Alkuperäinen kirjoittaja AS:n äiti:
Meidän pojalla tosiaan ei saa ruuat sekottua lautasella keskenään. Onneksi ottavat sen koulussakin huomioon hyvin. AS oireita voi olla aistiyliherkkyys, eli karheat ruuat tuntuu suussa pahalle, jotkut kankaat iholla. Esim. verkkareita ei meillä pojalla sen takia ole.
Juu, näinhän tää menee. Mulle ei tee tiukkaa syödä yhtä ja samaa ruokaa joka aterialla, mutta kastike väärissä paikoissa on kestämätöntä. Eräässä työpaikassani ruoanlaitto oli tärkeässä asemassa, vaikka minä en ollutkaan keittiötehtävissä vaan toimiston puolella. Oli erittäin ahdistavaa joutua kutsutuksi maistelemaan. Muille varmaan päivän piristävin hetki, mutta minulle kammo kokemus. Jos en jotain suostunut maistamaan tms., sain kuulla siitä monta päivää jälkeenpäin.
Ei se oikeastaan ole edes nirsoilua, aivan kuin esim. synnytyspelkokaan ei ole mukavuudenhalua. Osaan kyllä pakottaa itseni syömään pitkin hampain pakkoraossa, mutta harvempi kai haluaa jatkuvasti tilanteisiin, joka vastaa suunnilleen samaa kuin nentille tarjoiltaisiin sian suolta, jossa edelleen ulostetta sisällä.
Mulla oli pitkään päällä inho farkkuja kohtaan. Lapsuudessani ne denimkankaat olivat aika jäykkiä, paksuja ja joustamattomia. Nykyisin joustavat paremmin ja olen uudelleen alkanut käyttää niitä.
Kuulo on luultavasti herkin aistini ja se aiheuttaa eniten vaikeuksia minulle. Menen mieluummin ½ tuntia etuajassa töihin saamatta palkkaa tuolta ½ tunnilta kuin lähden vuorolla, jolla olisin ajallaan töissä, mutta ko. bussi jo ruuhkavuoro. Ruuhkassa kuuluu liikaa ääniä ja on liikaa ihmisiä. En pidä koskettelusta, toisen vieressä istumisesta, kovista äänistä tms. Työpäivän jälkeen bussissa itkevä vauva on vähällä ylittää sietokykyni. Tosin, jos näin uhkaisi käydä, se meinaisi sitä, että jäisin bussista kesken matkan pois ja kävelisin loppumatkan tai odottaisin seuraavaa bussia. Siinäkään ei ole kyse siitä, että inhoan vauvoja, vaan se ääni on niin ilkeä korvilleni. Tuskin tekään haluaisitte jonkun vinguttavan styroksia bussissa?
Jos olen erittäin keskittyneessä tilassa, jäävät häiriöt taka-alalle. Tosin niin jää kaikki muukin. Nyt elämäni on sen verran "repaleista", ettei ole mahdollisuutta vaipua keskittymiseen kovinkaan usein. Ehkä se tästä vielä muuttuu.
Olen vain ihminen, joka ohjelmoitu hieman eri tavalla. Kukaan ei ole täydellinen, eikä erityislahjoja yleensä ole ilman haittapuolia. Maailma tarvitsee ihmisiä, jotka saavat arjen rullaamaan ja asiat tapahtumaan, mutta tarvitaan myös ihmisiä, jotka jumittavat pakkomielteidensä parissa vaikka eliniän ja mahdollisesti saavuttavat jonkin uuden edistysaskeleen esim. tieteessä tai taiteessa. Jokaisella on heikkoutensa liittyen näihin omiin vahvuuksiin. Yritetään kestää toinen toistamme, jotta voisimme saavuttaa jotain upeaa yhdessä!
Ja tuota syömistä pitää kysyä äitiltäni