Asiat järjestykseen

[Miesnäkökulma]

Tulipa taas vilkaistua palstaa. Aihepiiri tuntuu olevan entinen. Kovin vaikeita tuntuvat olevan parisuhdekuviot. Joskus tulee väkisinkin mieleen, että odottavatko ihmiset suhteiltaan liikoja.

Voiko ihminen yleensä rakentaa onneaan toisen ihmisen, läheisimmänkään varaan? Tai voiko sellainen onni ylipäänsä olla kestävää?

Itse olen ajatellut, että vasta sellainen ihminen on kypsä parisuhteeseen, joka oikeastaan voisi elää vaikka sellaista vailla. Jos ihminen ei pysy elämään täysipainoista ja onnellista elämää yksinään, niin hän todennäköisesti ei pysty siihen parisuhteessakaan.

Jos ihmisellä on odotuksia, jotka kumppanin pitäisi täyttää (siis muita kuin, että toinen on ns. luotettava, kunnon ihminen, ei juoppo, väkivaltainen, tuhlari, hulttio ym), jotta itse voisi olla onnellinen, niin silloin on vaarallisella tavalla luovutettu oman elämän kontrolli pois. Samalla helposti aletaan koettaa muuttaa toista osapuolta itselle mieleiseksi, tekemään tälle jonkinlaista väkivaltaa.

Jos parisuhteeseen mennään hakemaan taloudellista turvaa, hellyyttä, seksiä, sympatiaa ja empatiaa jne., niin veikkaan useimpien joutuvan jossakin suhteessa pettymään. Ei kenestäkään ole toisen ihmisen kaikkien toiveiden täyttäjäksi. Jos ihminen taas on tällaisista tarpeista riippumaton, niin hän on vapaa osoittamaan toiselle kiintymystä ja rakkautta ilman vastapalvelun odotusta ja toisaalta ottamaan kaiken, mitä toinen vapaaehtoisesti suopi, iloisesti vastaan lahjana eikä jonakin kärtettynä oikeutena.

Valitettavan usein parisuhteet näyttävät olevan kahden aikuisen kiukuttelevan lapsen toisilleen esittämien loputtomien vaatimusten ja turhautumisista aiheutvien pettymysten taistelutanner. Tässä tilanteessa voi sitten vaania se harha, että kuvitellaan onnen olevan jossakin muualla...

 

[aihepiiri pyörii ja lapset siinä hyörii]

"Tulipa taas vilkaistua palstaa. Aihepiiri tuntuu olevan entinen. Kovin vaikeita tuntuvat olevan parisuhdekuviot. Joskus tulee väkisinkin mieleen, että odottavatko ihmiset suhteiltaan liikoja."

Viihdyn tälläkin palstalla vaikka parisuhteeni loppui jo ajat sitten. Kirjoitin äsken pitkän viestin hätääntyneelle naiselle, joka miettii miehen raivokohtauksen taustoja.
Mies on haukkunut hänet pataluhaksi torilla tuttavien kuullen eikä nainen kehtaa kohdata raivokohtauksen silminnäkijöitä.

Ellit palstat on hyvä paikka antaa tukea ja lohtua ongelmiin. Ei kaikkea kehtaa ystävilleen purkaa. Moni Elli asuu pienessä ja sisäänlämpiävässä kylässä.
Ikkunaverhot heiluvat ja juorut kiirivät puskaradiossa. Toista se on täällä isossa stadissa.

Katselin keittiönikkunasta naapurin parvekkeelle. Minkkiturkki liehuu tuulettumassa.
On tainut naapurin rouva olla eilen sikarin savuissa. Minulla ei tuollaista ongelmaa ole.
Ei ole turkkia eikä hienoja kutsuja, jos ei lasketa Ellit palstailua mukaan. Tänne änkeän riesaksi vaikka ei ole kovia "kuttuja".

Onni löytyy omien korvien välistä. Ei siihen miestä tai muuta parisuhdetta tarvita.
Asioista voidaan olla monta mieltä. Katselin eilen telkkarista uutisista ilmastonmuutoksesta. Asiasta ollaan monta mieltä. Ihmisiä pelotellaan järjettömyyksiin. Aamun Presso uutisoi mitä ikävimmällä tavalla. Ihmisille annetaan omituisia ohjeita. Lapseni luki aamulla netistä, että omenat pitää syödä kuorineen.
Kompostijäte kuormittaa ilmakehää. Syön omenat kuorineen, joten sitä tapaa ei tarvitse muuttaa. Kai Eevakin söi paratiisissa. Liekö silloin edes veistä keksitty.

Minusta on mukava lukea nettilehdestä julkkujen kuulumisia. Tänään Johanna Raunio kertoi 50+ ikänsä antaneen hänelle uutta rentoutta. Hän ei enää haikaile nuorekkuuden perään. Matkustelee miehensä kanssa ulkomailla ja harrastaa herkuttelua. Jotenkin tuntuu, että tämä ex-missi löytää onnensa vain miehen kanssa.
Olisi vaikea kuvitella Johannaa yksineläjäksi. Tuskin hän kertoisi viettävänsä aikaa netissä ja höpisevänsä tyhjää Ellien sivuilla. Ei sellaista kukaan itseään arvostava julkku tee.

Nyt siirryn Ellit 50+ palstalle. Siellä on monta mukavaa Elliä porisemassa. Jutut ovat kovasti maanläheisiä. Tästä onniaiheestakin olemme kirjoitelleet moneen otteeseen.
Kello on 18:21. Olisi vielä pari tuntia aikaa lotota. Jos onni potkaisisi rahan muodossa, niin kai sekin olisi onnea. Taidan jättää toiseen kertaan. En enää millään viitsi lähteä ulos. Täällä kotona on niin mukavaa. Jokohan ne Runebergin tortut ovat valmiit.
Pitääpä kysäistä neidiltä.

 

[Spinaakkeri]

Mielenkiintoisia ajatuksia Miesnäkökulmalta. Mitähän nyt tuohon sanoisi. Miksi sitten parisuhteessa olisi, jos siitä ei saa lämpöä, ymmärrystä, seuraa, kaveruutta, seksiä? En oikein ymmärrä.

Eikä kumppanin muokkaamisen omien halujen mukaiseksi aina tarvitse olla kärttyistä kärttämistä, vaan lempeää johtajuutta, jossa annetaan kumppanin ymmärtää täysi rakkaus häneen ja sen jälkeen perustellusti kerrotaan mitkä asiat sopisivat itselle _vielä_ paremmin. Ei kai se nyt niin voi olla että kumpikin elää niinkuin haluaa eikä mistään saa mitään sanoa.

En ole kanssasi eri mieltä, mutten oikein samaakaan, kai?

 

[itsellinen]

Olisi hyvä erottaa vaatimukset odotuksista. Jos vaatii läheisyytä ja hellyyttä ja vaikkapa seksiä toiselta, muuttuu rakkauskin vaativaksi. Siitä katoaa tietty vapaaehtoisuus ja aito antamisen halu, miksei ilokin. Toiveita ja odotuksia varmaan jokaisella on, ja saa ollakin. Ei niitä tarvitse kieltää. Niihin liittyy tietynlainen jännityskin siitä, täyttyvätkö toiveet ja odotukset.

Voisikohan parisuhdettakin verrata lapsen Jouluun? Harrasta odotusta, lahjatoiveita ja samalla halua olla kiltti ja hyvä. Usein lapsen toiveet toteutuvatkin, Pukki tuo juuri sitä, mitä on toivonut. Mutta aina eivät lapsen toiveet todeudu juuri sellaisina kuin hän on ne mielessään ajatellut. Tuleekin pettymys ja kiukutus. Miten sen yli voi päästä?

Keinot ovat monet. Mutta mitenkähän lie, ovatko lastenkin lahjatoiveet muuttuneet yhä enemmän vaatimuksiksi, jotka Pukin tai paremminkin vanhempien on täytettävä! Voihan olla, että nykytapana on vaatia vähän kaikkea. Siis minulle heti kaikki! Vaadin saada! Odotus ja toiveet voivatkin siis olla liian pliisu tapa kohdata elämä.

 

[Miesnäkökulma]

Mielenkiintoisia ajatuksia Miesnäkökulmalta. Mitähän nyt tuohon sanoisi. Miksi sitten parisuhteessa olisi, jos siitä ei saa lämpöä, ymmärrystä, seuraa, kaveruutta, seksiä? En oikein ymmärrä.

Toki meillä varmaan on kaikilla odotuksia parisuhteen kuten myös elämän suhteen yleensäkin. Elämä ei vain varsin harvoin täyttää kaikki odotuksemme. Kypsän ihmisen merkki kai lienee, ettei sellaisessa tilanteessa katkeroidu, ala kadehtia mielestään parempiosiaisia tai suorastaan katsella vahvan puun oksia.

Jospa parisuhteen lähtökohdaksi ottaisikin sen, että haluaa omasta puolestaan olla hyvä sille toiselle partnerille - eli rakastaa häntä. Mehän rakastamme lapsiammekin, koska he ovat lapsiamme - ei sen vuoksi, että he ovat erityisen fiksuja, lahjakkaita, kauniita jne tai erityisesti täyttäisivät meidän hellyyden tai seurankaipuutamme.

Tässä on siis ero. Ollako parisuhteessa tehdäkseen toisen onnelliseksi vai odottaen, että toinen tekisi minut onnelliseksi.

 

[itsellinen]

"Ollako parisuhteessa tehdäkseen toisen onnelliseksi vai odottaen, että toinen tekisi minut onnelliseksi."

Lähtökohtana ihan hyvä ajatus. Ei odota liikoja, ei vaadi, tekee itse parhaansa. Mutta jossain kulkee tietenkin raja kestämiselle ja suhteen koossa pysymiselle. Hieman mukaillen em. lausetta raja saattaisi löytyä tästä: "Ollako parisuhteessa tehdäkseen toinen onnelliseksi vain odottaen, että toinen tekisi sinut aina onnettomaksi."

Marttyyriutta toisin on aina ollut, vaikkei se olekaan rakentava tai edes aidosti rakastava perusta ihmisuhteille, ei edes rakkaudelle lapsiin.

Mutta elämän kokemuksissa on kovasti tasoeroja. Joskus voi selvitä parhaiten, kun on riittävän välinpitämätön. Ei toivo, ei odota, eikä vaadi. Tosin sanotaan, että rakkauden vastakohta on juuri tuo välinpitämättömyys.

 

[myös minun kokemukseni mukaan...]

Olen samaa mieltä ketjun aloittajan kanssa. Paras lähtökohta parisuhteelle on juuri silloin, kun ei pakonomaisesti tarvitse parisuhdetta. Omakohtaisesti olen joutunut huomaamaan, että kaikki entiset miesystäväni ovat odottaneet, että parisuhde täyttää jonkun tyhjän aukon heidän elämästään ja sitten kun heillä on parisuhde, he ovat 100% onnellisia. Mikä kauhea vaatimus kumppanille on olla vastuussa toisen ihmisen onnellisuudesta!

Minun on toivottu olevan vuoroin "hyvästä kodista oleva edustustyttöystävä", "äitihahmo" ja "psykologi/terapeutti". Mihinkään näistä rooleista en ole halunnut enkä kyennyt, joten toiselle osapuolelle on ollut kammottava pettymys huomata, miten heikosti olenkaan pystynyt vastaamaan hänen kuvitelmiinsa.

Olen myös törmännyt miehiin, jotka ovat selvästi aidon onnellisia myös ilman parisuhdetta. Se herättää minussa aitoa ihailua ja kiinnostusta!

 

[on vaikea selittää]

Onpas kimurantti juttu tämä parisuhde. En osaa oikein sanoa, miksi juuri valitsin mieheni, vai oliko tälle suhteelle tilaus? Olen kuin kaiken antanut?enkä sittenkään ole? minä olen muuttunut ja koko suhtautumiseni on erilainen tänään kuin aikoinaan. Mutta kuka olisi niin itsellinen ja onnellinen. Ja onko niin itsekäs, jos parisuhde ei toimisi ihan suunnitelman mukaan.