Asperger pilaa elämäni! Tai on sen jo pilannut.

Eli sain diagnoosin 14 vuotiaana. Ikää 27v.
On todella nöyryyttävää leimaamista. Koen olevani lähes tulkoon normaali, ehkä hieman outo.
Se, että sulla nimetään jokin diagnoosi niin siinä tulee todella halventava olo.
Etenkin, kun ihmiset ei ymmärrä, että monet lievemmät tapaukset ei juurikaan näy. Tai ovat ilman diagnoosia.
Mutta se, että sulla on tuo diagnoosi ja kaikki siitä tietävät muistavat sen ja ajattelevat, että tuo on sitä outoa vammaa sairastava tyyppi.
Tosiasiassahan se on lievä keskuahermoston kehityshäiriö ja näitä esiintyy hyvinkin paljon ns. Normaaleilla ihmisillä lievänä..

Mutta tuo diagnoosi saa minut tuntemaan itseni vammaiseksi.
Olen menettänt elämän haluni ja alkoholisoitunut tämän takia. En koe oikeutta onneen tai hyvään ihmissuhteeseen..
Toki myös pienet omat epäonnistumiset sotkevat elämää entisestään, mutta olisi paljon helpompaa olla vain se hieman outo tyyppi jolla vähän viiraa jostain tuntemattomasta syystä. Se ei olisi läheskään niin halventavaa..

 

En ole koskaan kuullut että Aspergeriin suhtaudutaan noin nuivasti, ainakaan itse en ole törmäännyt moiseen. Ehkei diagnoosista tarvitse kertoa kaikille? Älä ainakaan anna muiden pilata elämääsi! Hanki parempia tuttuja jos nykyiset on ikäviä, kyllä se siitä vielä! Tai ainakin ole itsevarma, jos joku ei hyväksy sellaisena kuin olet sen on niiden ongelma, ei tarvitse välittää niiden mielipiteestä.

 

Samaa mieltä kuin edellinen. Mä en usko että ketään kiinnostaa nykyään, onko joku asperger. Sulla on nyt jotain muuta ihmissuhdeongelmaa ja huonoa itsetuntoa.

Älä kerro kovin monelle diagnoosistasi. Sitäpaitsi adhd-aspergeriuden kirjo helpottaa iän myötä, kun lähtee nuoruuden angsti, ahdistus ja muut sekoittavat tekijät pois. Mä oon nuorempana itse-diagnosoinut itsenu milloin adduksi, milloin assiksi, mutta sillä ei ole mitään väliä.
Opettele vaan miten muut toimii ja puhuu, kyllä se siitä. Iloitse, naura ihmisten kanssa, nauti heidän seurastaan, ole heistä kiinnostunut. Ensin se tuntuu pakotetulta, lopuksi se tulee luonnostaan.

Nykyään jokainen kertoo olevansa jotain -kuka erityisherkkä, kuka lukihäiriöinen, kuka adhd, kuka kaksisuuntainen (se jos mikä voi olla uuvuttava). Ne hyväksytään ihan täysin, jos ihminen muuten on mukava.

 

Tuntuu, että menet sen diagnoosin taakse. Miksi kaikki muka tietävät siitä, ei sitä missään julkisesti kerrota (jos et itse/vanhempasi sitä kuuluttele kaikkialle)? Diagnoosin tehneillä on vaitiolovelvollisuus. Ja ei mitenkään pahalla, harva jaksaa muistella ja ajatella sinun diagnoosiasi. Ehkä silloin vain, kun käyttäydyt oudosti. Älä ainakaan jää jankkaamaan muiden kanssa.

Diagnoosin pitäisi olla sinulle voimavara. Tiedät syyn, minkä takia et aina käyttäydy samoin kuin muut ja sen perusteella voit yrittää muuttaa käyttäytymismallejasi aina välillä. Minusta ainakin olisi parempi tietää se diagnoosi kuin olla se outo tyyppi, minkä outouden syystä ei ole tietoa. Mutta ainahan on helpointa mennä sieltä, missä aita on matalin. Vähän kuin ex-naapuri, jonka kauhukakaralla on ADHD ja se selittää kaiken, ei sitä edes tarvitse yrittää kasvattaa... Sääli perheen muita lapsia, jotka joutuivat tuon kauhukakaran pillin mukaan hyppimään, aina joustamaan, että leikit ja muut jutut sujuisivat edes jotenkin.

Meillä on yksi diagnosoitu Asperger-tyyppiseksi.

 

Ex mieheni oli asperger eikä kukaan voinut erehtyä että hän oli suurin, komein, älykkäin, minä, minä ja kun minä sanon. Jos kaikki tekisivät ja eläisivät kuten minä sanon ja haluan niin maailma olisi hieno paikka. Oli todella kimuranttia elää kyseisen ihmisen kanssa. Vaikeana tapauksena on hankalaa sopeutua ns tavallisten joukkoon.

 

Kyllä meillä muillakin on monenlaisia diagnooseja, vaikka julkisesti se ei niin näkyisikään. Älä siis mieti sitä liikaa, vaikka helpommin sanottu kuin tehty. Mutta yritä ajatella vaikka niin, että sadan ihmisen joukossa on yli puolella joku diagnoosi. Ja parisuhde oman kokemuksen mukaan onnistuu vain olemalla oma itsensä, ei diagnoosi estä parisuhdetta!

 

Eli sain diagnoosin 14 vuotiaana. Ikää 27v.
On todella nöyryyttävää leimaamista. Koen olevani lähes tulkoon normaali, ehkä hieman outo.
Se, että sulla nimetään jokin diagnoosi niin siinä tulee todella halventava olo.
Etenkin, kun ihmiset ei ymmärrä, että monet lievemmät tapaukset ei juurikaan näy. Tai ovat ilman diagnoosia.
Mutta se, että sulla on tuo diagnoosi ja kaikki siitä tietävät muistavat sen ja ajattelevat, että tuo on sitä outoa vammaa sairastava tyyppi.
Tosiasiassahan se on lievä keskuahermoston kehityshäiriö ja näitä esiintyy hyvinkin paljon ns. Normaaleilla ihmisillä lievänä..

Mutta tuo diagnoosi saa minut tuntemaan itseni vammaiseksi.
Olen menettänt elämän haluni ja alkoholisoitunut tämän takia. En koe oikeutta onneen tai hyvään ihmissuhteeseen..
Toki myös pienet omat epäonnistumiset sotkevat elämää entisestään, mutta olisi paljon helpompaa olla vain se hieman outo tyyppi jolla vähän viiraa jostain tuntemattomasta syystä. Se ei olisi läheskään niin halventavaa..

Miksi ihmeessä valitat saamaasi lahjaa? Nauti siitä, että et ole ihan tusinatavaraa. Lopeta viinan kanssa läträäminen, et tarvitse sitä, koska löydät onnea pienistäkin asioista, jotka sinua kiinnostavat.

Terveisin se hieman outo tyyppi (jolla vähän viiraa?)

 

Kaikki ollaan outoja omine maneereinemme.
Asperger diagnoosi on melko yleinen nykyään, ei kannata keskittyä siihen vaan sinä olet sinä - hyvine ja huonoine puolinesi. Olet uniikki juuri sellaisena kuin olet ja se tekee sinusta mielenkiintoisen.

Itsensä lokeroiminen tuntuu olevan nykyään trendikästä, en osaa antaa arvoa moiselle.

 

Eli sain diagnoosin 14 vuotiaana. Ikää 27v.
On todella nöyryyttävää leimaamista. Koen olevani lähes tulkoon normaali, ehkä hieman outo.
Se, että sulla nimetään jokin diagnoosi niin siinä tulee todella halventava olo.
Etenkin, kun ihmiset ei ymmärrä, että monet lievemmät tapaukset ei juurikaan näy. Tai ovat ilman diagnoosia.
Mutta se, että sulla on tuo diagnoosi ja kaikki siitä tietävät muistavat sen ja ajattelevat, että tuo on sitä outoa vammaa sairastava tyyppi.
Tosiasiassahan se on lievä keskuahermoston kehityshäiriö ja näitä esiintyy hyvinkin paljon ns. Normaaleilla ihmisillä lievänä..

Mutta tuo diagnoosi saa minut tuntemaan itseni vammaiseksi.
Olen menettänt elämän haluni ja alkoholisoitunut tämän takia. En koe oikeutta onneen tai hyvään ihmissuhteeseen..
Toki myös pienet omat epäonnistumiset sotkevat elämää entisestään, mutta olisi paljon helpompaa olla vain se hieman outo tyyppi jolla vähän viiraa jostain tuntemattomasta syystä. Se ei olisi läheskään niin halventavaa..

Voisitko ajatella asiaa siten, että diagnoosi auttaa sinua ymmärtämään ehkä hiukan paremmin itseäsi. Muuten kenties tuntisit vain olevasi vähän erilainen kuin muut, muttet oiken tiedä miksi?

Itse henkilökohtaisesti viihdyn oikein hyvin aspergereiden kanssa. Toki minuakin helpottaa tietää, että tietynlaiset eriskummallisuudet johtuu kyseisestä ominaisuudesta.