Apua kohtalotovereilta!

[äiti 23 vuotta]

Elikkäs..olen kohta 4kk:den ikäisen ihanan ja terveen poikavauvan äiti.Kaikki pitäisi olla hyvin mutta olen toisinaan niin uupunut tähän uuteen elämänmuutokseen.(kyseessä on siis esikoinen ja minulla ikää 23 vuotta)Halusin todella lapsen ja raskauden aikana odotin innolla että saisin oman nyytin syliini ja hoiviin.Tiesin kyllä että lapsen kanssa eläminen ei aina ole helppoa koska olen hoitanut lapsia työkseni lähes 5 vuotta.Ihmettelen näitä tuntemuksia..miksen jaksa touhuta vauvani kanssa?Välillä tuntuu että odotan oikein että poika menee päiväunille että saan olla "rauhassa"..Koen kuitenkin syyllisyyttä tuosta ajatuksesta.Miten voin ajatella noin?Rakastan kyllä lastani ja en koskaan satuttisi häntä mutta mielenkiinto hänen hoivaamiseen on välillä jotenkin hukassa.Vauvan itkukohtaukset tuntuu välillä niin raskailta..Onneksi vauvani nukkuu yöt hyvin vaikka iltasin välillä huutaakin.Avomieheni on paljon pois kotoa koska tekee pitkiä työpäiviä.Kotona ollessaan hoitaa kyllä vauvaa.Siitä en voi valittaa.En ole pystynyt kertomaan tästä väsymuksestä avomiehelleni.Luulen ettei hän kuitenkaan ymmärtäisi.Kertokaa,onko teillä jollain ollut tällasia tuntemuksia uudessa elämäntilanteessa?Olen niin paljon pohtinut miksi olen niin stressaantunut...?Yksi syy voi tietysti kenties olla se että olen niin paljon täällä neljän seinän sisällä.Ainut paikka missä käyn pojan kanssa on perheeni luonna.Myös mieheni perheen luonna käydään.Muualle lähtemisen koen niin hankalaksi ja sitten pelkään vauvan itkukohtauksia...mitä jos vauva alkaa raivota esim.kesken kauppareissun?Tiedän että stressan toisinaan liikaa mutta en voi itselleni mitään.Auttakaa te jotka olette tunteneet samoin.Rakastan poikaani ja haluaisin olla hänelle yhtä hyvä äiti kun oma äitini on minulle.

 

[sacha]

Tuntemuksesi ovat ihan normaaleja ja sanon heti alkuun niinkin kliseisen itsestäänselvyyden, kuin että olet paras mahdollinen äiti omalle vauvallesi, kannattaa lopettaa itsensä ruoskiminen heti alkuunsa! Vauva-arki on raskasta ja pienten lasten vanhemmat ovat usein väsyneitä, siitä ei pidä tuntea syyllisyyttä. En jaksa uskoa, että yksikään supervanhempi ei koskaan tuntisi samoin.

Meillä on myös 4kk vanha tyttö, ja olen tosi onnellinen siitä, että voin olla vauvan kanssa kotona ja seurata näin läheltä tytön kasvua ja kehitystä. Silti jonain aamuina en millään jaksaisi kiskoa itseäni ylös sängystä, päivät tuntuvat usein suorittamiselta ja illalla huokaisen helpotuksesta, kun mies saapuu kotiin ja ottaa vauvan hoiviinsa ja saan vihdoin kädet ja "pään" vapaaksi..!

Meillä alku oli aika takkuinen, en tahtonut millään päästä synnytyksen jälkeisestä kuolettavasta väsymyksestä eroon. Hormoonien tasapainottuessa myös meni oma aikansa, ja ekat pari kuukautta olin herkästi itkuinen ja suorastaan maanisdepressiivisen oloinen. Nyt alkaa jo jaksaa paljon paremmin, ehkä siihen liittyy uuteen elämäntilanteeseen tottumisen lisäksi myös päivien pidentyminen ja valoisuus.

Itselläni helpotti myös se, kun uskalsi alkaa lähteä ja tehdä enemmän asioita vauvan kanssa. Mitä enemmän nyhjää neljän seinän sisällä, sitä väsyneempi ja masentuneempi on. Voin puhua kokemuksen kumealla rintaäänellä

Pelkäsin myös, että ihmiset katsoo kieroon tyyliin "eikö tuo osaa hoitaa vauvaansa" jos vauva alkaisi itkeä jossain julkisella paikalla tms, mutta sekin pelko haihtui aika nopeasti parin ekan ravintola- , kauppakierros- ym. käynnin jälkeen. Vauvat itkevât, eikä tässä maailmassa ole varmaan mitään sen luonnollisempaa kuin pienten itkukohtaukset. Olen sitä mieltä, että vauvan kanssa on ihan omat kaikki "ekat kertansa", eikä niistä stressaamista tarvitse häpeillä. Itselleni ehkä pahin koetinkivi oli autollaajo kahdestaan vauvan kanssa. Kun pääsin "ekan kerran" yli, homma sujuu jo ihan itsestäân.

Rohkeasti siis vaan ulos, ulkoilemaan ja ihmisten ilmoille, noramaalielämâä viettämâän! Helpommaksi se muuttuu mitä enemmän mene ja teet! Tsemppiä!

 

[voimahalittaja]

On normaalia tuntea noin jos se ei jää päälle pitkiksi ajoiksi. Kaikki on joskus väsyneitä ja uupuneita. Uusi elämäntilanne stressaa ketä tahansa ja univelat ja huolet sekä pelot väsyttää ja uuvuttaa. Mutta jos ne jää päälle pidemmäksi aikaa niin sitten pitää vaikka jutella neuvolassa että miten saisi apua niihin tunteisiin. Et tosiaan ole ainoa jolla sellaista on ja siihen on apujakin jos ei mene ohi. Älä siis vaan jää yksin tunteidesi kanssa pitkään jos jatkuu
Mutta mulla siis on ollut ihan samoja tunteita, pelottanut tosi paljon vauvan kanssa olo ja vaikka mitä. Isoin apu oli se että vaan lähdin liikkeelle kotoa ja menin perhekahviloihin ym mukaan. Sitten kun se sujui niin sai luottamusta ja uskaltaa nyt liikkua rentona vauvan kanssa. Harvemmin tuo huutaa kodin ulkopuolella - on liikkuvat vaunut missä nukkua tai mielenkiintoista uutta katseleltavaa ympärillä. Reippaasti tapaamaan muita äitejä, kävelylle metsään, kauppakeskukseen hypistelemään jne, vauvakerhoihin ym. Pelottaa se aluksi mutta ekan kerran yli kun pääset niin hellittää

Voimahalaus

 

[zzrrzz]

Mulla oli myös samanlaisia tuntemuksia alussa. Ekat 3 kuukautta oltiin kotona aika tiiviisti. En tykännyt lähteä yksin vauvan kanssa esim. kaupungille juuri siksi että jos vauva alkaa itkemään eikä rauhoitukaan heti. (Meillä oli tosi itkuinen vauva ekat 2,5 kk.) Vauvan ollessa 3 kk alettiin käymään kerran viikossa äiti-vauva-kerhossa. Tyttö itki toki sielläkin välillä, mutta tajusin etteivät muut äidit ole niin kiinnostuneita minun vauvani itkusta. Enhän itsekään ole muiden vauvojen itkusta moksiskaan, oman lapsen itku voi taas olla todella stressaavaa. Varsinkin jos ei heti osaa auttaa eikä tiedä miksi vauva itkee. Vauvan kasvaessa alettiin myös yhä enemmän käymään kahviloissa ja ihan vaan kaupungilla pyörimässä. Usein vauva nukkui vaunuissa, mutta usein oli myös hereillä. Kun löysin parhaan vauvanhoitohuoneen, helpottui mm. imettäminen kaupunkireissuilla, samoin kuin vaipanvaihto. Aiemmin jännitin sitäkin. En nimittäin tykkää imettää julkisilla paikoilla.
Tuosta vielä, että on helpotus kun vauva menee päiväunille että saa olla rauhassa vähän aikaa. Ihan samoja tuntemuksia siitäkin! Usein sitä ihan harmitti kun vauva heräsi uniltaan. Varsinkin jos oli nukkunut tavallista vähemmän. Nyt lapsi on reilun vuoden ikäinen, ja kyllä vieläkin harmittaa jos lapsi nukkuu jostain syystä lyhyet päiväunet normaalin 1,5 tunnin sijaan. Kyllä sen ajan haluaa ja tarvitsee ihan vaan itselleen, eikä siinä ole minun mielestäni mitään hävettävää tai väärää.
Tsemppiä sinulle! Koita lähteä kotoa enemmän liikkeelle, kyllä se helpottaa!

 

[37v äiti]

Minusta tuntuu, että odotat tai vaadit itseltäsi liikoja. Kaikki kuvaamasi tuntemukset ovat ihan normaaleja. Varmasti kaikki äidit ovat ainakin ensimmäiset puoli vuotta väsyneitä, eikä sen tunnustamisessa ja avun pyytämisessä ole mitään hävettävää.

Itse olin yli kolmekymppinen saadessani esikoiseni. Saman kaavan mukaan meilläkin elettiin ensimmäiset kuukaudet. Välttelin ylimääräisiä menoja vauvan kanssa, koska kotona oli niin paljon helpompaa kaikki syötöt, rauhoittelut ja hoitotoimenpiteet.

Töihin palatessani esikoinen oli 11,5 kk ja silloin olin iltaisin usein niin väsynyt, että odotin sitä hetkeä, jolloin pieni nukahtaa eli jo klo 18. Pahimmillaan ehdin siis olla vain 3 h kotona esikoisen kanssa ja podin siitä huonoa omaatuntoa.

 

[Helmivauvan äiti]

Peesi edellisiin kannustuksiin.

Lisäisin vielä, että vauvasi alkaa olla jo sen ikäinen, että pian alkaa nauttimaan kauppareissuista ym. Ainakin meidän vauva oli kovin vieraskorea aina kodin ulkopuolella ja ihmetteli tyytyväisenä liinasta tai vaunuista maailmanmenoa. Helmivauva oli iloisimmillaan kun kevät alkoi: kävimme joen rannassa katsomassa sorsia ja jututtamassa mummoja, siis eläkeläiset tulivat aina puhelemaan omia vanhemmuuskokemuksiaan mikä oli ihan mukavaa. Siellä imetin puiston penkillä huomaamattomasti ja taas nautittiin lintujen laulusta, vauva nukkui ja minä lueskelin. Pyörähdys kirppareilla kun vauvalla oli sikein uniaika, ja taas mentiin maitotilkalle suojaiseen paikkaan kun vauva heräili.Ihanat kesämuistot

 

[Kokeiles tätä]

Sun oloa vois oikeastikin helpottaa, että lähtisit perhekahvilaan tai kerhoihin. Ihan siis siksikin, että näkisit kuinka ne toistenkin vauvat siellä parkuu pää punaisena, taaperot taistelee keskenään leluista ja lähtöhässäkässä äidit pukevat vastustelevia pilttejään hiki ohimoilta valuen ja hammasta purren. Et taatusti tuntisi enää riittämättömyyttä yhtä paljon kuin nyt.

Minulle ainakin kerhot on tärkeitä. Oma lapsi on vetänyt siellä pultit jos toisetkin, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Samaa vauva-arkea me kaikki siellä jaetaan. On uskomattoman virkistävää, kun saa jutella, nauraa ja valittaakin aikuisten, kivojen ihmisten kanssa, kun vauva napottaa sylissä ja tarkkailee muita lapsia. Ja kerhoilun päälle maistuu ruoka ja uni, ja äitiliiniraukka saa sitäkin kautta päivään hetken lisää omaa aikaa, kun meillä ainakin lapsi nukkuu pitempään kerhoilun jälkeen.

Kokeile ainakin, ei se mitään ota jos ei annakaan. Ja unohdat sen, et sun pitäis olla siisteissä vaatteissa ja tukka kammattuna, reippaana ja sosiaalisena että kelpaisit toisille äideille. Samoissa verkkareissa ainakin mun kaverit tallustaa kotona ja kerhoissa, ja kaikki ymmärtää jos väsytää niin, ettei jaksa muuta kuin kuunnella toisten keskusteluja.