, lapsen ollessa yhden uskalsimme jo hieman vapautuneemmin ottaa hänet mukaan kauppaan/bussiin tms, ettei koko paikka kaikunut. Se oli ehdottomasti elämämme rankinta aikaa, emme päässeet kotoa mihinkään, ystävyssuhteet näivettyivät kun ei enää jaksanut kutsua kavereita katsomaan huutavaa vauvaa ja itsekin itkettynyttä ja väsynyttä äitiä.

Tämän lisäksi lapsi-raukkamme kärsi kovista hammaskivuista, kuukausikaupalla..Olen varma, että sain vuoden aikana kuulovaurion, ainakin henkisesti vanhenin luultavasti kymmenen vuotta.

Luojan kiitos, lääkäreiden ja sukulaisten kannustus siitä, että vaivat joskus helpottaisivat, toteutui ja lapsestamme tuli hetkeksi todella iloinen. Riemuissamme juhlistimme tilannetta ja nautimme mahdollisuudesta käydä hänen kanssaan viimein "tavallisilla" asioilla, yms. Kuukausi, pari helpotusta kestikin. Nyt melko temperamenttisellä lapsellamme näyttää alkaneen tahto/uhmaikä..Huutaa sinisenä ja pahastuu ihan joka asiasta : jos ei anna kiusata lemmikkejä, pudottaa tavaroita, pukeminen, vaipanvaihto on tuskaa, jos joutuu odottamaan kärryissä minuutin kun laitan meitä valmiiksi..Olen taas aivan poikki ja pettynyt siitä, että lapsiperhe-elämä ei ole missään vaiheessa sittenkään meille helpompaa.

Puhuimme mieheni kanssa, jakaisimmeko haasteen ja muuttaisimme eri asuntoihin..Lapsi meillä vuoroviikoin ja viikonloput yhdessä. Ihan vain, että toinen saisi edes hetken hengähtää ja palautua..jaksaa harrastaakin jopa. Haikealta tuntuu, mutta ajatus siitä, että olisi edes häivähdys omasta itsestään, joka nauroi helposti ja ajatteli optimistisesti olisi kiva löytää taas peilistä. Rankalle ajalle olisi saatava jotenkin helpotusta..

ps. Mummo-arsenaali on käytetty 110 %, ihan joka viikko ei heitäkään kuitenkaan viitsisi vaivata pikku-palosireenillämme..vaikka rakas onkin
 
Te teette juuri kuten parhaalta tuntuu. Tuo kuulostaa oikein hyvältä ratkaisulta. Voisin itsekin ajatella sellaista, jos olisi noin rankka pikkulapsivaihe. Itse ajattelen aina, että onnellinen nainen on onnelinen äiti, ja että lapsen koti on vanhempien parisuhde - ei ne ulkoiset puitteet joita täytyy naapureille esitellä. Ennen vanhaan tuollaista vaihtoehtoa ei ollut, kun taloudellisesi öiti oli isästä riippuvainben. Liian moni ajattelee edelleen, että mitä ulkopuoliset sanovat. Silti ei ajatella avioerotilastoja ennen kuin tilanne on siinä pisteessä ettei mitään muuta vaihtoehtoa ole kuin riitaisi ero. Hvyä että haluat toimia nyt koko perheen parhaaksi.

Saat varmasti täällä vastauksia, että koittakaa jaksaa jne, hankkikaa lapsenvahti, käy kävelyllä jne. Mutta itse tiedät mitkä omat jaksamisen rajasi ovat. Olet fiksu kun tiedostat tilanteen. Moni tuossa tilanteessa pakolla vaan painaa menemään, kunnes vähintään toisella sivusuhde tai muuten parisuhde siinä pisteessä ettei sitä käytännössä ole lainkaan.

Voimia, mihin ikinä päädyttekään. Sinuna minä kokeilisin tuota vaihtoehtoa. Jos parisuhde päätyy eroon, tiedät, että olet kaikkesi yrittänyt. Luulen kuitenkin että kunhan saat itseäsi takaisin ja välillä etäisyyttä perherumbaan, eheydyt ja alat taas olla oma ihana itsesi. Sitten parisuhdekin jaksaa taas kukoistaa.
 
Itse parhaiten tiedät teidän tilanteen. Minustakin on hyvä idea, jos olette molemmat täysin loppu. Moni ei tekisi noin ja parin vuoden jälkeen olisi jo niin riitaisaa tai loppu kaikki että lopullinen avioero olisi oikea ratkaisu. Tuota kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos muut keinot käytetty.
 
Kuulostaa mun mielestä oikein hyvältä ajatukselta! Sikäli mikäli jaksatte sitten omilla viikoillanne olla aina yksin vastuussa kaikesta lapsenhoidosta. Ehkä sen jaksaa kun tietää että seuraavalla viikolla saa taas hengähtää. Mun mielestä tässä ap:n tekstissä ei tullut mitenkään ilmi se, että vanhempien suhde olisi kriisissä (kaksi edellistä vastaajaa kirjoittivat että kokeilkaa tuota ennen kuin tulee avioero jne.), vaikka tiedän kyllä että raskas vauva-aika voi johtaa eroon. Mutta siis varsinaisesti tässä ei kai ole kyse vanhempien suhteen huonosta jamasta, vaan jaksamisesta lapsenhoidon suhteen. Eri osoitteisiin muuttamisella tehtäisiin siis mahdolliseksi aina toisen vanhemman "loma lapsesta", niin kamalalta kuin se ehkä jonkun mielestä kuulostaakin. Olenko ihan väärässä? Joka tapauksessa tuo järjestely kannattaa ehdottomasti toteuttaa ennen kuin palaa täysin loppuun ja menettää kaiken elämänilonsa ja "itseytensä". Minusta kenenkään ei tarvitse uhrata itseään ja omaa elämäänsä lapsen syntymän jälkeen pelkälle lapselle, vaan täytyy tuntea itsensä myös ihmiseksi. Jos tämä on se keino, tehkää ihmeessä niin! Ainahan voi palata yhteiseen osoitteeseen kun tilanne lapsen kanssa helpottuu. Ja varmasti se helpottuu jossain vaiheessa!
 
Antaa mennä vaan jos taloudellinen tilanne antaa myöten asua eri osoitteissa. "Lomaa lapsesta" tarvitsee nyt ns. helpompienkin lasten vanhemmatkin silloin tällöin. Saatika sitten tällainen vaativamman pakkauksen vanhemmat. En minäkään ymmärtänyt, että vanhempien suhde on kriisissä. Tosin sellaiseen se voi mennä jos tilanteelle ei tehdä mitään.

Omani on myös varsin vaativa lapsi. Itse ratkaisin asian niin, että palasinkin töihin osa-aikaiseksi lapsen ollessa 1v 3kk. Melkein vuosi suunniteltua aikaisemmin siis. Tämä ratkaisu toimii loistavasti. Lapsi viihtyy hoidossa ja käyttäytyy siellä suht ok. Ei ilmeisesti uskalla vieraalle niin kiukutella :) Minä saan lapsesta hengähdystaukoa arkisin 7-8 tuntia ja se auttaa jaksamaan sitten muun ajan. Vaikka minullakin on suhtellisen vaativa työ, on ihanaa kun voi lounaansa rauhassa syödä ja jopa vessassa käydä ilman stressiä. Alkuun lapsi luonnollisesti osoitti kovastikin mieltään, että joutui hoitoon. Siis iltaisin. Mutta todella nopeasti se tasoittui sitten. Itse asiassa hoidon aloittamisen ja sinne sopeutumisen jälkeen lapsenkin käytös on kotonakin alkanut jotenkin tasoittua, vaikka uhmis alkaakin painaa jo päälle. Ehkä meidän vilkas tyyppi tarvitsee muutakin virikettä elämäänsä kuin äidin, ja sitä saa sieltä hoidosta.

Ihme kun joku kirkasotsainen äiti ei ole vielä tähän ketjuun kommentoinut, että "kyllä oma lapsi pitää jaksaa hoitaa ja päläpälä..." Nin, tilanne kun ei aina ole niin mustavalkoinen. Jos tuntuu, että voimavarat loppuu, niin silloin on keksittävä uusia keinoja saada tilanne hallintaan. AP:llä se voi olla juuri tämä eri osoitteisiin vähäksi aikaa muuttaminen. Itsellä se oli töihinpaluu.
 
Minunkin mielestäni tuo ratkaisu kuulostaa hyvältä. Jospa meilläkin olisi ollut varaa tuollaiseen ratkaisuun kun oli kaikkein rankin vaihe esikoisen kanssa. Poika huusi ensimmäiset 3kk ja nukkui pahimmillaan 20minuutin pätkissä, pisimmillään tunnin kerrallaan.
Tärkeää on järjestää molemmille säännöllisesti omaa aikaa, ja mahdollisuus kuitata univelkoja. Ensimmäisinä kuukausina kävimme mieheni kanssa kumpikin kerran viikossa nukkumassa yhden yön sukulaisen/jonkun kaverin luona. Joka toinen viikonloppu aina toinen sai tehdä mitä halusi. Noin 4kk ikäisestä alkaen, kun vauvan unet vähän piteni (heräsi 1,5-2 tunnin välein) hän oli yötä mummolassa perjantai-lauantai välisen yön ja puolet lauantaista, jolloin saimme nukkua ja vähän omaa&yhteistä aikaa miehen kanssa. Näin jatkettiin noin 6kk ikään. Sen jälkeen yöt vähän helpottivat (heräili 2-3 tunnin välein), yökyläilyjä jatkettiin joka toinen viikko.

Rankkaa oli, mutta onneksi noin 1v ikäisestä alkaen kaikki alkoi pikkuhiljaa sujua paremmin. Nyt poika iloinen ja reipas 3,5 vuotias. Välillä vähän uhmailee, mutta eipä pahemmin. Olemme miehen kanssa keskustelleet alkuajan vaikeudet ja todenneet, että tilanteen pelasti nuo pienet henkireiät kun saimme nukkua ja tehdä omia juttuja. Onneksi suhteemme oli niin vankalla pohjalla, muuten olisi saattanut kariutua koko juttu.
Odotan nyt toista lastamme, ja osaamme asennoitua tulevaisuuteen realistisesti. Olemme jo puhuneet mitä teemme jos toisen kanssa on vastaavasti vaikeuksia alussa. Onneksi meillä on vankka tukiverkosto ympärillä!
 
Ïhan hyvä idea jos teillä on taloudelliset mahdollisuudet moiseen järjestelyyn. Eihän teidän välttämättä tarvitse muuttaa erillenne vaan voitte myös vuokrata/ostaa toisen asunnon lähettyviltä jonne toinen voi tarvittaessa mennä huilaamaan silloin kun siltä tuntuu. Tai voitte siellä asua vuorollanne jos vähempi ei riitä. Meilläkin lapsen ensimmäinen vuosi oli todella rankka (koliikkia, minulla unettomuutta ym terveydellisiä ongelmia synnytyksestä johtuen), joten puhuimme useaan otteeseen erilleen muutosta ym vaihdoehdoista. Onneksi tilanne on ajan myötä helpottunut sekä lapsen että parisuhteen osalta ja nyt olemme suht onnelliset 3-vuotiaan vauhtitytön vanhemmat.

Oletteko harkinneet ulkopuolista hoitoapua? Toisen asunnon kustannuksilla palkkaa kyllä hoitajankin aika monta kertaa, joka voisi vaikka iltaisin tai viikonloppuisin viedä lasta puistoon ym jolloin saisitte hengähdystaukoja.
 
Onko lapsenne päivähoidossa? Kuten joku tuossa aiemmin kirjoitti, työ (tai opiskelu) tarjoaa myös päivittäin "omaa aikaa" vanhemmille. Jos on töissä esim. 9:stä 5:een, ja vie lapsen hoitoon noin klo 8.30 ja hakee vaikka 17.30 niin kovin montaa tuntia ei lastenhoitoa päivässä jää vanhempien osalle: jos lapsi menee nukkumaan vaikkapa klo 20, niin yhteistä aikaa vanhempien kanssa jää iltaisin suunnilleen 2h 30 min, jonka voi tarvittaessa vielä jakaa vanhempien kesken (esim. toinen ulkoilee lapsen kanssa vaikkapa tunnin verran, jolloin toinen saa levätä, ja sitten toinen hoitaa iltasadun ja nukuttamisen).
Itse ehkä mieluummin harkitsisin työhönpaluuta kuin asumuseroa. Ja nykyäänhän on subjektiivinen päivähoito-oikeus, joten lapsen voi viedä hoitoon vaikka itse olisi työtönkin. Halvemmaksi sekin varmasti tulee kuin pitää kahta asuntoa. Mutta kukin tekee mitä parhaaksi näkee, tietysti.
 
Alkuperäinen kirjoittaja minävaan;10614389:
Onko lapsenne päivähoidossa? Kuten joku tuossa aiemmin kirjoitti, työ (tai opiskelu) tarjoaa myös päivittäin "omaa aikaa" vanhemmille. Jos on töissä esim. 9:stä 5:een, ja vie lapsen hoitoon noin klo 8.30 ja hakee vaikka 17.30 niin kovin montaa tuntia ei lastenhoitoa päivässä jää vanhempien osalle: jos lapsi menee nukkumaan vaikkapa klo 20, niin yhteistä aikaa vanhempien kanssa jää iltaisin suunnilleen 2h 30 min, jonka voi tarvittaessa vielä jakaa vanhempien kesken (esim. toinen ulkoilee lapsen kanssa vaikkapa tunnin verran, jolloin toinen saa levätä, ja sitten toinen hoitaa iltasadun ja nukuttamisen).
Itse ehkä mieluummin harkitsisin työhönpaluuta kuin asumuseroa. Ja nykyäänhän on subjektiivinen päivähoito-oikeus, joten lapsen voi viedä hoitoon vaikka itse olisi työtönkin. Halvemmaksi sekin varmasti tulee kuin pitää kahta asuntoa. Mutta kukin tekee mitä parhaaksi näkee, tietysti.

Olen samaa mieltä ylläolevan kanssa. Minusta eri osoitteissa asuminen pitäisi olla viimeinen vaihtoehto, joten mieti ensiksi niitä vaihtoehtoja, jotka on käytössä eli lapsen pistäminen päivähoitoon ja/tai töihin palaaminen. Sitä paitsi, jos asuisitte eri osoitteissa, niin silloinhan miehen hoitopäivinä lapsi olisi pakkokin viedä päivähoitoon. Vaikka päivähoito maksaa, niin kyllähän se toinen asuntokin maksaisi.

Jos taaperonne on mielettömän temperamenttinen, niin kannattaisi hakea apua myös muilla tavoin. Saisitko jostakin kasvatukseen liittyvää apua ihan vaikka pieninä vinkkeinä? Esim. jos et saa vieläkään nukuttua yhtenäisiä öitä, niin suosittelen lämpimästi unikoulua. Samoin aamuheräämisiä voisi jakaa miehen kanssa edes viikonloppuisin, jotta sinä pystyisit nukkumaan edes yhtenä aamuna viikosta pitkään. Korvatulpat vaan käyttöön!

Jos päädytte jakamaan lapsen hoitoa eri osoitteisiin muuttamalla, niin minusta 5 päivää on 1-v ikäiselle liian pitkä aika olla erossa vanhemmasta. Lisäksi pelkään sitä, että jos jo nyt on tosi rankkaa, niin miten sitä jaksaa hoitaa yksin viittä päivää? Minusta esim. 2 päivän jaksot olisivat enemmän lapsen edun mukaisia.

Minusta kannattaa myös selvittää se, että miten saisit tukea siihen, että osaisit asennoitua lapsen hoitoon niin, että et ota kovin henkilökohtaisesti jokaista itkua. Varmaan oletkin jo löysännyt siivouksen ja ruoanlaiton suhteen arkea, mutta ainakin itseäni lohdutti kovasti se ajatus, että temperamenttisen lapsen kanssa pitää entistä tiukemmin pitää kiinni rutiineista, sillä se parempi aika koittaa ihan taatusti joskus. Huomasin ihan selvästi, että jos lapsi on väsynyt tai nälkäinen, niin huutoitkut alkoivat heti, joten on tosi tärkeää, että itse tiedostat sen, että rutiineista kiinnipito on tosi tärkeää vielä muutamien vuosien ajan. Jos isän ja äidin luona on eri rutiinit, niin lapsen voi olla vaikea sopeutua koko ajan eri hoitotapoihin. Oleellista on systemaattinen rajojen asettaminen.
 
Olen samaa mieltä ylläolevan kanssa. Minusta eri osoitteissa asuminen pitäisi olla viimeinen vaihtoehto, joten mieti ensiksi niitä vaihtoehtoja, jotka on käytössä eli lapsen pistäminen päivähoitoon ja/tai töihin palaaminen. Sitä paitsi, jos asuisitte eri osoitteissa, niin silloinhan miehen hoitopäivinä lapsi olisi pakkokin viedä päivähoitoon. Vaikka päivähoito maksaa, niin kyllähän se toinen asuntokin maksaisi.

Jos taaperonne on mielettömän temperamenttinen, niin kannattaisi hakea apua myös muilla tavoin. Saisitko jostakin kasvatukseen liittyvää apua ihan vaikka pieninä vinkkeinä? Esim. jos et saa vieläkään nukuttua yhtenäisiä öitä, niin suosittelen lämpimästi unikoulua. Samoin aamuheräämisiä voisi jakaa miehen kanssa edes viikonloppuisin, jotta sinä pystyisit nukkumaan edes yhtenä aamuna viikosta pitkään. Korvatulpat vaan käyttöön!

Jos päädytte jakamaan lapsen hoitoa eri osoitteisiin muuttamalla, niin minusta 5 päivää on 1-v ikäiselle liian pitkä aika olla erossa vanhemmasta. Lisäksi pelkään sitä, että jos jo nyt on tosi rankkaa, niin miten sitä jaksaa hoitaa yksin viittä päivää? Minusta esim. 2 päivän jaksot olisivat enemmän lapsen edun mukaisia.

Minusta kannattaa myös selvittää se, että miten saisit tukea siihen, että osaisit asennoitua lapsen hoitoon niin, että et ota kovin henkilökohtaisesti jokaista itkua. Varmaan oletkin jo löysännyt siivouksen ja ruoanlaiton suhteen arkea, mutta ainakin itseäni lohdutti kovasti se ajatus, että temperamenttisen lapsen kanssa pitää entistä tiukemmin pitää kiinni rutiineista, sillä se parempi aika koittaa ihan taatusti joskus. Huomasin ihan selvästi, että jos lapsi on väsynyt tai nälkäinen, niin huutoitkut alkoivat heti, joten on tosi tärkeää, että itse tiedostat sen, että rutiineista kiinnipito on tosi tärkeää vielä muutamien vuosien ajan. Jos isän ja äidin luona on eri rutiinit, niin lapsen voi olla vaikea sopeutua koko ajan eri hoitotapoihin. Oleellista on systemaattinen rajojen asettaminen.


Tää on just tätä! Rivien välistä syyllistämistä, että pitäisi jaksaa vaan hampaat irvessä, että pitäisi miettiä syitä "että osaisit asennoitua lapsen hoitoon niin, että et ota kovin henkilökohtaisesti jokaista itkua". Ei aina tarvitse jaksaa yksin! Jos suhde on hyvällä pohjalla ja yhdessä on mietitty että toisen asunnon hankkiminen on hyvä ratkaisu, niin miksi ihmeessä pitäisi vielä syyllistää itseään? Eikö kukaan tosiaan mieti avioerotilastoja ja sitä, että pienten lasten vanhemmat eroavat muita useammin? Mielestäni on hienoa että näitiä asioita pohditaan ja yritetään ennalta ehkäistä ennen kuin on myöhäistä!

Töihin paluu on hyvä vaihtoehto erilleen muutolle. Mutta luulen että AP haluaisi lapsen jatkavan kotihoidossa, sain sen kuvan, voi olla että ymmärsin väärin. Silloin lapsen päivähoitoon laitto ei ole vaihtoehto.

Eikä AP puhunut missään vaiheessa että asumusero olisi ns. virallinen. On siis mahdollista, että perhe hankkii ns. kakkosasunnon, jossa vuorotellen levähdetään, eikä kenenkään kirjoja muuteta mihinkään. Tällöin lapsen koti säilyy ja vain toinen vanhempi kerrallaan on poissa. Tällöin ei muutaman päivän tai viikonkaan ero toisesta vanhemmasta ole traumaattista, kuten edellinen yritti väittää. Väitän, että traumaattisempaa on elää vanhempien kanssa jotka elävät äärirajoilla hampaat irvessä eivätkä suostu miettimään muita ratkaisuja jaksamiseen.


AP:lle jaksamista mihin sitten päädyttekään! Itse kokeilisin ensin töihin paluuta osa-aikaisesti ja ellei se auttaisi, hankkisin sen toisen asunnon jossa asuisimme vuorotellen, niin että lapsen koti säilyy samana.
 
Viimeksi muokattu:
Jos johonkin ongelmaan ehdottaa, että vanhemmat voisivat muuttaa omaa käyttäytymistään tai suhtautumistaan jollakin tavoin, heti aletaan sanoa että se on syyllistämistä. Mutta ei kai sitä yleensä pysty oikein muuttamaan muiden kuin omaa suhtautumista.

Itse ihmettelen, miten lapsi voi jatkaa kotihoidossa jos vanhemmat eroavat. Siis toimiiko äiti päivähoitajana myös isän hoitoviikoilla, vai jäävätkö molemmat vanhemmat hoitovapaalle? Ap myös valitti, että ei voi käydä missään lapsen kanssa eikä kutsua heille vieraita. Eivätkö vanhemmat voisi käydä vuorotellen tapaamassa kavereitaan vaikka kaupungilla? Tai palkata lapsenhoitajan ja mennä yhdessä? Jotenkin ajattelisin, että helpompiakin tapoja saada omaa aikaa olisi kuin erota ja ryhtyä yksinhuoltajaksi. Itse en missään nimessä haluaisi olla koko viikkoa yksin lasten kanssa, jos ei ole pakko. Meillä tosin onkin 3 lasta, joten se toinen käsipari on iltaisin enemmän kuin tarpeen. Mutta ajattelisin myös lapsen kannalta, kuten joku jo tuossa aiemminkin sanoi, että viikko on pienelle lapsella tosi pitkä aika olla erossa, niin äidistä kuin isästäkin. Mieluummin sitten lyhyempi ero vaikka 5 päivänä viikossa päivähoidon muodossa. Ehkä tämäkin on syyllistämistä, mutta tämä on kuitenkin minun mielipiteeni.
 
Alkuperäinen kirjoittaja minävaan;10614945:
Jos johonkin ongelmaan ehdottaa, että vanhemmat voisivat muuttaa omaa käyttäytymistään tai suhtautumistaan jollakin tavoin, heti aletaan sanoa että se on syyllistämistä. Mutta ei kai sitä yleensä pysty oikein muuttamaan muiden kuin omaa suhtautumista.

Itse ihmettelen, miten lapsi voi jatkaa kotihoidossa jos vanhemmat eroavat. Siis toimiiko äiti päivähoitajana myös isän hoitoviikoilla, vai jäävätkö molemmat vanhemmat hoitovapaalle? Ap myös valitti, että ei voi käydä missään lapsen kanssa eikä kutsua heille vieraita. Eivätkö vanhemmat voisi käydä vuorotellen tapaamassa kavereitaan vaikka kaupungilla? Tai palkata lapsenhoitajan ja mennä yhdessä? Jotenkin ajattelisin, että helpompiakin tapoja saada omaa aikaa olisi kuin erota ja ryhtyä yksinhuoltajaksi. Itse en missään nimessä haluaisi olla koko viikkoa yksin lasten kanssa, jos ei ole pakko. Meillä tosin onkin 3 lasta, joten se toinen käsipari on iltaisin enemmän kuin tarpeen. Mutta ajattelisin myös lapsen kannalta, kuten joku jo tuossa aiemminkin sanoi, että viikko on pienelle lapsella tosi pitkä aika olla erossa, niin äidistä kuin isästäkin. Mieluummin sitten lyhyempi ero vaikka 5 päivänä viikossa päivähoidon muodossa. Ehkä tämäkin on syyllistämistä, mutta tämä on kuitenkin minun mielipiteeni.


Asumusero ei ole sama kuin ero.

Jos avioliitto eli suhde jatkuu kyseessä ei ole ero, kuten ap kertoi.

Mistä ihmeestä revit että jommasta kummasta tulisi yksinhuoltaja?!?!?
 
Alkuperäinen kirjoittaja minävaan;10614945:
Jos johonkin ongelmaan ehdottaa, että vanhemmat voisivat muuttaa omaa käyttäytymistään tai suhtautumistaan jollakin tavoin, heti aletaan sanoa että se on syyllistämistä. Mutta ei kai sitä yleensä pysty oikein muuttamaan muiden kuin omaa suhtautumista.

Varmaankaan tarkoituksena ei ole syyllistää, mutta olen itse oppinut kantapään kautta, että asiat voi ottaa rennomminkin. Minä en halua syyllistää, haluan vain tarjota oman näkemykseni asiaan. Esikoisen kanssa itkeskelin koko ajan, olin epävarma ja olen ihan 100 % varma, että oma stressaantumiseni heijastui vauvaankin. Toisen lapsen kanssa olin jo paljon itsevarmempi, osasin nukkua päiväunet, unikouluttaminen sujui paremmin ja tietysti mieskin osasi lapsenhoidon paljon paremmin.

Esimerkiksi uhmaikäisen kiukutteluun voi mennä mukaan eli menettää hermonsa totaalisesti joka kerta, kun lapsi saa raivarin. Voi kuitenkin yrittää opetella sitä, että jättäytyy uhmiksen kiukun ulkopuolelle. Itse sain toisen lapsen kanssa monta kertaa käännettyä uhmaraivarit pois raivoamisen sijasta esim. kohdistamalla lapsen huomion muualle.

Ei tästä tämän enempää. Olisin vain miettinyt sitä, että kun AP ei ole täsmentänyt ja palannut tähän keskusteluun enää enempää, että onko tämä provo vai ihan oikea ongelma. Minun mielestäni sillä rahalla, jonka laittaisi toisen asunnon hommaamiseen, niin sillä rahalla voisi palkata esim. siivoojan kotia siivoamaan tai jonkun osa-aikaisen hoitajankin. Minä olisin tuossa AP:n tilanteessa huolissani siitä, että käykö liian helposti niin, että se "liian suuri" vapaa-aika kääntyykin itseään vastaan eikä se uhmaiän päätyttyä tuleva tavallinen arki enää maistukaan. Kun ei olla yhdessä, niin millä säilytetään perhehenki ja yhdessä tekemisen riemu? Entä ne tilanteet, kun on 5 päivää yksin kiukkupussin kanssa ja hän sairastuukin esim. oksennustautiin?

Jos omat vanhemmat asuvat lähellä, niin minusta se voisi olla loistava keino levätä, että mikäli heille sopii, niin kävisi esim. 1-2 yötä viikossa nukkumassa siellä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja luetun ymmärtämistä;10614980:
Asumusero ei ole sama kuin ero.

Jos avioliitto eli suhde jatkuu kyseessä ei ole ero, kuten ap kertoi.

Mistä ihmeestä revit että jommasta kummasta tulisi yksinhuoltaja?!?!?

Minävaan tarkoitti varmaan sitä, että KÄYTÄNNÖSSÄ olisi yksinhuoltaja sen 5 päivää. Vaikka virallisesti ei toki yksinhuoltaja olisikaan.
 
Hei,

Kiitos kaikille vastanneille. Tuntuu ihan liikuttavalta lukea viestejä, joista lähes yksinomaan paistaa ymmärrys rankkaa aikaa kohtaan. Pelkäsin saavani aikamoisen syyllisyys-lastin vastauksista, kun voin edes kuvitella aikaa erossa pikkuisestani..Sen sävyistä kommenttia ei tullut, kiitos siitä teille.

Vaikeat ajat ovat toki heijastuneet suhteeseemme ja riitoja on ollut enemmän kuin koskaan. Tosiaan, en kuitenkaan haluaisi erota sillä tässä nyt närä johtuu mielipuolisista olosuhteista ja siitä, että ei voi sille lapsellekaan avautua -> avaudumme toisillemme.. Varsinkin ero olisi kurja näin vaativimpien vuosien aikaan, sillä ne tulevat varmasti joku päivä helpottamaan, mutta nyt pitäisi selvitä jotenkin. Jollain toisella palstalla fiksusti sanottiinkin, että alle 2-vuotiaiden lasten vanhempien eroaminen pitäisi olla lailla kielletty, niin poikkeuksellinen ja vaativa ajanjakso voi olla. Sen takia sitä päätyy miettimään äärimmäisiäkin vaihtoehtoja, jotta välttäisi mielisairaalan tai olisi heijastamatta rankkaa aikaa lapseen, joka on kuitenkin syytön siihen mitä hän on ja minkälaisella vaivoilla / temperamentilla hän on varustettu.

Voisin kyllä vakavasti harkita töihin palaamista. Jotenkin en ole ehkä aiemmin sisäistänyt, että se voisi helpottaa kun jotenkin on vaan ajatellut työn tyyliin "siihen nyt ei ainakaan ole energiaa käytettävänä"..Vaan ehkä hoitopaikka lapselle ja minulle "normaali aikuisten maailma" 5 pv viikossa voisi tehdä hyvää. Jotain tässä täytyy joka tapauksessa keksiä, sillä tilanteessamme ei voi jatkaa. Annamme jo toisillemme säännöllisesti yönkin yli kestäviä vapaita, mutta arki mihin palaa tuntuu nollaavan palautumisen yllättävän nopeasti. Onneksi jonkinlainen yhteispeli meillä tuntuu edelleen löytyvän ja olemme puhuneet erilleen muuttamisesta mahd. rakentavasti, minkälaista se tulisi olemaan, kuinka paljon siihen kuluisi rahaa jne. On totta, että samalla rahalla ostetaan jo monta päivää lastenhoitoa..Jota siis nyt olisi tosiaan syytä miettiä ensimmäisenä vaihtoehtona. Jos ketju vielä muutaman kk päästä löytyy, tulen kertomaan tilanteestamme päivitystä!

Vielä lopuksi, olisi mukava kuulla lisää kokemuksia siitä kuinka haasteelliset ensimmäiset 1-2 v ovat joillakin helpottaneet? Hymyileekö se elämä vielä joskus koko perheelle yhdessä? Niinhän sitä sanotaan, että pieni lapsi, pienet murheet, iso lapsi isot murheet..Masentavin ajatus ikinä, että lapsen kasvettua tilanne vain menisi rankempaan suuntaan
 
Koska lapsenne on ilmeisen vaativa ja haastava tapaus, olettehan hakeneet edes jotain kunnallista apua esim. päivähoitoa / perhetyötä / tukiperhehoitoa / keskusteluja perheneuvolassa. Jos, ette niin mars sosiaalitoimen puheille.

Noin pienen lapsen kannalta kodin ja pääasiallisen hoitajan vaihtuminen joka toinen viikko ei ole mitenkään hyvä asia, jos suinkin on olemassa muita vaihtoehtoja. Esim. avioerotilanteissa vain murto-osa vanhemmista päätyy järjestelyyn, jossa lapsi asuu vuoroviikoin vanhempiensa luona. En ymmärrä miten tällainen hoitojärjestely auttaisi lastanne kehittymään tasapainoisemmaksi ja "helpommaksi" leikki-ikäiseksi, koska turvallisuus, pysyvyys ja rutiinit ovat kuitenkin pienelle lapselle tärkeimpiä asioita. Jos eroatte, toisen vanhemmista tulisi olla pääasiallinen hoitaja ja hänelle kaikki mahdollinen tuki on tarpeen.
 
Hei,
täällä kohtalotoveri: meillä lapsi on nyt 1,5 v ja pikkuisen alkutaival on ollut tosi rankka. Superallerginen, astmaattinen, infektiokierteessä, korvakierteessä...Lisäksi (tai em. syistä) todella herkkä ja temperamenttinen. Yhtään yötä ei ole nukuttu läpi vielä tähän ikään mennessä, eikä auttanut edes 2 kk unikoulu (enempään ei voimat riittänyt kun mitään edistystä ei tullut). Kokeilimme päivähoitoa vuoden iässsä, mutta se loppui 4 kk jälkeen infektiokierteen vuoksi ja siksi, että lapsi huusi aamusta iltapäivään siellä hiestä märkänä, eikä syönyt tai nukkunut päiväkodissa. Täditkin sanoivat etteivät ole moista ennen nähneet, yleensä KAIKKI lapset sopeutuu vähintään muutamassa kk:ssa. Eli aina se hoitoonpanokaan ei auta :( Nyt mummo on hoitanut kotona puolipäiväisesti ja se on mennyt ok. Siis että lapsi on ollut ihan tyytyväinen, mummo tosin ihan sippi. En jäänyt itse enää kotiin kokopäiväisesti, koska tuntui että sekoan. Kyllä puolipäiväinenkin työssäkäynti auttaa.

Arki on tosi rankkaa, sillä lapsi ei halua olla sekuntiakaan yksin tai puuhata omiaan. On yritetty neuvolan opastuksella leikittää, kannustaa jne., mutta ei. Joko lapsen kanssa ollaan 100% tai se huutaa. Kotitöitäkin on pakko tehdä, joten niitä tehdään huutava lapsi lahkeessa kiinni.

Minusta ideanne kuulostaa tosi hyvältä. Meillä on juuri ollut hakusessa pikku yksiö, jos löytyisi ihan kotimme läheltä. Se toimisi sitten levähdyspaikkana, työhuoneena jne. Eli lapsi saisi olla kotonaan koko ajan, ja sitten me aina oltais evakossa illan+yön pari viikossa vuorotellen. Näin on mietitty.
 
Ymmärrän hyvin että olisi hienoa jos olisi paikka missä voisi olla rauhassa jonkin aikaa, nukkua koko yön jne. Itsekin haaveilin sellaisesta kun vauvan kanssa oli välillä rankkaa. Meillä tosin oli ihan normaalia vauvaelämää eikä tuollaista kuin ap:llä ja muutamalla muulla tässä ketjussa, mutta muistan sen tunteen että voi kun pääsisi johonkin pois edes vähäksi aikaa.

Toki asumusero kuulostaa rankalta ratkaisulta, lähinnä siksi että minulle ainakin se puolison tuki ja apu oli vaikeina aikoina ihan äärimmäisen tärkeää, ympärivuorokautinen hoito olisi tuntunut raskaalta. Mutta ap ja puolisonsa varmasti ovat harkinneet tämän asian tarkoin ja tietävät mikä itselle parhaiten sopii. Olisko mitään asiantuntijatahoa (ei neuvola!), jonka kanssa voisi jutella tilanteesta? Tai vertaistukea ihmisiltä jotka ovat olleet samankaltaisessa tilanteessa?

Vielä tuosta että milloinka helpottaa. Oma lapseni tosiaan ei ole ollut kohtuuttoman hankala koskaan, mutta kaverillani oli lapsi joka huusi ensimmäisen vuoden ihan koko ajan, nukkui ensimmäisen täyden yön 2,5-vuotiaana ja oli muutenkin tosi vaativa, eli ei viihtynyt yksikseen, raivosi kaikesta jne. Nyt on 3,5-vuotias ja tosi paljon helpompi. On vieläkin temperamenttinen eikä mikään päivänpaiste edelleenkään, mutta ihan kivasti heillä menee eikä puhettakaan vauva-aikojen järjettömästä stressistä ja loppuunpalamisesta. Kolmivuotiaan käytöstähän voi jo ohjailla erilaisilla sopimuksilla (lue uhkailu, kiristys, lahjonta;), eli siinä vaiheessa voisi ajatella että viimeistään helpottaa jos ei lapsella ole mitään terveydellisiä ym. ongelmia.

Toivotan tsemppiä ap:lle ja muille! Joskus tosiaan on tehtävä radikaalejakin juttuja ettei oma pää leviä.
 
Minusta tuntuu, että nimenomaan esikoisen kohdalla ainakin minulla oli se tilanne, että en osannut rentoutua silloin, kun lapsi oli hoidossa, vaan oli koko ajan jotakin suorituspainetta (pitäis lähteä lenkille, että sais raskauskiloja pois, pitäis harrastaa miehen kanssa jotakin parisuhteen ylläpitämiseksi, pitäis siivota, nyt olis hyvää aikaa tehdä jotain terveellistä ruokaa jne). Ainakin itse opin vasta toisen lapsen kohdalla rentoutumaan ja opin vihdoinkin esim. nukahtamaan päiväunille yhdessä lapsen kanssa.

Olisikohan teilläkin vielä jotakin sellaista "arsenaalia", jota voisi vapauttaa arkea helpottamaan? Voisiko ruoanlaittoa järkiperäistää ja yksinkertaistaa, olisiko rahaa siivousavun hommaamiseen, auttaisiko se, että menisit töihin (esim. osa-aikaisesti), saahan lapsi tarpeeksi purkaa energiaansa johonkin järkevään tekemiseen esim. puistossa tai puistotädin luona, onko teillä kavereita, lapsen kummeja, sisaruksia tai omia vanhempia hoitoavuksi, löytyisikö esim. naapurin teini-ikäisestä pari kertaa viikossa hoitoapua, auttaisiko joku stressinpurkuharrastus esim. jooga, lenkkeily, potkunyrkkeily tms. Omaan vastuunottoon kuuluu tietysti myös se, että malttaa mennä illalla ajoissa nukkumaan, syö monipuolisesti jne, sillä se on ihan selvää, että väsyneenä pinna on kireällä koko ajan verrattuna siihen, että saa yöt nukkua hyvin ja kokee aamuisin itsensä suht pirteäksi.

Voi myös vertailla sitä, että mitä esim. vuokra-asunnon hommaaminen maksaisi verrattuna siihen, että ottaisi esim. hotellihuoneen pari kertaa kuukaudessa. Hotellihuoneesta kun ei tarvitse maksaa sähkölaskua eikä siivoamistakaan tarvitse tehdä.

Viime kädessä on tietysti kyse myös siitäkin, että tämä on vain ohimenevä vaihe. Se ei tosiaan kestä ikuisesti. Kun lapsi oppii esimerkiksi käymään potalla ja osaa syödä itse, niin kaikki se helpottaa kovasti. Minusta lapsen täytettyä 3-v alkaa helpompi aika. Senkään jälkeen ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ainakin asioita voi selittää lapselle, hän nukkuu yönsä kunnolla.
 
Meidänkin lapsi oli erittäin vaativa tapaus ensimmäiset pari vuotta. Nyt hän on nelivuotias, ja arki alkaa olla jo selvästi helpompaa. Meillä asioiden rauhoittumiseen on varmasti vaikuttanut ensinnäkin allergioiden löytyminen ja hoitaminen. Mutta kasvu ja ikä tuo jo itsessään helpotusta! Kommunikointi auttaa niin paljon monissa asioissa, ja lapsi oppii itsekin ilmaisemaan tunteitaan ja halujaan vähän kehittyneemmillä keinoilla. Temperamenttia löytyy edelleen hurjasti, mutta sen kanssa pärjätään paljon paremmin. Enää ei lapsi huuda kahta tuntia ja sitten oksenna vastoinkäymisen tullessa, vaan tilanne hoituu paljon miellyttävämmin ja nopeammin. Täysiä öitä hän ei vieläkään nuku, mutta toki paremmin kuin ensimmäisiä vuosina. Herää muutaman kerran yössä ja saattaa nukkua meidän vieressä, mutta verrattuna aikaisempiin vuosiin tämäkin on melkein luksusta :)

Paljon voimia ap:lle, eiköhän se arki vielä teilläkin helpota!
 
Niin, kyllä minä uskon, että AP:kin uskoo, että joskus tulee päivä milloin helpottaa lapsen kanssa oleminen. Mutta siinähän se onkin, että sinne asti pitäisi jaksaa. Minusta on hyvä, että ap miehensä kanssa tekee "pelastussuunnitelman" jaksamiselle mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Sitten vuoden kahden päästä kun elämä helpottaa, se voikin olla jo myöhäistä.

Eli minä olen sitä mieltä, että go for it jos se vaan taloudellisesti mahdollista. Eihän sen tosiaan tarvitse olla kuin hetkellinen aika ja sinne asuntoon voi paeta sitten kun pää tuntuu todella hajoavan. Eihän siellä tarvi aina jomman kumman olla evakossa.
 
Mielestäni lapsen täytyisi saada olla koko ajan samassa asunnossa eli kotona. Aikuiset sitten voisivat vuorotella eri asuntojen välillä. Mutta tosiaan viikko on pitkä aika olla erossa aina toisesta vanhemmasta, lapsen kannalta. Parisuhteen kannaltakin voisi olla rakentavampaa jos kuitenkin asuttaisi yhdessä ja pakopaikka olisi myös yhteinen.

Ehkä vara-asunto jossa voisi tarpeen tullen olla päivän pari vuorotellen kumpikin vanhempi, auttaisi jaksamaan.

Tai sitten se töihin palaaminen + päivähoito. Moni on saanut siitä ratkaisun vastaavaan ongelmaan.
 

Yhteistyössä