APUJA kaivataan, pattitilanne koskien perheen lapsilukua (pitkä vuodatus)!

[elossaharmaana]

Niin kuin otsikossa sanottiin, apua kaipailen mielipiteiden muodossa. Meille on miehen kanssa siis tullut ristiriitatilanne lapsilluvusta, ja vaikka asia ei ole edes ajankohtainen, se meinaa nyt saada oikein todellisen kriisin aikaan tässä osoitteessa.

Olemme molemmat vähän yli 30-vuotiaita ja meillä on yksi hiljattain vuoden täyttänyt lapsi. Olemme olleet yhdessä kohta 5 vuotta, ja ennen perheen perustamista kävimme keskusteluja ja kummallakin oli ajatuksissa vähintään kaksi lasta.

Nyt meillä on tuo ihana 1-vuotias poika, jota molemmat rakastamme valtavasti. Hän on todella hyväntuulinen ja sopeutuvainen lapsi, mutta oli siinä mielessä vauvavuotenaan haastava, että hänellä oli pitkä ja hyvin voimakas vierastuskausi. Lisäksi hän ei ole juurikaan viihtynyt sylin ulkopuolella. Nykytilanne on aivan toinen, vierastus on ollut täysin poissa jo muutaman kuukauden ja hän viihtyy hyvin jo omissakin touhuissaan ja melkein saa äiti ja isä mankua syliin kun haluaisi vain kävellä koko ajan. Lapsen vauvavuosi oli muutenkin haastava, minulla oli terveysongelmia synnytyksen jälkeen, rakas äitini kuoli ja lisäksi miehellä on ollut urakriisiä ja sen myötä tiettyjä ongelmia itsensä kanssa.

Mies on nyt sitä mieltä, että hän ei halua enempää lapsia. Perusteluiksi hän sanoo, että hän ei jaksaisi erityislapsen kanssa (hän jostain syystä suhteettoman paljon pelkää, ettei toinen lapsi olisikaan terve), ei tiedä onko hänellä muutenkaan voimavaroja toiselle lapselle eikä tiedä voisiko rakastaa toista lasta samalla tavalla kuin tätä ensimmäistä. Minä tiedän hyvin voimakkaasti haluavani lisää lapsia (vähintään sen yhden), äitiys on ihanaa ja minulla on voimakas biologinen halu saada lisää lapsia. Lisäksi olen itse ainut lapsi ja se on ollut minulle aina suuri suru, olen koko ikäni kaivannut sisaruksia ja päättänyt jo lapsena että oma lapseni ei tästä joudu kärsimään (tämä on ollut miehen tiedossa jo suhteen alkupuolelta asti). Muutenkin äidin kuolema on saanut minut miettimään perheen ja suvun merkitystä.

Toinen lapsi ei olisi vielä ajankohtainen, ja siksi ehdotin miehelle että annamme asian olla emmekä puhu siitä toistaiseksi. Annetaan elämän nyt kuljettaa eteenpäin. Mies ei kuitenkaan pysty tähän vaan aina pienenkin riidan tullen ottaa asian esiin ja ilmoittaa että "voin alkaa valmistautua siihen, että toista lasta meille ei ikinä tule jne...". Nyt kaiken huippu oli se, että mies sanoi ettei tiedä uskaltaako seksiä enää harrastaa, ettei vaan tule vahinkoa. Ehdotin hänelle, että jos toinen lapsi tällä hetkellä olisi niin iso katastrofi, niin käyttäisimme tuplaehkäisyä (kondomi+pillerit). Mies vastasi, että voisimme sopia että vahingon sattuessa käytämme jälkiehkäisyä (mihin minä vastasin että abortti ei todellakaan ole jälkiehkäisy).Kerroin, että en ikinä tekisi aborttia yli 30-vuotiaana, hyvin toimeentulevana naisena, omassa tilanteessani en hyväksyisi aborttia vaikka muuten en ole sen vastustaja. Mies ei ymmärrä tätä ollenkaan.

Huh huh siis. Tästä uhkaa tulla nyt todellinen ja iso ongelma. Auttakaa, ja mielellään perusteltuja mielipiteitä sillä aion luetuttaa tämän ketjun myös miehellä omien ajatusten tuulettamisen lisäksi.

 

["aloittaja"]

Up, auttakaa nyt. Taisi tulla liian pitkä vuodatus...

 

["vieras"]

Eihän sitä voi toista pakottaa tai väkisin ympäripuhua. Ainoa järkevä perustelu on, että lapsella on seuraa sisaruksestaan nyt ja aikuisena (teidän kuoltua hän ei jää yksin). Sisarukset kasvattavat toisiaan, leikkivät keskenään (enemmän tai vähemmän nätisti) ja oppivat sosiaaliseksi ja joustavammaksi.

 

["hmm"]

jos olette jo suhteen alkuvaiheessa puhuneet että tulee enemmän kuin yksi,niin,en tiedä,tuntuu että itse sen toisen tekisin vaikka väkisin,itsellä myös perusteena että en halua että esikoinen jäisi yksin,niin kurjaa olla ainoa lapsi. muttamutta,kun ei sitä oikein kannata alkaa väkisin vääntämään,eli hyvä olisi että tää tunne olisi molemmilla.mies ei jaksa toista lasta,mutta miten hän jaksaa sen että sitten TE,vanhemmat,olette aina hänen kavereitaan.sisaruksista on toisillensa seuraa ja leikkikaveria. antakaa pölyn laskeutua ja asian olla pari vuotta.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";24882559]Eihän sitä voi toista pakottaa tai väkisin ympäripuhua. Ainoa järkevä perustelu on, että lapsella on seuraa sisaruksestaan nyt ja aikuisena (teidän kuoltua hän ei jää yksin). Sisarukset kasvattavat toisiaan, leikkivät keskenään (enemmän tai vähemmän nätisti) ja oppivat sosiaaliseksi ja joustavammaksi.[/QUOTE]

En minäkään halua pakottaa, ei se tunnu reilulta. Mutta surettaa ja miehen käytöksen vuoksi myös ärsyttää se, että aiemmin yhtäläiset toiveemme menevätkin nyt näin ristiin ja vieläpä niin, että kummankin tunne on voimakas.

Lisäksi se on hankalaa, että mies ei voi antaa ajan kulua niin että antaisimme asian olla toistaiseksi. Kun siis minäkään en halua nyt toista lasta, niin minusta meidän kannattaisi olla nyt onnellisia siitä mitä meillä on... ja palata asiaan sitten, kun se on jomman kumman mielestä ajankohtainen. Mutta nyt mies loukkaa minua sillä joka ikisen pienenkin kinan yhteydessä, ja lisäksi tässä seksikeskustelussa tuli aivan pattitilanne.

Lisää mielipiteitä?

 

["aloittaja"]

[QUOTE="hmm";24882574]jos olette jo suhteen alkuvaiheessa puhuneet että tulee enemmän kuin yksi,niin,en tiedä,tuntuu että itse sen toisen tekisin vaikka väkisin,itsellä myös perusteena että en halua että esikoinen jäisi yksin,niin kurjaa olla ainoa lapsi. muttamutta,kun ei sitä oikein kannata alkaa väkisin vääntämään,eli hyvä olisi että tää tunne olisi molemmilla.mies ei jaksa toista lasta,mutta miten hän jaksaa sen että sitten TE,vanhemmat,olette aina hänen kavereitaan.sisaruksista on toisillensa seuraa ja leikkikaveria. antakaa pölyn laskeutua ja asian olla pari vuotta.[/QUOTE]

Itse olen kärsinyt aina ainoana lapsena olosta ja haaveillut sisaruksista... Ja nyt kun ydinperheestäni on jäljellä minä ja isä, ja sukuni on hyvin pieni, niin ymmärrän entistä voimakkaammin sen mikä voima sisaruksissa on.

Voi kun mieskin antaisi pölyn laskeutua ja asian olla pari vuotta!

 

[Tapiontytär]

Anteeksi mutta minusta tuo miehen perustelu "ettei tulisi erityislapsi" kuulostaa vain ja ainoastaan tekosyyltä, yrittää pönkittää omaa kantaansa sillä.
Jotainhan tuossa on taustalla, mutta mitä. Mies tuskin helposti sitä kertoo, tai tietääkö oikeastaan edes itsekkään..
Mieskin voi sairastaa synnytyksen jälkeistä masennusta, voisiko siinä olla jotain johtolankaa?

Harmillista sinulle ap..
Kun kerran olette jo aikanaan sopineet ainakin kahdesta lapsesta, niin varmasti tuntuu nyt pahalta.

 

[tiiteni harmaana]

Meillä oli myös ennen esikoista puhe, että kaksi lasta olisi meille sopiva määrä, mutta mies alkoi esikoisen jälkeen "perua puheitaan". Esikoisella oli korvakierre yms eikä meillä nukuttu 3,5 vuoteen kokonaisia öitä kuin harvoin. Minäkin aloitin sitten jo surutyön siitä, etten toista lasta tule saamaan ja kuinka ollakaan mies rupesikin yllättäen puhumaan toisen hankkimisesta kun esikoinen oli 4v. Mulla oli pää ihan sekaisin kun mies alkoi tuollaisia höpistä. Otin kuitenkin heti tilaisuudesta kiinni ja ruvettiin sitten pitemmittä puheitta toteuttamaan suunnitelmaa. Tärppäsi nopeasti ja nyt meillä on 4kk ikäinen pikkusisko ja ylpeä 5v isosisko. Sitten tuleekin loppuhuipennus: Miehellä on TAAS vauvakuume. No keskusteltiin asiasta ja tultiin siihen lopputulokseen, että onhan meillä kaksi ihanaa ja tervettä lasta ja ikää meillä jo 39 ja 40, joten jätetään nyt lapsiluku tähän.

Mies oli puhunut jonkun kaverinsa kanssa ennen kuin rupesi toista haluamaan. Kaveri oli hänelle puhunut olleensa ainoa lapsi ja kaivanneensa kovasti sisarusta. Mies oli hiljaa mielessään sitten tuota asiaa pyöritellyt ja tullut siihen tulokseen, että sisarus olisi hyvä olla. Eipähän tarvii meitäkään aikanaan yksin hautaan saattaa... Tää oli meidän tarina, jos jotain vinkkejä/ajatuksia tarjosi.

 

["aloittaja"]

Anteeksi mutta minusta tuo miehen perustelu "ettei tulisi erityislapsi" kuulostaa vain ja ainoastaan tekosyyltä, yrittää pönkittää omaa kantaansa sillä.
Jotainhan tuossa on taustalla, mutta mitä. Mies tuskin helposti sitä kertoo, tai tietääkö oikeastaan edes itsekkään..
Mieskin voi sairastaa synnytyksen jälkeistä masennusta, voisiko siinä olla jotain johtolankaa?

Harmillista sinulle ap..
Kun kerran olette jo aikanaan sopineet ainakin kahdesta lapsesta, niin varmasti tuntuu nyt pahalta.

Itse asiassa olen miettinyt miehellä synnytyksen jälkeistä masennusta, tuon kaltaiset herkät ja paneutuvat miehen sen nykytietämyksen valossa saavat suhteellisen useinkin. Lisäksi miehellä ei ole helppoa itselläänkään nyt tällä hetkellä (työuraansa liittyvää kriisiä), joten pohtii kyllä kaikin puolin tulevaisuutta tällä hetkellä. Ymmärrän siis häntä kyllä, mutta pahalta tuntuu silti ja kun tämä meinaa tulehduttaa meidän välejä nyt (mies ei pysty nielemään sitä, että minä en suostu sanomaan että tehdään ihan niin kuin hän haluaa).

Millä saataisiin aikalisä tilanteelle?

 

["aloittaja"]

Meillä oli myös ennen esikoista puhe, että kaksi lasta olisi meille sopiva määrä, mutta mies alkoi esikoisen jälkeen "perua puheitaan". Esikoisella oli korvakierre yms eikä meillä nukuttu 3,5 vuoteen kokonaisia öitä kuin harvoin. Minäkin aloitin sitten jo surutyön siitä, etten toista lasta tule saamaan ja kuinka ollakaan mies rupesikin yllättäen puhumaan toisen hankkimisesta kun esikoinen oli 4v. Mulla oli pää ihan sekaisin kun mies alkoi tuollaisia höpistä. Otin kuitenkin heti tilaisuudesta kiinni ja ruvettiin sitten pitemmittä puheitta toteuttamaan suunnitelmaa. Tärppäsi nopeasti ja nyt meillä on 4kk ikäinen pikkusisko ja ylpeä 5v isosisko. Sitten tuleekin loppuhuipennus: Miehellä on TAAS vauvakuume. No keskusteltiin asiasta ja tultiin siihen lopputulokseen, että onhan meillä kaksi ihanaa ja tervettä lasta ja ikää meillä jo 39 ja 40, joten jätetään nyt lapsiluku tähän.

Mies oli puhunut jonkun kaverinsa kanssa ennen kuin rupesi toista haluamaan. Kaveri oli hänelle puhunut olleensa ainoa lapsi ja kaivanneensa kovasti sisarusta. Mies oli hiljaa mielessään sitten tuota asiaa pyöritellyt ja tullut siihen tulokseen, että sisarus olisi hyvä olla. Eipähän tarvii meitäkään aikanaan yksin hautaan saattaa... Tää oli meidän tarina, jos jotain vinkkejä/ajatuksia tarjosi.

Kiitos kun jaoit tarinasi. Miten sinulla tuo surutyö eteni ja miten koit suhteenne kannalta sen, että tyytyisit yhteen lapseen?

 

[vaikea tilanne]

Mulle tuli olo, että miehelläsi on nyt vaikeuksia nähdä kokonaiskuvaa. Jos arki tuntuu raskaalta ja jokainen päivä tuntuu enemmän tai vähemmän haasteelta, ei epäilemättä jaksa ajatella tulevaisuutta pitkälle tai nähdä sitä sujuvana. Lapsissa on onneksi se hyvä puoli, että tilanteet niiden kanssa muuttuu niin nopeasti. Terve normaali lapsi muuttuu koko ajan ja kasvaessaan yleensä helpompaan suuntaan. Lapsenne itsenäistyy vauhdilla ja varoitan, että se aika, kun saatte maanitella häntä edes pysymään kotona, koittaa ennemmin kuin arvaattekaan. Haluatteko silloin odotella kotiin vain ainokaistanne?

Rakkauden määrällä ei ole ylärajaa, joten jo olemassaolevaa rakkautta ei tarvitse jakaa toisen tai useamman lapsen kanssa. Jokainen lapsi vain lisää perheen sisäisen rakkauden määrää ja välillä tuntuu, että siihen ihan pakahtuu. Lisäksi sisarusten välinen kiintymys on jotain aivan ihanaa ja vaikken liikutu juuri mistään, on lasten yhdessäolon katseleminen välillä niin koskettavaa, että tippa tulee silmään.

Sanoisin, että on menetys paitsi sulle, myös etenkin lapsellenne, jos sisarus jää saamatta (anteeksi ainokaiset ja heidän vanhempansa). Sisar on parhaimmillaan niin iso tuki koko elämän ajan, että olisi sääli hukata se mahdollisuus sen vuoksi, että esikoisen syntymän jälkeen oli iskällä vähän rankkaa. Jos rankkuus ei johdu masennuksesta tai muusta sairaudesta, olisi miehen syytä miettiä omaa etua suhteessa lapsen etuun ja varoa, ettei oma itsekkyys ole liian hallitsevassa roolissa.

 

[vrs]

Minä en palstalla ole jaksanut loistaa kypsyydellä tai diplomatialla tähänkään mennessä ja jatkan samalla lapsellisella linjallani;

Jos mieheni puhuisi minulle noin, haistaisin hänelle äärimmäisen pitkän paskan. Itse asiassa, kerran yrittikin ja silloin tuli suustani kaikki ne sanat, mitä ei herkkä nykymies kestä kuulla. Mielipiteet ja ajat muuttuu, sen vielä ymmärrän, mutta tuollainen vyön alle lyöminen on niin äärimmäisen raukkamaista ja kusipäistä toimintaa, että näen punaista pelkästä ajatuksesta. Terveisiä miehelle vaan!

 

[vaikea tilanne]

Unohtui vielä se, että minusta perheen uhraaminen työn vuoksi on surullista. Työ voi ja saa olla tärkeä osa identiteettiä, mutta se on kuitenkin vain ... työtä. Onko eläkeläisenä nojatuolissa istuessaan tyytyväisempi siihen, että tuli luotua uraa vai siihen, että on onnistunut jatkamaan sukuaan ja luomaan sisarusyhteisön, joka (toivottavasti) rakastaa toisiaan?

 

[vrs]

Ja omista kokemuksista sen verran vielä, että meillä on pojat 1,5v ikäerolla ja PÄIVITTÄIN paukutamme molemmat vanhemmat henkseleitämme, kuinka mahtava ratkaisu ovatkaan olleet. Parasta, mitä toivoa saattaa. Esikoinen on sitäpaitsi sellainen miehesi kammoama erityislapsi ja ihan mahti tyyppi.

 

[tiiteni harmaana]

Yritin ajatella sen niin, että onneksi saimme edes yhden ja onneksi elämä hänen kanssaan alkaa helpottaa. Omaa ikäänikin ajattelin ja selitin itselleni, että olenhan kuitenkin jo aika vanha lapsentekoon ja tuskin jaksaisin toista samanlaista valvomisrumbaa. Olin oikeasti onnellinen kokonaisista yöunista ja iloitsin kovasti kun tyttäremme korvakierre alkoi helpottaa. Yritin siis nähdä asian positiivisessa valossa.

Suhteeseen meinasi kyllä alkaa vaikuttaa negatiivisesti kun meinasin ruveta katkeroitumaan ennen kuin sain itselleni seliteltyä, miksi kannattaisi tyytyä vain yhteen. En tiedä oikeasti, miten suhteen olisi käynyt ajan mittaan jos mies olisi pitänyt kiinni yhden lapsen päätöksestään. Mä myin esikoisen turvakaukalon ja vaatteita ym ja miehelle oikein aina "mainostin", että laitan myyntiin nyt sitä ja sitä. Mies rupesikin sitten sanomaan, että älähän nyt kuitenkaan ihan kaikkia pieniä myy, jos kuitenkin joskus mielä tarvitaan.

Meillä siis auttoi juuri tuo, ettei asiasta puhuttu tai jos puhuttiin, niin olin "alistuvinani" miehen tahtoon asiassa vaikka oma vauvakuume oli kova. Kyllä olikin tosiaan sitten aika pommi kun mies ilmoitti että toinen olisikin tervetullut. Yhdessä on miehen kanssa oltu teini-ikäisistä lähtien, joten melkeimpä luetaan jo toistemme ajatuksia. Ehkäpä siksi oli kuitenkin helpompi mennä miehen tahdon mukaan kun ehkä alitajuisesti aavistin, että kyllä se vielä mielensä joskus muuttaa.

 

[vrs]

mulle tuli olo, että miehelläsi on nyt vaikeuksia nähdä kokonaiskuvaa. Jos arki tuntuu raskaalta ja jokainen päivä tuntuu enemmän tai vähemmän haasteelta, ei epäilemättä jaksa ajatella tulevaisuutta pitkälle tai nähdä sitä sujuvana. Lapsissa on onneksi se hyvä puoli, että tilanteet niiden kanssa muuttuu niin nopeasti. Terve normaali lapsi muuttuu koko ajan ja kasvaessaan yleensä helpompaan suuntaan. Lapsenne itsenäistyy vauhdilla ja varoitan, että se aika, kun saatte maanitella häntä edes pysymään kotona, koittaa ennemmin kuin arvaattekaan. Haluatteko silloin odotella kotiin vain ainokaistanne?

Rakkauden määrällä ei ole ylärajaa, joten jo olemassaolevaa rakkautta ei tarvitse jakaa toisen tai useamman lapsen kanssa. Jokainen lapsi vain lisää perheen sisäisen rakkauden määrää ja välillä tuntuu, että siihen ihan pakahtuu. Lisäksi sisarusten välinen kiintymys on jotain aivan ihanaa ja vaikken liikutu juuri mistään, on lasten yhdessäolon katseleminen välillä niin koskettavaa, että tippa tulee silmään.

Sanoisin, että on menetys paitsi sulle, myös etenkin lapsellenne, jos sisarus jää saamatta (anteeksi ainokaiset ja heidän vanhempansa). Sisar on parhaimmillaan niin iso tuki koko elämän ajan, että olisi sääli hukata se mahdollisuus sen vuoksi, että esikoisen syntymän jälkeen oli iskällä vähän rankkaa. Jos rankkuus ei johdu masennuksesta tai muusta sairaudesta, olisi miehen syytä miettiä omaa etua suhteessa lapsen etuun ja varoa, ettei oma itsekkyys ole liian hallitsevassa roolissa.

tosi hienosti kirjotettu!!!

 

["aloittaja"]

Mulle tuli olo, että miehelläsi on nyt vaikeuksia nähdä kokonaiskuvaa. Jos arki tuntuu raskaalta ja jokainen päivä tuntuu enemmän tai vähemmän haasteelta, ei epäilemättä jaksa ajatella tulevaisuutta pitkälle tai nähdä sitä sujuvana. Lapsissa on onneksi se hyvä puoli, että tilanteet niiden kanssa muuttuu niin nopeasti. Terve normaali lapsi muuttuu koko ajan ja kasvaessaan yleensä helpompaan suuntaan.

Sanoisin, että on menetys paitsi sulle, myös etenkin lapsellenne, jos sisarus jää saamatta (anteeksi ainokaiset ja heidän vanhempansa). Sisar on parhaimmillaan niin iso tuki koko elämän ajan, että olisi sääli hukata se mahdollisuus sen vuoksi, että esikoisen syntymän jälkeen oli iskällä vähän rankkaa. Jos rankkuus ei johdu masennuksesta tai muusta sairaudesta, olisi miehen syytä miettiä omaa etua suhteessa lapsen etuun ja varoa, ettei oma itsekkyys ole liian hallitsevassa roolissa.

Miehellä on kyllä taipumusta itsekkyyteen, vaikka hyvä mies onkin. Hänellä on ollut rankka lapsuus ja luulenpa, että sekin heijastuu tässä jotenkin. Hänellä on ollut masennus joskus vuosia sitten, ja on myös mahdollista että hän sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen nyt -se on melko yleistä nykyään myös isillä, nykytutkimusten valossa. Lisäksi hän kriiseilee elämänsä suuntaa, eli on hänellä haastavaa ja siinä mielessä hyvät perusteet miettiä jaksamistaan.

En oikeastaan kritisoi häntä siitä, vaan siitä että hän ei voi antaa asian olla. Hänelle ei riitä se, että olemme tällä hetkellä eri mieltä ja annettaisiin nyt ajan kulua. Hän haluaa minun sanovan, että jos hän ei toista lasta kerran halua, niin olkoon sitten niin. Rehellisyyden nimissä en sitä hänelle sano.

Pää on ihan sekaisin ja hulluimmalta tuntuu että kun asiat alkavat nyt näyttää valoisammilta, niin pilaamme meidän suhdetta sitten tällaisella.

 

[tiiteni harmaana]

En tiedä vaikuttiko asiaan myös se, että mies oli ennen päätöstä toisesta lapsesta irtisanottuna 1,5 vuotta ja pääsi kuin ihmeen kaupalla takaisin samaan työhön kun työtilanne firmassa parani. Ehkä hän ajatteli, että elämä on elämistä varten ja uskalsi riskeerata ja päättää suostua toiseenkin kun oli selvinnyt työttömyydestäkin. Kyllä se taisi laittaa vähän elämän arvoja uusiksi hänellä.

Ja sitten vielä: tähän mennessä vauva on antanut nukkua pitkiä yöunia viimeiset pari kuukautta. Aivan ihana ja tyytyväinen vauva. Joo voihan ne unet vielä huonontua, mutta nautin nyt toistaiseksi kun on niin erilainen nukkuja kuin esikoinen. Synnytyskin oli nopea ja toipuminen siitä samoin. Esikoisesta olin niin kipeä pitkään, että ajettelin, etten koskaan toivu synnytyksestä. Eli kaikki voi mennä myös hyvin, jos se saisi miestäsi yhtään pehmenemään.

 

["Äiti neljälle"]

Meillä oli esikoisen ollessa pieni hyvin vaikeaa. Mies on ollut aina nihkeä lapsille ja epäillyt omaa kykyään rakastaa. (Tähän on olemassa tietyt merkittävät syyt hänen lapsuudestaan.) Kuitenkin jotenkin kummasti tilanteemme on nyt se, että viidettä odotamme Miehessä on tapahtunut käsittämätön muutos suhteessa lapsiin - se on tapahtunut pikku hiljaa.

Vaikka päivät ovat välillä aikamoista vuoristorataa, niin ne ovat myös vuoristorataa kaikessa iloisuudessaan Olemme todella onnellisia lapsistamme, siitä, että heillä on toisensa, meillä on heidät, meillä on toisemme. Monesti ajatellaan virheellisesti, että huomiota ja rakkautta joudutaan jakamaan lasten kesken, kun heitä on enemmän ja kukin saa näin vähemmän osakseen kuin vaikkapa ainoana lapsena saisi. Oma kokemukseni perheessämme ja sisarusteni perheissä on ihan toisenlainen.

 

["Ava"]

Oman mieheni tuntien arvaisin, että miehesi työhön liittyvillä ongelmilla voisi olla tässä asiassa se kaikkein suurin rooli. Pelkää ehkä, että ei pysty elättämään enempää lapsia, tai on muuten lannistunut, ehkä jopa ihan masentunut, työelämän ongelmien edessä. Työelämä on monella alalla todella rankkaa nykyään, ja ehkä jos asiat siellä puolella selviäisivät, niin miehesi saisi itsetuntonsa ja luottamuksensa tulevaan ja elämään takaisin. Miesten itsetunto on niin uskomattoman kovasti sidoksissa työelämään.

Koittaisin tukea miestä työongelmissaan. Kannsutaa puhumaan niistä, ja tehdä selväksi, että työpaikka on vain työpaikka, ja ehkä sen voisi vaihtaakin? No ei helppoa nykyään, mutta ei tee hyvää hänelle eikä perheellekään, jos nykyinen työ tekee niin onnettomaksi. Korostaisin miehen arvoa miehenä ja isänä, en työjuhtana ja perheen elättäjänä (en toki väitä, että näin tekisit.). Yrittäisin myös olla tarttumatta tuohon hänen heittoonsa "ei lisää lapsia" kommentoimatta sitä mitenkään, mutta samalla myös esittäisin toivomuksen, että jättää tämän asian nyt todella rauhaan, eikä siitä puhu nyt toistaiseksi kumpikaan.

Nopeasti kirjoitettu, ja virheitäkin varmaan kauheasti. Nukkumaan siis.

 

[a.p.]

En tiedä vaikuttiko asiaan myös se, että mies oli ennen päätöstä toisesta lapsesta irtisanottuna 1,5 vuotta ja pääsi kuin ihmeen kaupalla takaisin samaan työhön kun työtilanne firmassa parani. Ehkä hän ajatteli, että elämä on elämistä varten ja uskalsi riskeerata ja päättää suostua toiseenkin kun oli selvinnyt työttömyydestäkin. Kyllä se taisi laittaa vähän elämän arvoja uusiksi hänellä.

Ja sitten vielä: tähän mennessä vauva on antanut nukkua pitkiä yöunia viimeiset pari kuukautta. Aivan ihana ja tyytyväinen vauva. Joo voihan ne unet vielä huonontua, mutta nautin nyt toistaiseksi kun on niin erilainen nukkuja kuin esikoinen. Synnytyskin oli nopea ja toipuminen siitä samoin. Esikoisesta olin niin kipeä pitkään, että ajettelin, etten koskaan toivu synnytyksestä. Eli kaikki voi mennä myös hyvin, jos se saisi miestäsi yhtään pehmenemään.

Niin kuin tuossa jo kirjoitinkin, niin miehellä tosiaan on omia haasteita ollut tässä, ja lisäksi lapsenmme vauvavuosi oli haastava (minulla oli myös vaikea toipua synnytyksestä, jouduin uudestaan sairaalaan kaavintaan, äitini kuoli ja ihana lapsemme oli valtavassa läheisyydentarpeessaan omalla tavallaan haastava).

Tähän asiaan varmaan saattaa vaikuttaa se, että lähipiirissämme on ollut todella paljon surullisia tapauksia lapsiin liittyen; lähisukulaisen lapsen kuolema heti syntymän jälkeen, ystävän lapsen sairastuminen vakavasti ihan pienenä, keskenmenoja yms.

Miten sinä toimit, olitko puhumatta aiheesta mitään ja kävit surutyötä läpi hiljaa itseksesi, ja miten estit katkeroitumisen? Ihan vain selittämällä asiat itsellesi, niin kuin kerroit?

 

[Huspati Huta]

Minusta ei ole kyse mitenkään iskusta vyön alle, jos ihminen muuttaa mieltään, etenkään siinä vaiheessa, kun on kokemusta siitä vanhemmuudesta ja lapsesta. Eihän mies aikaisemmin tiennyt millaista lapsen kanssa on, nyt hän sentään tietää jotain. Usein tuntuu ihmisille olevan mahdotonta ymmärtää sitä mielenmuutosta, kun se ei ole oma. Jos kääntää sen toisinpäin, tekisikö joku nainen lapsen sen takia, että tuli sovittua niin ennen yhtään lasta, tekisi vaikka ei haluaisi? Toivottavasti vastaus ei ole, että no totta kai.

Ap kyllä kirjoittaa fiksusti ja sympatiani ovat hänen puolellaan.

 

[a.p.]

[QUOTE="Ava";24882897]Oman mieheni tuntien arvaisin, että miehesi työhön liittyvillä ongelmilla voisi olla tässä asiassa se kaikkein suurin rooli. Pelkää ehkä, että ei pysty elättämään enempää lapsia, tai on muuten lannistunut, ehkä jopa ihan masentunut, työelämän ongelmien edessä. Työelämä on monella alalla todella rankkaa nykyään, ja ehkä jos asiat siellä puolella selviäisivät, niin miehesi saisi itsetuntonsa ja luottamuksensa tulevaan ja elämään takaisin. Miesten itsetunto on niin uskomattoman kovasti sidoksissa työelämään.

Koittaisin tukea miestä työongelmissaan. Kannsutaa puhumaan niistä, ja tehdä selväksi, että työpaikka on vain työpaikka, ja ehkä sen voisi vaihtaakin? No ei helppoa nykyään, mutta ei tee hyvää hänelle eikä perheellekään, jos nykyinen työ tekee niin onnettomaksi. Korostaisin miehen arvoa miehenä ja isänä, en työjuhtana ja perheen elättäjänä (en toki väitä, että näin tekisit.). Yrittäisin myös olla tarttumatta tuohon hänen heittoonsa "ei lisää lapsia" kommentoimatta sitä mitenkään, mutta samalla myös esittäisin toivomuksen, että jättää tämän asian nyt todella rauhaan, eikä siitä puhu nyt toistaiseksi kumpikaan.

Nopeasti kirjoitettu, ja virheitäkin varmaan kauheasti. Nukkumaan siis.[/QUOTE]

Olet varmaan oikeassa, mies tuntuu lannistuneelta ja itsetunto huonolta. Hän on entinen ammattiurheilija, jolle oman paikan löytyminen uran jälkeen tuntuu todella vaikealta. Ja tämä ei ole helppoa hänelle!

Ehkäpä yritän korostaa sitä, miten paljon arvostan häntä puolisona ja perheenisänä. Hän on nimittäin aivan loistava isä, rakastava, kannustava, jaksaa viettää aikaa lapsen kanssa, aivan huippu. Ja korostaa myös sitä, että se on minulle pääasia. Lisäksi yritän vielä puhua hänen kanssaan, että antaisimme aiheen olla nyt toistaiseksi ja saisimme tulehtuneen tilanteen viilenemään.

 

[aika VOI auttaa]

Olemme käyneet samanlaista keskustelua mieheni kanssa viime viikot, sillä erotuksella, että meillä keskusteltiin kolmannen lapsen hankkimisesta. (olemme itse molemmat nelilapsisista perheistä). Minä tunnen voimakkaasti, että haluaisin vielä yhden (ja yhtä voimaakkaasti tunnen, että sitten riittää), mutta mies oli aika lujasti vastaan. Vetosi vauva-ajan rankkuuteen (meillä eka oli helppo nukkujavauva, mutta toinen valvottaa vieläkin, 1,5 vuotiaana) ja siihen, että minä olen "aina" raskaana suht kaamea elinkumppani, mikä kylläkin pitää paikkansa. (En jostain syystä voi sietää raskaana olemista, ja valitettavasti ympäristö saa myös kuulla siitä). Mies sanoi, että juuri nyt tuntuu siltä, että lapsiluku on tässä, mutta että tulevaisuudessa voi mieli vielä muuttuakin.

Minä puolestani sanoin ajattelevani asioita hiukan pidemmällä tähtäimellä, ja pyysin miestäkin näkemään raskaus- ja vauva-ajan yli, ja katsomaan esim. nelivuotiasta esikoistamme, joka jo pärjää aika lailla omillaan ja on mitä viehättävin pikku neiti. Samoin tuo puolitoistavuotias alkaa pikku hiljaa olla oma persoonansa ja ns. vauvapuuhat vähenevät kuukausi kuukaudelta. Kehotin siis ajattelemaan asiaa niin, että aika nopeasti meillä olisi kolme leikki-ikäistä lasta, että ennen kuin huomaammekaan, olisi tuo (kieltämättä hiukan rasittava) vauva-aika kolmannenkin kohdalla jo ohi, ja elämä helpottuisi huomattavasti.

Mutta tärkeimpänä pointtina pyysin miestä punnitsemaan, kuinka vahvasti hän on kolmatta vastaan ja asettamaan vastapuolen vaakakuppiin sen, kuinka paljon minä kolmatta haluaisin. Koska ikää on meilläkin jo mittarissa ihan kotitarpeiksi, niin esim. viiden vuoden päästä olisi lapsen saaminen minulle jo myöhäistä. Eli jos vaikka silloin miehelle tulisikin sellainen olo, että kolmaskin voisi tulla, niin nou can do. Ja silloin olisi tilanne se, että meillä olisi kaksi surullista vanhempaa. Mutta jos nyt kolmas saataisiin alulle melko pienellä ikäerolla kuopukseen, niin aika epätodennäköistähän tuo olisi, etteikö mies kolmattakin rakastaisi, ja silloin ei tarvitsisi haikailla menetettyjä mahdollisuuksia.

Jätimme asian hautumaan pariksi päiväksi, ja eilen sitten yhtäkkiä mies ilmoitti, että kyllä se kolmaskin saa tulla, jos on tullakseen. Oli kuulema miettinyt asiaa juurikin siltä kantilta, että minä haluaisin kovasti ja hän taas vastustaa, mutta ei ihan NIIN kovasti, kuin minä haluan. Minusta tuo oli aika suuri rakkauden osoitus miehen puolelta ja vahvisti entuudestaan sitä ajatusta, minkä jo tiesinkin, että oikean olen valinnut! Lupaisin omasta puolestani vielä hillitä raskaus-angstiani, jos siihen saakka päästäisiin, kun en ole aiemmin tajunnut ihan niin hirveä olevani.

Sitä vaan halusin sanoa, että mieli voi miehelläsikin vielä muuttua, kun lapsi tuosta hiukan kasvaa. Ne kun nuo lapset tuppaavat olemaan taapero- ja leikki-ikäisinä aika lailla parhaimmillaan (uhma-ajat pois laskettuina tietty...), ja olenpa huomannut, että miehilläkin voi esiintyä jopa vauvakuumetta. Eli anna ajan kulua, älä ota asiaa esille (ikävää, että miehesi sitä tuolla tavalla uhkailuna esille ottaa) ja anna lapsen tehdä lobbausta sinun puolestasi.

 

[vrs]

Minusta ei ole kyse mitenkään iskusta vyön alle, jos ihminen muuttaa mieltään, etenkään siinä vaiheessa, kun on kokemusta siitä vanhemmuudesta ja lapsesta. Eihän mies aikaisemmin tiennyt millaista lapsen kanssa on, nyt hän sentään tietää jotain. Usein tuntuu ihmisille olevan mahdotonta ymmärtää sitä mielenmuutosta, kun se ei ole oma. Jos kääntää sen toisinpäin, tekisikö joku nainen lapsen sen takia, että tuli sovittua niin ennen yhtään lasta, tekisi vaikka ei haluaisi? Toivottavasti vastaus ei ole, että no totta kai.

Ap kyllä kirjoittaa fiksusti ja sympatiani ovat hänen puolellaan.

Jos(/kun) minun viestiini viittaat; en tarkoittanut _mielenmuutoksen_ olevan isku vyön alle, vaan sen, että sitä veistä on käännettävä ja rynkytettävä siinä haavassa aina tilaisuuden tullen ja vielä riidellessä.

Mies on muuttanut mielensä. Ok. Nainen on eri mieltä. Ok. Mutta mikä virka on harva se päivä lällättävään tyyliin jankata "ettei sitä toista lasta tule"...? Onko se joku miehen tapa tehdä vaimolle kiusaa, kun riita menee siihen, ettei enää järkevääkään sanottavaa ole?