Apua itsensä arvostamiseen - varsinkin naisena

Hei,

Jostain vielä itselleni epäselväksi jääneestä syystä havahduin tässä äskettäin siihen, että olen parin viime vuoden aikana alkanut toden teolla väheksyä ja surkutella itseäni, erityisesti naisena. Koen, että en osaa arvostaa itseäni ja koen olevani jatkuvasti huonompi kuin muut.

Suuren huonommuudentunteen saattaa laukaista vaikka ihan se, että katsomme ystävien kanssa vaikkapa urheilukilpailua, ja siinä jos joku miesurheilija voittaa ja sitten tirauttaa kyyneleen palkintojenjaossa, kaikki huokailevat "kuinka ihanan herkkä tuo mies on" - mutta kun nainen itkee, reaktio on pikemminkin "no, naiset nyt itkee vähemmästäkin".

Minua syö myös paljon se, että kun mieheni osallistuu lasten hoitoon, hän saa suvun mummoilta paljon ihailua osakseen "niin hellä isä, oioi", mutta jos minä valvon lapsen vierellä, minulta kysytään pikemminkin tarkkoja teknisiä kysymyksiä siitä, montako parasetamolia annoin.

Olin ennen lapsia mielestäni elämäniloinen ja itseeni uskova, mutta nyt äitiyteen astututtuani koen jatkuvasti, että alan vähätellä itsekin itseäni ja en ole tyytyväinen siihen, että olen nainen.

Osaisiko joku auttaa - uskon, että kyse ei ole masennuksesta vaan jonkinlaisesta hämmentymisestä ja ehkä "ikäkriisistä".

Erittäin kiitollinen avusta!

 

Tuollaiset asiat ns. kuuluu naiselle ja se ei ole mikään kehun/ihmetyksen aihe .. Miehet eivät ole ennemmin paljoa tunteitaan näyttänyt tai lapsiaan hoidellut. Varsinkin vanhemmat ihmiset pitävät jotenkin miehiä niin erikoisina, kun lapsiaan hoivaavat. Sama pätee jos nainen tekee miesten töitä ihmetellään/kehutaan, kuinka se nyt sellaista osaa. Vaikka ei nykyään pitäisi olla miesten tai naisten töitä.

 

joo samaa mieltä edellisen kanssa. Myös se, että jos on eka lapsi niin voi aluksi tuntea paljon riittämättömyyden tunteita. Kaikki ei menekkään niin kuin elokuvissa tjt. Ei tullutkaat onnellista loppua.. tai ehkä tulikin? Joskus pitää oppia näkemään asiat eri tavalla.

 

http://www.psychologytoday.com/articles/199809/men-dont-cry-women-dont-fume

"miesten tunteilla on enemmän painoarvoa"

Uskon tuohon harvinaisuusasiaan kuten hmm... kirjoitti.

Tosin meillä vielä lasten kanssa on päinvastainen tilanne. Ehkä asia muuttuu aikuisuudessa sitten.

Minulla on poika, joka on aina ollut itkuinen. Kun hän itkee, en monestikaan kiinnitä siihen heti huomiota niin paljoa, koska pieni maitoläiskä housuissa saa aikaan yhtä pahan huudon kuin kaatuminen portaissa. Tyttäreni taas on hyvin tasainen ja kun hän itkee raastavasti, pelästyn paljon, koska tiedän että silloin on oikeasti sattunut. Kuten huomaat, meillä siis tyttären tunteet otetaan vakavammin arjessa, johtuen ihan siitä että hän näyttää niitä vähemmän ja "säästää" ne vakavien tilanteiden varalle. Toki poikakin saa ymmärrystä, mutta jokainen itku ei jää yhtä vakavana mieleen.

En tiedä vastasinko yhtään kysymykseesi muuta kuin että monesti naisena ei saa ymmärrystä asioista, jotka ovat naisille ns. itsestäänselvyyksiä. Minä vaihdoin raskaana ollessani auton renkaat ja sain äidiltäni valtavan "vautsivau, miteni osasit"-päivittelyn, joka oli jopa suurempi kuin se kun ilmoitin että olen synnyttänyt - renkaiden vaihto oli vieläkin ihmeellisempi asia.

 

netistä:

when men and women display emotions inconsistent with the gender stereotypes we hold, we're apt to think that those feelings are more genuine and legitimate

 

En mä osaa sanoa muuta kuin pitää opetella itse arvostamaan itseään.

Sukupuoliroolit taas... No, on hienoa että miehet osallistuu enemmän lasten hoitoon ja osaa näyttää tunteensa. Mutta nainen jos tekee uraa miesten hoitaessa lapsia ja kotia ja on tunnekylmempi ja tekee muutenkin enemmän asioita jotka on ennen kuuluneet lähinnä miehille... Onko se hieno juttu? Tosi vaikea asia musta. Joku tasapaino pitää vaan löytää siihen mitä haluaa olla ja miten elää.

 

Minä ainakin olen ollut liian ankara itselleni ja odotukset omaa itseäni kohtaan niin äitinä kuin naisena ovat olleet liian kovat. Ensimmäisen lapsen kanssa etenkin kuvittelin, että on aina pakko jaksaa itse ja apua en osannut ottaa vastaan. Koin jonkinlaista epävarmuutta äitinä olemisessa, ja sen vuoksi tulkitsin toisten kommentit esim. lapsenhoitooni liittyen kritiikkinä, vaikka sellaiseksi he eivät niitä varmaan tarkoittaneet.

Olen miettinyt, miksi en kykene samanlaiseen empatiaan ja ystävällisyyteen omaa itseäni kohtaan, kuin lähimmäisiäni ja ystäviäni kohtaan. Olen luonteeltani todella herkkä ja pohdiskeleva ja taistelen yhäkin ajoittain sen kanssa, etten hakisi muitten hyväksyntää väärin perustein, enkä liikaa ajattelisi, mitä muut minusta ajattelevat.

En osaa sinulle kertoa, mikä asiaan auttaisi, mutta itse olen huomannut, että kaikki fyysinen tekeminen tuo minulle mielihyvää ja sen myötä itsearvostusta: tanssi, hölkkä, puutarhan hoito. Olen lisäksi opetellut ymmärtämään ja lohduttamaan itse itseäni ja höllentämään vaatimuksia, joita itselleni asetan.

 

Minni -nimimerkki, tätä juuri mietin. Olen saanut tunnustusta pitkälti niistä miesten hommista. Mutta kun en ole varma olisinko onnellinen äijämäisenä. Kun minä oikeasti pidän siitä että saan lääkitä kuumeista lasta, enemmän kuin että olisin kylmässä autotallissa vaihtamassa pyörän sisäkumia.

Onko sitten väärin tai turhaa kaivata toisten arvostusta ja heltyneitä katseita, sympatiaa ja liikuttumista puolestani?

(tiedän, kuulostan varmaan aika itsekeskeiseltä)

Lisää apuja?

 

Minni -nimimerkki, tätä juuri mietin. Olen saanut tunnustusta pitkälti niistä miesten hommista. Mutta kun en ole varma olisinko onnellinen äijämäisenä. Kun minä oikeasti pidän siitä että saan lääkitä kuumeista lasta, enemmän kuin että olisin kylmässä autotallissa vaihtamassa pyörän sisäkumia.

Onko sitten väärin tai turhaa kaivata toisten arvostusta ja heltyneitä katseita, sympatiaa ja liikuttumista puolestani?

(tiedän, kuulostan varmaan aika itsekeskeiseltä)

Lisää apuja?

Mä olen havahtunut siihen, että on ihan turhaa kapinoida sellasia asioita vastaan mitä olen ja mistä pidän, vain koska olen nainen ja multa odotetaankin sellaista. Elämä on paljon onnellisempaa, kun antaa itsensä olla sellainen kuin on ja tekee asioita joista todella pitää ja mitkä kokee itselleen tärkeämmäksi riippumatta siitä onko ne miehisempiä juttuja vai naisellisia.

Arvostusta itseään kohtaan pitää vaatia, mutta ensin pitää oppia arvostamaan itseään. Ja mulle arvostus ilmenee niin että mua kohdellaan hyvin ja kunnioittavasti. Arvostusta ei ikävä kyllä saa sillä että itkee maailmalle miten on yökaudet valvonut lapsen kanssa, siivonnut kodin ja tehnyt sitä ja tätä. Itse huomaan arvostavani eniten sellaisia naisia, jotka tekee ehkä perinteisiä naiselle kuuluvia juttuja, mutta tekee sen ilolla ja lämmöllä, ei valittaen. Ja yhtälailla arvostan sellaisia naisia, jotka ei tee perinteisiä naisten juttuja, mutta tekee myös asiansa omasta tahdostaan ja intohimosta siihen mitä tekee, tekemättä siitä kuitenkaan erityistä numeroa.

 

Mä olen havahtunut siihen, että on ihan turhaa kapinoida sellasia asioita vastaan mitä olen ja mistä pidän, vain koska olen nainen ja multa odotetaankin sellaista. Elämä on paljon onnellisempaa, kun antaa itsensä olla sellainen kuin on ja tekee asioita joista todella pitää ja mitkä kokee itselleen tärkeämmäksi riippumatta siitä onko ne miehisempiä juttuja vai naisellisia.

Arvostusta itseään kohtaan pitää vaatia, mutta ensin pitää oppia arvostamaan itseään.

Viisaita sanoja. Ehkä oma ongelmani on se, että en oikeastaan ole ihan varma, että tiedänkö mitä haluan tehdä.

Miten te muut menettelette esim. tilanteessa, että lapsenne haluaa mennä skeittipuistoon ja te ette haluaisi mennä mukaan, seisomaan toimettomana kentän laidalla? Ajatteletteko, että lapsi palkitsee teidät aikanaan vuolailla kehuilla siitä miten hyvä ja uhrautuva äiti olitte vai onko teille tärkeämpää sanoa lapselle, että "ok, käydään varttitunti puistossa ja sitten lähdetään pyöräilemään, koska äiti haluaa mieluummin pyöräillä"?

Tällaisten asioiden kanssa siis tunnun tasapainoilevan tällä hetkellä.

 

Viisaita sanoja. Ehkä oma ongelmani on se, että en oikeastaan ole ihan varma, että tiedänkö mitä haluan tehdä.

Miten te muut menettelette esim. tilanteessa, että lapsenne haluaa mennä skeittipuistoon ja te ette haluaisi mennä mukaan, seisomaan toimettomana kentän laidalla? Ajatteletteko, että lapsi palkitsee teidät aikanaan vuolailla kehuilla siitä miten hyvä ja uhrautuva äiti olitte vai onko teille tärkeämpää sanoa lapselle, että "ok, käydään varttitunti puistossa ja sitten lähdetään pyöräilemään, koska äiti haluaa mieluummin pyöräillä"?

Tällaisten asioiden kanssa siis tunnun tasapainoilevan tällä hetkellä.

Musta tollaset lapsen kanssa tehtävät jutut kuuluvat vanhemmuuteen. Niitä ei siis tehdä sen takia et toivoisi joskus kuulevan siitä jotain kiitosta. Ja ei siellä puistoissa tarvi istua kokonaan itsensä uhraten. Voi tehdä kompromisseja. Noihinkin pitää löytää tasapaino. Joskus ollaan puistossa kauemmin, joskus taas lyhyemmän aikaa.

Mutta tosiaan, lapsen kanssa ei tehdä asioita kiitoksen toivossa. Mulle tärkeimmän tyydytyksen tuo se että tiedän lapseni saavan hyvän, turvallisen ja rakastavan kodin ja lapsuuden, se on mun tehtävä vanhempana. En ole edes ajatellut että lapseni pitäisi jotenkin myöhemmin kiitellä.

 

Kiitos Minni : ) -lle.

Itselläni tuppaa olemaan todella huono omatunto kaikesta, mitä teen. Jos ostan vaatteita, kuulen mielessäni isän sanat "kaikenlaista turhaketta ne naiset osteleekin" ja jos katson naisten 100 metrin juoksukilpailua, mietin vain että naiset kilpailevat ennen miehiä, ja miehet sitten saavat suurimman tv-yleisön ja eniten arvostusta suorituksestaan. Ihan kuin rypisin jossain säälissä naiseuteni kanssa.

Vielä muutama vuosi sitten olin kova suorittaja ja mielestäni ihan tyytyväinen elämääni, nyt äitinä koen tätä huonommuutta. Yritän toki ottaa näistä vinkeistä onkeeni, mutta vaikeaa tuntuu olevan.