S
saatana :(
Vieras
Kysyisin teiltä näkökulmaa, että miksi miehet laittavat niin paljon ilmoituksia nettiin, vaikka ovat varattuja?
Onko mahdollista, että tulee nähtyä se kaikki vaiva: kirjautuminen, salasanat ja nimimerkit, kuvaus itsestä jne, jos ei ole tosissaan hakemassa seksiä tai tyttöystävää?
Kysymys juontaa juurensa nyt siitä, että 3 vuotta seurustellut, ja löysin mieheni seksi-ilmoituksen netistä.
Hän sanoo, että teki sen ""vahingossa kännispäissään"", eikä edes muista kuulemma tehneensä sitä.(siis muisti parani asteittain: ensin EN KOSKAAN TEKISI NIIN
sitten; no ehkä olen laittanut sen sinne, mutta se on vahinko-
(hän oli suuttunut, kännissä tjsp.)
Vaikka hän etsi selvin sanoin pelkkää panoseuraa, hänellä oli aikamoinen lista vaatimuksia lähinnä naisensa henkisille ominaisuuksille.
Mihin hän tarvitsee esim"" rehellisyyttä"", jos kyseessä on kuitenkin seksi?
Ja mitä ihmeen rehellisyyttä? Itse oli laittanut että on eronnut, vaikka ei olla erottu, eikä edes ole ollut mitään muitakaan ryppyjä rakkaudessa.
Lukuunottamatta tietenkään mustasukkaisuutta mieheni taholta minun tekemisiäni kohtaan, mikä on sekin kummallista, koska hän samaan aikaan etsii itse netistä pimuja.
Olisin olettanut että esim. ""salainen"" olisi ollut parempi vaatimuksena seksisuhteelle, mieluummin kuin rehellisyys.
Ja sinkku naiset: onko tässä se syy miksi olette sinkkuja?
Miehet: miten naisen pitäisi reagoida tällaiseen oikeaoppisesti? Mieheni ei ole luonteeltaan mitenkään kieron oloinen, eikä minulla ole edes mitään muita todisteita, kuin tämä yksi ainoa senssi-ilmo. Sehän voi olla vain kokeilu..fantasia tjsp.
Joitain syitä ymmärrän toki. Vikahan on varmaan siinä, että mies ahdistuu. Hänestä tuntuu että vaimo vaatii liikaa, puhuu liikaa, itkee liikaa, samalla kun miehellä on kuitenkin vaatimuksia myös töissä ja miehenä olemisessa muutenkin. Töissä pitää olla uhoava soturi, mutta kotiin tullessa pitää muuttua pehmoiseksi nallekarhuksi, ennenkuin on edes kengät saanut hikisistä jaloistaan. Mies alkaa siksi kaivata pelkkää lihallista vaihtelua ja irtiottoa ilman, että haluaa luopua silti vaimon mukana yhteisestä historiasta ja sen sellaisesta.
Mutta eikö asia ole vähän niin, että jos otan hänet tämän jälkeen kainaloon, (hän tietää että minä tiedän, että hän tietää jne) annan itsestäni väkisinkin sen kuvan, että minulle saa valehdella ja minua saa pettää? Tämä on hankalaa, koska jos toisaalta nostan metelin, niin mieskin nostaa metelin, ja menetän rakkaan ihmisen kokonaan? Tottakai minä uskon, että mies puhuu totta, kun kerran ääntäänkin korottaa minulle. Niin tärkeää hänelle on se, että minä luotan ja uskon. No, kyllä minä uskon. Koska haluan uskoa. En minä ole mitään eroa halunnut, enkä ole ollut ukkoa vaihtamassa toiseen.
Jos en usko enkä luota niin lusikat jakoon, oli hänen mottonsa tässä taannoin.
Joka kerta kun alan peräänkuuluttaa rehellisyyttä, hän käsittää sen niin, että pidän häntä täysvalehtelijana ja siksi hänellä on oikeus nostaa vastameteli.
Kyllähän minut hiljaiseksi saa kun huutaa kovempaa, mutta mikä siinä oli se pointti? Emmekö me olekaan kumppaneita
= toisen etu on molempien etu), vaan vihollisia joiden pitää taistella elintilasta henkeen ja vereen.
Millaisen vaimon hän oikein haluaa? Sellaisen tyhmän taukin joka ei huomaa mitä ympärillä tapahtuu, vai sellaisen joka kunnioittaa itseään ja nostelee kissat pöydälle sitä mukaa kun niitä ilmestyy?
Vai haluaisko mies oikeasti sisimmässään, että minäkin ymmärtäisin mitä mokoman päässä liikkuu ja osaisin auttaa häntä näissä treffiasioissakin, mutta pelkää vain tunnustaa sitä kuka hän todella on. Monia mielen kiemuroita hän on kanssani ja avullani ratkaissut, kun olemme antautuneet keskusteluun vapautuneina. Luulisi että hän jo voisi luottaa sen verran, että voi nojata minun vahvuuksiini tunneasioissa niiltä osin kuin ne häneltä puuttuvat.
Kertokaa miehet: mitä hyvä vaimo tekee löytäessään mieheltä salaisuuden? Hymyilee ja niiaa? Lyö paistinpannulla otsaan? Tiskaa astiat? Menee itse psykiatrille vainoharhaisuuden vuoksi?
Rakastan miestäni, ja vaikka en olekaan mikään täysalistuja, joka nielee kaiken mitä toinen vaan päästelee ilmoille, sopuisa ja diplomaattinen kylläkin, niin jotenkin kaipaan suhteeltamme enemmän kaveruutta ja luottamusta, kuin ""äiti-poika"", ""syyttäjä-syytetty"" ""poliisi-rosvo""- meininkiä.
Ja tosiaan. Vain yksi vaivainen ilmoitus. Mutta jos se oli viaton, niin miksi minä en kuullut noin mielenkiintoista juttua? Mies tietää, että minua kiinnostaa ihmismielen kiemurat ja psykologiset ilmiöt, olenhan nainen. Lörpöttelevä ja tunteista kiinnostunut nainen. Ja jos miehellä toisaalta oli niin paha mieli, niin miksi hän ei ilmaissut minulle että , hohhoijaa, vituttipa eilen niin, että meinasin suutuksissa ja vitutuskänneissä päräyttää huoriin. Mitäs sinulle tänään kuuluu?
Nyt minusta tuntuu, että minunkaan asioilleni ja ajatuksilleni ei ole suhteessamme tilaa. Uskallanko minä olla hänelle enää rehellinen? Haluaako hän rehellisyyttä vai juonitteluja? Haluaako hän olla ihminen vai kuva? Onko hänellä aavistustakaan, että en ehkä painostaisi niin kovasti jos minun ei tarvitsisi kaikenaikaa aavistella ja epäillä? Ihmisellä on taipumus vastata rehellisyyteen hyväksynnällä,kieroiluun sulkeutumalla.
En tiedä kykenisinkö suuttumaan miehelleni, jos hän lähestyisi minua näissä asioissa ihmisenä, kuin ihmiselle. Sen sijaan valehtelemalla hän nakertaa maata jalkojeni alta, pilaa yöuneni, itsetuntoni, lamauttaa luovuuteni. Ja sitten ihmettelee päälle, että miksi vaimo on hullu? Ja päräyttää entistä paremmalla syyllä huoriin, koska minä en niinsanotusti saa koottua paskojani, 'get my shit together'. Olisin parempi vaimokin varmasti, jos en olisi levälläni palasina pitkin peltoa, epätietoisuuden hajottaessa minut jahtaamaan sataa jänistä.
Onko mahdollista, että tulee nähtyä se kaikki vaiva: kirjautuminen, salasanat ja nimimerkit, kuvaus itsestä jne, jos ei ole tosissaan hakemassa seksiä tai tyttöystävää?
Kysymys juontaa juurensa nyt siitä, että 3 vuotta seurustellut, ja löysin mieheni seksi-ilmoituksen netistä.
Hän sanoo, että teki sen ""vahingossa kännispäissään"", eikä edes muista kuulemma tehneensä sitä.(siis muisti parani asteittain: ensin EN KOSKAAN TEKISI NIIN
sitten; no ehkä olen laittanut sen sinne, mutta se on vahinko-
(hän oli suuttunut, kännissä tjsp.)
Vaikka hän etsi selvin sanoin pelkkää panoseuraa, hänellä oli aikamoinen lista vaatimuksia lähinnä naisensa henkisille ominaisuuksille.
Mihin hän tarvitsee esim"" rehellisyyttä"", jos kyseessä on kuitenkin seksi?
Ja mitä ihmeen rehellisyyttä? Itse oli laittanut että on eronnut, vaikka ei olla erottu, eikä edes ole ollut mitään muitakaan ryppyjä rakkaudessa.
Lukuunottamatta tietenkään mustasukkaisuutta mieheni taholta minun tekemisiäni kohtaan, mikä on sekin kummallista, koska hän samaan aikaan etsii itse netistä pimuja.
Olisin olettanut että esim. ""salainen"" olisi ollut parempi vaatimuksena seksisuhteelle, mieluummin kuin rehellisyys.
Ja sinkku naiset: onko tässä se syy miksi olette sinkkuja?
Miehet: miten naisen pitäisi reagoida tällaiseen oikeaoppisesti? Mieheni ei ole luonteeltaan mitenkään kieron oloinen, eikä minulla ole edes mitään muita todisteita, kuin tämä yksi ainoa senssi-ilmo. Sehän voi olla vain kokeilu..fantasia tjsp.
Joitain syitä ymmärrän toki. Vikahan on varmaan siinä, että mies ahdistuu. Hänestä tuntuu että vaimo vaatii liikaa, puhuu liikaa, itkee liikaa, samalla kun miehellä on kuitenkin vaatimuksia myös töissä ja miehenä olemisessa muutenkin. Töissä pitää olla uhoava soturi, mutta kotiin tullessa pitää muuttua pehmoiseksi nallekarhuksi, ennenkuin on edes kengät saanut hikisistä jaloistaan. Mies alkaa siksi kaivata pelkkää lihallista vaihtelua ja irtiottoa ilman, että haluaa luopua silti vaimon mukana yhteisestä historiasta ja sen sellaisesta.
Mutta eikö asia ole vähän niin, että jos otan hänet tämän jälkeen kainaloon, (hän tietää että minä tiedän, että hän tietää jne) annan itsestäni väkisinkin sen kuvan, että minulle saa valehdella ja minua saa pettää? Tämä on hankalaa, koska jos toisaalta nostan metelin, niin mieskin nostaa metelin, ja menetän rakkaan ihmisen kokonaan? Tottakai minä uskon, että mies puhuu totta, kun kerran ääntäänkin korottaa minulle. Niin tärkeää hänelle on se, että minä luotan ja uskon. No, kyllä minä uskon. Koska haluan uskoa. En minä ole mitään eroa halunnut, enkä ole ollut ukkoa vaihtamassa toiseen.
Jos en usko enkä luota niin lusikat jakoon, oli hänen mottonsa tässä taannoin.
Joka kerta kun alan peräänkuuluttaa rehellisyyttä, hän käsittää sen niin, että pidän häntä täysvalehtelijana ja siksi hänellä on oikeus nostaa vastameteli.
Kyllähän minut hiljaiseksi saa kun huutaa kovempaa, mutta mikä siinä oli se pointti? Emmekö me olekaan kumppaneita
Millaisen vaimon hän oikein haluaa? Sellaisen tyhmän taukin joka ei huomaa mitä ympärillä tapahtuu, vai sellaisen joka kunnioittaa itseään ja nostelee kissat pöydälle sitä mukaa kun niitä ilmestyy?
Vai haluaisko mies oikeasti sisimmässään, että minäkin ymmärtäisin mitä mokoman päässä liikkuu ja osaisin auttaa häntä näissä treffiasioissakin, mutta pelkää vain tunnustaa sitä kuka hän todella on. Monia mielen kiemuroita hän on kanssani ja avullani ratkaissut, kun olemme antautuneet keskusteluun vapautuneina. Luulisi että hän jo voisi luottaa sen verran, että voi nojata minun vahvuuksiini tunneasioissa niiltä osin kuin ne häneltä puuttuvat.
Kertokaa miehet: mitä hyvä vaimo tekee löytäessään mieheltä salaisuuden? Hymyilee ja niiaa? Lyö paistinpannulla otsaan? Tiskaa astiat? Menee itse psykiatrille vainoharhaisuuden vuoksi?
Rakastan miestäni, ja vaikka en olekaan mikään täysalistuja, joka nielee kaiken mitä toinen vaan päästelee ilmoille, sopuisa ja diplomaattinen kylläkin, niin jotenkin kaipaan suhteeltamme enemmän kaveruutta ja luottamusta, kuin ""äiti-poika"", ""syyttäjä-syytetty"" ""poliisi-rosvo""- meininkiä.
Ja tosiaan. Vain yksi vaivainen ilmoitus. Mutta jos se oli viaton, niin miksi minä en kuullut noin mielenkiintoista juttua? Mies tietää, että minua kiinnostaa ihmismielen kiemurat ja psykologiset ilmiöt, olenhan nainen. Lörpöttelevä ja tunteista kiinnostunut nainen. Ja jos miehellä toisaalta oli niin paha mieli, niin miksi hän ei ilmaissut minulle että , hohhoijaa, vituttipa eilen niin, että meinasin suutuksissa ja vitutuskänneissä päräyttää huoriin. Mitäs sinulle tänään kuuluu?
Nyt minusta tuntuu, että minunkaan asioilleni ja ajatuksilleni ei ole suhteessamme tilaa. Uskallanko minä olla hänelle enää rehellinen? Haluaako hän rehellisyyttä vai juonitteluja? Haluaako hän olla ihminen vai kuva? Onko hänellä aavistustakaan, että en ehkä painostaisi niin kovasti jos minun ei tarvitsisi kaikenaikaa aavistella ja epäillä? Ihmisellä on taipumus vastata rehellisyyteen hyväksynnällä,kieroiluun sulkeutumalla.
En tiedä kykenisinkö suuttumaan miehelleni, jos hän lähestyisi minua näissä asioissa ihmisenä, kuin ihmiselle. Sen sijaan valehtelemalla hän nakertaa maata jalkojeni alta, pilaa yöuneni, itsetuntoni, lamauttaa luovuuteni. Ja sitten ihmettelee päälle, että miksi vaimo on hullu? Ja päräyttää entistä paremmalla syyllä huoriin, koska minä en niinsanotusti saa koottua paskojani, 'get my shit together'. Olisin parempi vaimokin varmasti, jos en olisi levälläni palasina pitkin peltoa, epätietoisuuden hajottaessa minut jahtaamaan sataa jänistä.