2
2*äiti
Vieras
Olemme olleet yhdessä, ei naimisissa, yli15 mutta alle 20 vuotta. On kaksi lasta, molemmat kohta koululaisia.
Toisen kanssa on isoja ongelmia, osa taisteluista johtuu murrosiästä. Osa aikaisemmin sairastamastani masennuksesta, jonka aikana mieheni oli suurena tukena.
Miehen kanssa emme ole tällä hetkellä mistään samaa mieltä ja toinen ei hyväksy toisen tapaa käsitellä ongelmatilanteita lapsen kanssa, ei esim. tapaa puhua lapselle (myönnän että aika usein papatan ja jankutan). Itse en taas hyväksy miehen ilkeilyä lapselle. Eli riitelemme paljon.
Mies on joka päivä nokka solmussa ja vaikea saada kehittävää ja hyvää keskustelua aikaiseksi. Mies puhuu usein lastenkin kuullen eroamisesta, mutta ei sitä kuulemma oikeasti halua. Ei vain usko että perheessämme mikään enää muuttuu. Ja lapset hätääntyvät kun kuulevat eropuheita.
Itse ajattelen että kaikkea ei ole yritetty. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, pidämme aika lailla erilaisista elokuvistakin. Miehelle hienostelu ja näyttäminen muille on tärkeätä. Mä taas pidän enemmän normaalista elämästä, ei hienot tavarat ole kaiken a ja o.
Seksiä ei ole. Meillä on ollut pitkään hyvä olla yhdessä ja olen tuntenut että rakastan miestäni. Nyt en ole enää varma. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun epäilen tunteitani. Tunnen että en saisi menettää hermoja lasten kanssa tai mies alkaa mököttää. Olen niin kyllästynyt tähän negatiivisuuteen.
Haluaisin omaa aikaa ja aikaa miehen kanssa. Ero on mielestäni viimeinen keino ja vasta sitten jos olen varma siitä. Olen aina ajatellut että lapsilla pitää olla ehjä ja rakastava koti. Mutta olenko ihminen joka ei tajua että mitää ei ole tehtävissä vai sitten sellainen joka tekee kaiken ennen "luovuttamista"?
En haluaisi lasten joutuvan käymään läpi sitä tuskaa mikä vanhempien erosta tulisi. Aina sanotaan että lapset tottuvat lähes mihin tahansa. Mutta onko näin? Toiset erot varmaan tarpeellisia, kuten väkivaltaiset/alkoholisoituneet, mutta entä jos vain tökkii? Ei kait silloin pidä eroa järjestää. Eronneet kyllä sanovat että lapset ovat selvinneet. Mutta näkyykö eron jäljet heti vai kenties aikuisena vasta; ehkä vaikeuksina solmia parisuhdetta. Tai levottumuuten ja juurettomuutena. Toki näin ei ole kaikilla. Entä miten pärjää lapset joiden vanhemmat ei ole eronneet?
Vastauksia kiitos ja asiallisia! Mitkään "Aku Ankka" vastaukset ei nyt auta. Olen todella huonossa tilanteessa ja haluaisin apua.
Toisen kanssa on isoja ongelmia, osa taisteluista johtuu murrosiästä. Osa aikaisemmin sairastamastani masennuksesta, jonka aikana mieheni oli suurena tukena.
Miehen kanssa emme ole tällä hetkellä mistään samaa mieltä ja toinen ei hyväksy toisen tapaa käsitellä ongelmatilanteita lapsen kanssa, ei esim. tapaa puhua lapselle (myönnän että aika usein papatan ja jankutan). Itse en taas hyväksy miehen ilkeilyä lapselle. Eli riitelemme paljon.
Mies on joka päivä nokka solmussa ja vaikea saada kehittävää ja hyvää keskustelua aikaiseksi. Mies puhuu usein lastenkin kuullen eroamisesta, mutta ei sitä kuulemma oikeasti halua. Ei vain usko että perheessämme mikään enää muuttuu. Ja lapset hätääntyvät kun kuulevat eropuheita.
Itse ajattelen että kaikkea ei ole yritetty. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, pidämme aika lailla erilaisista elokuvistakin. Miehelle hienostelu ja näyttäminen muille on tärkeätä. Mä taas pidän enemmän normaalista elämästä, ei hienot tavarat ole kaiken a ja o.
Seksiä ei ole. Meillä on ollut pitkään hyvä olla yhdessä ja olen tuntenut että rakastan miestäni. Nyt en ole enää varma. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun epäilen tunteitani. Tunnen että en saisi menettää hermoja lasten kanssa tai mies alkaa mököttää. Olen niin kyllästynyt tähän negatiivisuuteen.
Haluaisin omaa aikaa ja aikaa miehen kanssa. Ero on mielestäni viimeinen keino ja vasta sitten jos olen varma siitä. Olen aina ajatellut että lapsilla pitää olla ehjä ja rakastava koti. Mutta olenko ihminen joka ei tajua että mitää ei ole tehtävissä vai sitten sellainen joka tekee kaiken ennen "luovuttamista"?
En haluaisi lasten joutuvan käymään läpi sitä tuskaa mikä vanhempien erosta tulisi. Aina sanotaan että lapset tottuvat lähes mihin tahansa. Mutta onko näin? Toiset erot varmaan tarpeellisia, kuten väkivaltaiset/alkoholisoituneet, mutta entä jos vain tökkii? Ei kait silloin pidä eroa järjestää. Eronneet kyllä sanovat että lapset ovat selvinneet. Mutta näkyykö eron jäljet heti vai kenties aikuisena vasta; ehkä vaikeuksina solmia parisuhdetta. Tai levottumuuten ja juurettomuutena. Toki näin ei ole kaikilla. Entä miten pärjää lapset joiden vanhemmat ei ole eronneet?
Vastauksia kiitos ja asiallisia! Mitkään "Aku Ankka" vastaukset ei nyt auta. Olen todella huonossa tilanteessa ja haluaisin apua.