Arvon ellit kertokaa!!

Moi!

Kirjoittelin muutama viikko sitten, kun huomasin vaimollani olevan suhteen työkaveriin. Pelkkä henkinen suhde, joka on ilmeisen vahvaa ihastusta ja heidän mielestään rakkautta. Eivät ole menneet sänkyyn (jopa uskon sen), vaikka sanovat että mieli olisi tehnytkin. Se ei siis ole mikään likainen seksisuhde vaan tietyllä tapaa varmastikin viehättävä, ihana ja lämmin suhde jossa molemmat kokevat hirvittävää vetoa toisiinsa ymmärryksen ja hyvänolon kautta (samalla tietysti kotona ollut ahdistavaa, kun molempien puolisot ihmetelleet mitä tapahtuu-> työnnetty heitä vielä lähemmäs toisiaan. Lisäksi tietty kielletyn hedelmän viehätys tietysti). Se että tähän tilanteeseen on jouduttu, juontaa tietysti kaukaa. Heillä molemmilla on ollut ongelmansa kotona ja siitä heidän juttunsa lähtikin. Tämä on vain seuraus. Ja kestänyt n. 1,5 kk:ta. Olemme vaimon kanssa nyt keskustelleet mistä meidän parisuhteemme ongelmat ovat johtuneet ja näin jälkeen päin olemme huomanneet, että olisimme kaivanneet suhteeseemme samoja asioita( hellyyttä, kauniita sanoja, toisen huomioonottamista, yhteistä aikaa, keskusteluja, läheisyyttä), jotka arkihuolten ja kiireiden aiheuttaman väsymyksen alla unohtuivat molemmilta. Olemme tällä hetkellä vaimon kanssa paljon lähempänä toisiamme kuin pitkään aikaan. Kaikesta huolimatta emme ole todellakaan riidoissa. Vaimo sanoo tai ainakin sanoi vielä eilen, että tottakai hän olisi katkaissut uuden suhteen, jos näkisi meillä olevan tulevaisuutta. Parisuhdeterapeutti sanoi kuitenkin vaimolle, että on luonnollista, että tällaisessa vaiheessa, kun tulee 30-kriisi(haluitsenäistyä, olla muutakin kuin äiti, näyttää pärjäävänsä omillaan), on altis uusille ihastuksille ja ettei varmastikaan tältä ihastumiseltaan ja viimeaikaisilta huonoilta muistoiltaan tunne miestään kohtaan mitään. Tämä on kuin kirjoitettua kirjaa lukisi tähän asti varmaan hyvinkin monelle teistä. Lähdemme nyt 12 vuoden yhdessä olon jälkeen eri osoitteisiin. Näistä 12 vuodesta viimeinen reilu puolivuotta oli vaimon puolelta sitä henkistä irtautumista minusta ja alamäkeä, jota ei itsekään ymmärtänyt.
Te, jotka olette kokeneet saman. Kertokaa mitä teille tapahtui eron jälkeen ja minkälaisia tuntemuksia teillä oli.

T: Neuvoton mies

 

Minulle kävi suurinpiirtein samoin kuten vaimollesi. Pyysit kertomaan mitä eron jälkeen tapahtui.

Me erosimme ns. sovussa, ei katkeria riitoja yms. kuten teilläkin näyttää käyneen.

Muutin pois kodistamme yksin asumaan ja se tuntui helpottavalle vähän aikaa. Tapasin tätä toista miestä, mutta en halunnut kiirehtiä uuden suhteen kanssa eli me emme todellakaan hypänneet sänkyyn heti tilaisuuden tullen. Teimme yhdessä asioita, harrastimme, matkustelimme, teimme kaikkea sitä mitä olin kaivannut oman mieheni kanssa. Nyt kun minulla oli siihen mahdollisuus en kyennyt nauttimaan siitä yhtään, kaipasin miestäni ja sitä ettemme taistellee yhteistä aikaa.

Lopetin suhteen tähän uuteen mieheen, joka oli aivan ihana myöskin. Hän olisi halunnut jatkaa koska oli rakastumassa minuun. Minä pidin ja pidän hänestä edelleenkin paljon, soittelemme silloin tällöin. Mutta se mitä minulle tapahtui, oli ikävä, suunnaton ikävä miestäni ja kotiamme. Psykologini sanoi, etten koskaan ole lakannut rakastamasta miestäni ja hän on aivan oikeassa.

Emme ole pitäneet mieheni kanssa yhteyttä koska sovimme niin, enkä tiedä mitä hän ajattelee ja tuntee. Minä ikävöin häntä suunnattomasti joka päivä.

 

Ota yhteyttä, käykää kahvilla, menkää elokuviin, tehkää niitä asioita joista molemmat olette unelmoineet. Menkää pariterapiaan.

 

Maiju,

Nyt otat yhteyttä mieheesi, edes yhden kerran. Ethän voi tietää siitä, että hänkin ikävöi juuri sinua. Silloin täällä olisi kaksi onnetonta ihmistä enemmän.

Varsinkin, jos sinä olet ollut se lähtijä, miehesi ei voi ruikuttaa perääsi, jos olette sopineet olevanne erossa.

Mitä menetettävää sinulla on yhteydenotossa ?

Pelkäätkö, että miehesi ei enää huoli sinua takaisin ja sinä olisit silloin ""menettänyt kasvosi"" tai ""jätetty"". Entä sitten !
Jos sinä et ota sitä ensimmäistä askelta, et ikinä pääse sen ikävöimäsi miehen syliin. Aina kannattaa yrittää.

Soita sille, kerro tunteesi aidosti ja lyhyesti. Kerro, että sinulla on ikävä ja toivoisit, että voisitte pitää yhteyttä taas, jos miehesi tuntee samoin.

En näe mitään syytä, miksi sinun tulisi kärvistellä yksinään, kun nyt olet elämääsi miettinyt ja kai tiedät, mitä siltä loppuelämältä haluat

ap:lle sanoisin vain, että vaimollesi voi käydä samalla lailla, että hän myöhemmin huomaa, mikä sinussa oli hyvää ja miksi sinuun aikoinaan rakastui

 

Juu, nyt sitten miehesi varmaan ottaa maailmalla ""seikkailleen"" neidin takaisin kainaloonsa! Ja pyh, tuollainen paskiainen ei ainakaan tämän, määrätietoisen ja itsenäisen miehen elämään enää pääsisi. Elämässä saa ja pitää tehdä ratkaisuja ja pitää myös kärsiä tekojensa seurakset, kun ja mikäli niitä tulee.

 

""...ap:lle sanoisin vain, että vaimollesi voi käydä samalla lailla, että hän myöhemmin huomaa, mikä sinussa oli hyvää ja miksi sinuun aikoinaan rakastui ....""

Ainakaan minun itsetunto ei kestäisi ottaa takaisin naista, joka on lähtenyt tauolle ""selvittämään ajatuksiaan"" ja siinä samalla seurustellut sekä henkisesti että myös mahdollisesti fyysisesti toisen miehen kanssa.

Siis vaikka mahdollisesti routa ajaakin porsaan kotiin, niin onko pakko pitää ovea auki?

 

Parisuhde on tahdon asia. Kaikenmaailman terapeutit sun muut ""asiantuntijat"" saa työntää perseeseen, jos ei kummallakin ole sitä tahdonvoimaa yhdessä pysymiseen, jota tarvitaan.

On eriasia jos kyse on jommankumman oikeasta mielenterveysongelmasta.
Silloin asiantuntijan apu on paikallaan.

Otahan mies itseäsi niskasta kiinni ja heitä sellainen eukko mielestäsi, joka ei pysy omalla paikallaan. Harmiahan sellaisesta vain on.

 

""perusmies"",

ei ole pakko pitää ovea auki, mutta VOI VALITA, mitä haluaa tehdä.

Jos ap:n vaimo vain jättää, miehellä ei ole valinnanvaraa. Ja jos muistan oikein, tämä ap-mies olisi halunnut vaimonsa takaisin ja selvittää asiat. Kuten Maiju kertoi, vasta eron jälkeen nainen voi tajuta, että se elämän mies hänellä jo oli ja sitten ei tule enää ikinä tarvetta sivusuhteisiin.

Ja kuten moni nainenkin antaa pettävälle miehelleen anteeksi, tässä on vain roolit toisin päin...

Minä en edes tiedä, ottaisinko takaisin miehen, jonka routa on ajanut takaisin kotiin. Riippuisi sen hetken elämäntilanteesta ja syistä, jotka siihen on ajanut sekä koko muusta historiasta kyseisen ihmisen kanssa, ainakin...

 

Selvennykseksi. Itse olen tällä hetkellä suht. rauhallinen ja ajattelen vain parannella omaa sydäntäni 1-3 kk:ta. En sulje mitään ovia. Tiedän, että tulevaisuus tuo mukanaan paljon hyvää. Siihen voi kuulua ""nykyinen"" vaimo tai joku muu ihana ihminen. Itse aion vain kasvaa tästä kriisistä ja ottaa opikseni. Molemmat me olemme suhteessamme virheet tehneet. En syytä ketään tästä tilanteesta. On luonnollista tuntea surua, katkeruutta ja mustasukkaisuutta ym., mutta ne tunteet menevät ohi ajan kanssa.

 

En ole mennyt terapeutille vain ja ainoastaan pelastamaan suhdettamme. Se ei yksinkertaisesti onnistu tässä vaiheessa. Käyn terapeutilla, ettei tästä jää mitään hampaankoloon ja pystyn jatkamaan elämää ehjänä ihmisenä, josta on hyötyä tulevissa parisuhteissa. Minulle nainen ei ole vain panopuu ja ruuan laittaja, vaan paljon enemmän.

 

Ihmettelenpä minkä ikäisiä te kirjoittajat olette, jotka olette niin ehdottomia mielipiteissänne. Ihminen ei ole mikään kone, joka pysyy koko ikänsä samanlaisena, hän muuttuu ja ajatukset muuttuvat. Itsellenne voi joskus tulla samanlainen tilanne eteen. Ihminen on erehtyväinen.

 

Tiedän, että niitä tarinoita on. Kertokaa!!! Kertokaa miten tämä kirjoitettu kirja teidän kohdaltanne jatkui.

T: Neuvoton mies

 

Haluaisimpa jutella joskus kaltaisesi miehen kanssa, ihan ystävänä vaan. Olen paljon miettinyt, mitä miehet oikein ovat. En ole vielä eronnut mutta mietin sitä joka päivä. Myös minä haluaisin ""
hellyyttä, kauniita sanoja, toisen huomioonottamista, yhteistä aikaa, keskusteluja, läheisyyttä"". Olen kyllä kertonut asian miehelleni sanoin, bodytalkilla ja kirjottanutkin. Ei ole muuttanut mitään. Ajauduin sivusuhteeseen, josta sitä sain. Ja minut jätettin.Olen yrittänyt aina kaikissa miesuhteissani noudattaa avoimuutta ja periaatetta, jos annan paljon myös saan. Ei ole toteutunut. En osaa pelata ihmissuhteilla, en esittää mitään.
Minun sydämeni on myös sirpaleina - en usko että enää uskallan laskea ketään lähelle. Sinulle mies toivon hyvää tulevaisuutta, olet todella erikoisen tuntuinen suomalaiseksi mieheksi. Positiivisessa mielessä.Varmaan löydät sielunkumppanisi.

 

Tunne on molemminpuolinen, minulla on valtava halu puhua, jonkun naisen kanssa jolla on kokemuksia tästä. En tiedä miksi, ehkä se helpottaisi ja auttaisi järjestämään palikat takaisin kohdalleen?

T: Neuvoton mies

Ps. jos tiedät konstin miten voitaisiin keskustella yhdessä ja haluat niin ilmoittele.

 

Samoin minulla olisi valtava tarve puhua jonkun miehen kanssa, joka ei heti alkaisi vaan flirttaamaan ja miettisi jotain muuta (baareissa). Mietin tässä yhtenä päivänä, että oikeesti laitan hakuilmoituksen jonnekin deittipalstalle. Mutta ei musta taida olla siihen. Jotenkin tuntuu niin haavoittuneelta olo, että mietin jopa sitäkin, että etsin itselleni ""laastarisuhteen"".Tahallani särjen jonkun sydämen. No en tosissani, en siihenkään ikinä pystyisi.Onko sulla anonyymiä e-mail osoitetta? Mulla oli, mutta se on tainnu jo vanhentua.Sen kautta voitais kirjoitella, eikä tarviaisi pelätä, että kukaan käyttää hyväksi tai henkilöllisyys paljastuu, ennen kun sitä haluaa.Asun pääkaupunkiseudulla, mutta lähden huomenna itä-suomeen parikiksi viikoksi lomalle. Mieti sinäkin miten jatkaa keskustelua.En enää muistanut mun nimimerkkiä, kai se oli tämä.

 

Se nimimerkki oli siis toivoton, eikä uupunut nainen. Taidan olla molempia

 

Sanoo hän että.... hmm, odotas...

 

neuvoton@hukassa.com

 

hieno osoite, nauroin pitkästä aikaa.saat postia, kunhan ehdin, tänään kuitenkin.

toivossa on hyvä elää

 

Hei neuvoton mies, en tiedä luetko tätä ketjua enää kun olet saanut henk.koht. olkapään mutta kerron kuitenkin.

Olemme olleet naimisissa 12 vuotta ja lapsiakin on. Noin 4v. sitten minulla oli se kuuluisa 3-kympin kriisi (näin jälkeenpäin olen sen sellaiseksi tajunnut) ja pikkuhiljaa kaikki mikä kotona oli, oli yhtä harmaata soosia. Minulla alkoi omat menot, kotona hirveät riidat ja tietenkin kaikki mikä oli aidan takana oli tietenkin tavoittelemisen arvoista. Olin aivan kamala, oikea bitch. Siinä ei kuule paljon koti ja perhe painanut kun ulkomaailma houkutteli. Mies pisti minua seinää vasten mutten suostunut edes päin katsomaan. Olin varma että minulle on kyllä parempaakin elämää tarjolla, en todellakaan välittänyt seurauksista. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että kun mieheni tajusi mitä on tapahtumassa, hän jäi takavasemmalle, katseli touhujani, hoiteli lapsia ja siinä välissä kun sai edes jonkinmoista kontaktia minuun koitti sitten takoa päähäni järkeä. Ero oli tuolloin hiuskarvan varassa, kumpikaan meistä ei vain halunnut lopullista ratkaisua tehdä. Emme kuitenkaan enää saunoneet yhdessä,saatikka istuneet yhteisessä aamukahvipöydässä.

Jotain kuitenkin alkoi tapahtua tämän kaiken paskassa tarpomisen jälkeen. Aloin heräämään todellisuuteen. Katsoin miestäni joka rakkaudella kotia ja lapsia hoiti. tajusin että voi jumalauta olen ollut sairas. Olen ollut täysidiootti!! Mikä tuolla muualla muka oli parempaa?? Ei yhtikäs mikään!!Vähitellen aloimme jutella (huom. jutella, ei väitellä tai käskeä) toisillemme,muistan jopa ensimmäisen katsekontaktin toisiimme tuon karmean ajan jälkeen. Ensimmäinen hymy ja se tunne, että tuo katsoi minua lämpö katseessaan..en vielä ole häntä menettänyt ihan kokonaan. Sitten pikkuhiljaa alkoi suhteen uudelleenrakennus.

Nyt tuosta ajasta on n.4,5v. Rakastamme toisiamme nyt enemmän kuin koskaan. Olemme toisiamme kohtaan todella huomaavaisia, ja rakastamisen tunne on aitoa. Olemme nöyriä avioliittomme edessä. Ehkä merkittävin ero aikaisempaan on se, että kohtaamme toisemme IHMISINÄ. Että sinä olet Rakkain ja Kaikki tämä rakkautemme kestää.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että me molemmat tarvitsimme tämän jotta voisimme herätä siihen miten tärkeitä me toisillemme olimmekaan silloin. Meidän kohdalla olisi ollut erittäin itsekästä pistää kantapäät vastakkain. Se olisi ollut silloin ehkä helpontuntuista. Mutta joillekkin suhteille ero on ainoa vaihtoehto eikä se ole sen tuomittavampaa.

Toivotan sinulle aurongonpaistetta kaikesta huolimatta.

 

Tähän suuntaan ollaan menossa. En yritä takoa järkeä, pidän suuni kiinni, kun meinaan sanoa jotakin, joka olisi mielestäni ""rakentavaa"". Kun puhumme kaikesta muusta, meillä molemmilla on hyvä olla. Tiedän, että kaikki tämä voittaa aikanaan. Ongelma onkin siinä kuinka minä kestän ja pystyn hyväksymään tehdyt asiat tulevaisuudessa, siten että me pystyisimme aloittamaan alusta, mikäli molemmilla siihen siinä vaiheessa intoa riittää.

 

Maiju, ota ihmeessä yhteyttä entiseen mieheesi, ja kerro ajatuksistasi. Sinulla ei ole mitään menetettävää -päin vastoin.

Minulla on itselläni vähän samanlainen tilanne. Erosimme sovussa, minun aloitteestani, noin vuosi sitten. Halusin itsenäistyä ja olla hetken aikaa omillani, mikä oli minusta kaikin puolin hyvä ratkaisu. Olen vuoden aikana deittaillut joitakin miehiä, mutta mitään vakavampaa en ole halunnut/pystynyt kehittelemään. Jotenkin alitajunnassani on ollut ajatus, että sitten en ainakaan voisi koskaan palata yhteen entisen poikaystäväni kanssa.

Nyt olen parin kuukauden ajan ollut yhdessä oikein ihanan miehen kanssa. Olen kuitenkin ihan neuvoton, mitä tehdä, koska mietin edelleenkin, olisiko parempi olla exäni kanssa. Välitän exästäni todella paljon, mutta on vaikeaa erottaa, ovatko tunteeni häntä kohtaan enemmänkin toverillista huolenpitoa ja/tai sääliä. Olemme alkaneet pitää yhteyttä exäni kanssa lähes viikoittain, tosin ihan kaveripohjalta. En tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä. Tilanteen ratkaisisi tietysti se, että entisellä poikakaverilla olisi jo uusi tyttöystävä. En kuitenkaan usko näin olevan...

Olen todellakin kahden tulen välissä. On ihan kauheaa, kun tulee väkisinkin tehtyä vertailua uuden ja entisen poikakaverini välillä. Jotenkin en vaan uskalla heittäytyä täysillä mukaan uuteen juttuun, vaikka toisaalta ehkä pitäisi vaan jättää entinen taakse ja mennä elämässä eteen päin.

Kertokaas, onko kukaan ollut samantyyppisessä tilanteessa.

 

...on käänteinen sinun kanssasi. Olin ollut vaimoni kanssa jo vuosia suhteessa jossa oli lapsi, kun tuli se myöhäinen kolmekympin kriisi. Sen inoittamana päätin alkaa hakemaan seuraa muista naisista, joita kyllä löytyi. Vaimo ahdisti ja halusi tietää menoistani. Tämä ei minulle sopinut, vaan jälleen erään riidan jälkeen lähdin kotoa pois ja muutin asumaan yksin. Asuin ""poikamiesasunnossani"" liki puolivuotta ja olin tämän ajan muutamaa tapaamista lukuunottamatta erossa vaimostani ja lastani näin vain isovanhempien luona juhlapäivinä jne. Minulla oli nuori ja kaunis rakastajatar ja sitten vielä muutamia yhdenyön suhteita siinä sivussa. Nautin kyllä näistä muista naisista paljon ja olo rentoutui puolenvuoden jälkeen siinä määrin, että entinen kireys ja tahdoton olo katosi. Samalla ymmärsin, että kuitenkin haluan entistä kotielämääni ja perhettä. Lähestyin vaimoani uudestaan ja vähän ajan päästä hän suostui yrittämään kanssani uudestaan. Nyt tuosta on jo vuosia. En kadu lähtemistäni, mutta kotona on kyllä parempi miehen olla.

 

Hei tämän kokenut. Olet onnellinen, olet saanut suhteesi kuntoon, sinulla on ilmeisen ymmärtäväinen ja pitkämielinen puoliso ja itsekin ymmärsit asioiden tärkeysjärjestyksen. Kaikille ei vaan käy näin onnellisesti. Joskus kodista ja suhteesta tulee vain käytännön asioiden hoitopaikka jossa ei oikeastaan puhuta eikä pussata. Tunteet kuolee ja puolisoista tulee vieraita toisilleen

 

Joskus on vain pakko lähteä, vaikka se olisikin hankalaa... Upea juttu, että olet päässyt takaisin kotiin. Nyt varmasti osaat arvostaa vaimoasi ja lastasi enemmän kuin ennen. Miten huomasit sen, että haluat taas takaisin kotiin?