?
----
Vieras
[QUOTE="hupakko";29212505]Eikö teitä muita muka edes vä'hän mietityttänyt/jännittänyt eka kerta ihan yksin lapsen kanssa pidemmän aikaa? Minä myönnän reilusti, että minua jännitti. Aikaisemmin kun aina on ollut se toinen siinä kaverina, että kyllä se eka yksin jääminen vähän suunnittelua vaati. Hyvin silti pärjäsin, ei mitään ongelmia, mutta jännitti/mietitytti se silti. Suoraan sanoen en ihan näin suurimuotoista vi**uilua ymmärrä.[/QUOTE]
Kyllä muakin jännitti ekan kanssa olla yksin ensimmäisiä päiviä. Tosin totuin siihen kyllä nopeasti, kun olin alusta asti paljon yksin vauvan kanssa. Ja ensimmäinen autoreissu yksin vauvan kanssa jännitti myös hirveästi.
Mutta sitten taas myös kahden lapsen kanssa oli alussa vähän sellainen epävarmpempi olo, että kuinkahan tässä kaikki hommat hoituu.
Kyllä muakin jännitti ekan kanssa olla yksin ensimmäisiä päiviä. Tosin totuin siihen kyllä nopeasti, kun olin alusta asti paljon yksin vauvan kanssa. Ja ensimmäinen autoreissu yksin vauvan kanssa jännitti myös hirveästi.
Mutta sitten taas myös kahden lapsen kanssa oli alussa vähän sellainen epävarmpempi olo, että kuinkahan tässä kaikki hommat hoituu.
A
ap.
Vieras
Mun mieskin joutui olemaan lapsen kanssa yksin kun jouduin sairaalaan.
Mutta...
Miehellä on auto, mulla ei.
Miehellä on aina rahaa ja Visa, mulla ei.
Mies ei tee kaikkia kotitöitä yksin ollessaan, esim. mun sairaalassaoloaikana oli viikon pyykkivuori ja lapsella ei ollut päiväkodissa tarpeeksi varavaatteita. Iltaisin kävivät miehen äidin luona syömässä ja viettivät siellä aikaa. Koira sai juosta vapaana pihalla ja tais enemmän anoppi olla lapsen kanssa. Mulla ei ole mahdollisuutta samaan.
No kyllä mä pärjään! Ehkä pelko on ihan aiheeton.
En missään nimessä dissaa yh:ta! Arvostan teitä suuresti! Oliko teillä tällaista epävarmaa oloa kun jäitte yksin?
Oma äitini oli kyllä käytännössä yksin meidän kanssa kun oli isän kanssa yhdessä. Isä kun ei koskaan ollut kotona. Eli äidin kohdalla yksin jääminen ei vaikuttanut käytännön asioihin.
Meillä vaan on aina ollut tietty "työnjako" miehen kanssa, esim. hän hoitaa koiran lenkityksen ja juoksevat asiat kun hänellä on auto. Koiran ja lapsen kanssa ulkoilussa on omat haasteet.
Mutta...
Miehellä on auto, mulla ei.
Miehellä on aina rahaa ja Visa, mulla ei.
Mies ei tee kaikkia kotitöitä yksin ollessaan, esim. mun sairaalassaoloaikana oli viikon pyykkivuori ja lapsella ei ollut päiväkodissa tarpeeksi varavaatteita. Iltaisin kävivät miehen äidin luona syömässä ja viettivät siellä aikaa. Koira sai juosta vapaana pihalla ja tais enemmän anoppi olla lapsen kanssa. Mulla ei ole mahdollisuutta samaan.
No kyllä mä pärjään! Ehkä pelko on ihan aiheeton.
En missään nimessä dissaa yh:ta! Arvostan teitä suuresti! Oliko teillä tällaista epävarmaa oloa kun jäitte yksin?
Oma äitini oli kyllä käytännössä yksin meidän kanssa kun oli isän kanssa yhdessä. Isä kun ei koskaan ollut kotona. Eli äidin kohdalla yksin jääminen ei vaikuttanut käytännön asioihin.
Meillä vaan on aina ollut tietty "työnjako" miehen kanssa, esim. hän hoitaa koiran lenkityksen ja juoksevat asiat kun hänellä on auto. Koiran ja lapsen kanssa ulkoilussa on omat haasteet.
?
"..."
Vieras
[QUOTE="hupakko";29212505]Eikö teitä muita muka edes vä'hän mietityttänyt/jännittänyt eka kerta ihan yksin lapsen kanssa pidemmän aikaa? Minä myönnän reilusti, että minua jännitti. Aikaisemmin kun aina on ollut se toinen siinä kaverina, että kyllä se eka yksin jääminen vähän suunnittelua vaati. Hyvin silti pärjäsin, ei mitään ongelmia, mutta jännitti/mietitytti se silti. Suoraan sanoen en ihan näin suurimuotoista vi**uilua ymmärrä.[/QUOTE]
Jännitti kyllä, mutta lapsi oli silloin n. viikon vanha eikä mikään päiväkoti-ikäinen, eikä mieleeni todellakaan tullut kutsua itseäni TOTAALI YH:ksi. Päinvastoin olin silloin tosi onnellinen siitä, että tiesin lapsen isän palaavan töistä kotiin ja kunnoitan ja arvostan suuresti heitä, jotka jaksavat vauva-arjen oikeasti totaali yh:na. Voimia heille!
Jännitti kyllä, mutta lapsi oli silloin n. viikon vanha eikä mikään päiväkoti-ikäinen, eikä mieleeni todellakaan tullut kutsua itseäni TOTAALI YH:ksi. Päinvastoin olin silloin tosi onnellinen siitä, että tiesin lapsen isän palaavan töistä kotiin ja kunnoitan ja arvostan suuresti heitä, jotka jaksavat vauva-arjen oikeasti totaali yh:na. Voimia heille!
Mun mieskin joutui olemaan lapsen kanssa yksin kun jouduin sairaalaan.
Mutta...
Miehellä on auto, mulla ei.
Miehellä on aina rahaa ja Visa, mulla ei.
Mies ei tee kaikkia kotitöitä yksin ollessaan, esim. mun sairaalassaoloaikana oli viikon pyykkivuori ja lapsella ei ollut päiväkodissa tarpeeksi varavaatteita. Iltaisin kävivät miehen äidin luona syömässä ja viettivät siellä aikaa. Koira sai juosta vapaana pihalla ja tais enemmän anoppi olla lapsen kanssa. Mulla ei ole mahdollisuutta samaan.
No kyllä mä pärjään! Ehkä pelko on ihan aiheeton.
En missään nimessä dissaa yh:ta! Arvostan teitä suuresti! Oliko teillä tällaista epävarmaa oloa kun jäitte yksin?
Oma äitini oli kyllä käytännössä yksin meidän kanssa kun oli isän kanssa yhdessä. Isä kun ei koskaan ollut kotona. Eli äidin kohdalla yksin jääminen ei vaikuttanut käytännön asioihin.
Meillä vaan on aina ollut tietty "työnjako" miehen kanssa, esim. hän hoitaa koiran lenkityksen ja juoksevat asiat kun hänellä on auto. Koiran ja lapsen kanssa ulkoilussa on omat haasteet.
No jos ihan vakavasti puhutaan niin tosiasia on se, että tämän muutaman päivän perusteella et oikeastaan tiedä totaaliyksinhuoltajuudesta yhtään mitään. Minun totaalioyksinhuoltajuuteni tarkoittaa sitä, että kaikki tuo mitä tässä kuvailet, jatkuu loputtomiin. Sinä tiedät milloin se loppuu. Sinä voit soittaa miehellesi kun sinua itkettää, harmittaa, ilostuttaa tai muuten vaan jutututtaa. Kun lapsesi kysyy, milloin isi tulee, niin sinä pystyt vastaamaan ja tiedät että se pitää paikkansa. Totaaliyksinhuoltajalla ei ole näin.
Mä tiedän miten hankalaa on ulkoiluttaa lasta ja koiraa, tein sitä neljä vuotta. Pakkasin kolme-neljä kertaa päivässä kaksi pientä lasta ja sen koiran, marssimme hissittömän talon kolmannesta kerroksesta maan tasalle vielä tuplarattaatkin kainalossa ja menimme lenkille. Ja sitten taas takaisin. Sä varmasti selviät siitä kolmen päivän ajan.
Jos ette asu missään tontun takapuolessa niin ainahan voi pyytää naapureilta tai ystäviltä apua. Mä olin ihan varma, että tää on provo koska ajattelin, että ei voi nykymaailmassa olla naisia, jotka joutuu oikein erikseen pyytämään, että mies antaisi rahaa kun lähtee reissuun. Että on naisia, joilla ei ole lainkaan omaa rahaa vaan kaikki on miehen takana. Tai että on miehiä, joilta tätä asiaa täytyy ihan kysyä ja jotka voisivat lähteä reissuun ja jättää puolisonsa ja lapsensa rahatta, autotta ja avutta. Jos olisin sun mies niin järjestäisin sinne jonkun kerran päivässä ulkoiluttamaan sitä koiraa, huolehtisin jääkaapin täyteen ruokaa ja laittaisin rahaa pöytään että pääsette vaikka taksilla päiväkotiin ja kauppaan jos on tarvis. Jos olette naimisissa, niin kannattaa muistaa että siihen liittyy ihan velvollisuus puolison elättämisestä. Siitä oikeudesta taaskaan totaaliyksinhuoltajat ei yleensä pääse nauttimaan.
Olen tosi pahoillani vittuilusta, kuten sanottua, olin ihan satavarma että tää on provo, niin pölö aloitus suoraansanoen. Ymmärrän, että yksin jääminen lapsen kanssa jännittää, ja se saakin jännittää, mutta aika kaukanahan se totaaliyksinhuoltajuudesta on. Musta sekin on aika outoa että käyttää sitä "mä jään viikonlopuksi yksinhuoltajaksi-termiä" mutta että joku vielä keksii vääntää sen totaaliyksinhuoltajuudeksi. Vastauksena kysymykseen, ei, mua ei suuresti jännittänyt jäädä silloin yksin kun jäin totaaliyksinhuoltajaksi. Koska minulla ei ollut miestä josta olisi apua yhtään missään. Se oli ainoastaan helpotus. Halusinko jäädä yksin? No en, mutta ei sille vaihtoehtoja ollut. Jännittikö että miten pärjäisin? Tottakai, lapsia oli kuitenkin kaksi, molemmat alle 2v, lisänä koira ja se hissitön talo. Silloin oli vielä helpompaa kun lapset eivät osanneet kysellä, nyt kuusi vuotta myöhemmin hoitaminen on helpompaa mutta kysymykset ja harmin aiheet poissaolevasta isästä vain kasvavat. Sellaisia sinulla ei varmaan tämän poissaolon aikana ehdi tulemaan
