Heippa,
Meillä on 1,2-vuotias poika. Tähän saakka olen kokenut olevani hyvä äiti. Nyt viimeisen kuukauden aikana pojalla on alkanut oma tahto voimistumaan huomattavasti. Hän taistelee koko päivän jokaisesta asiasta kuten vaipan vaihdoista, pepun pesemisestä, pukemisesta, riisumisesta, syömisestä ja nukkumaan menosta. Ei myöskään viihdy yleensä yhtään päivisin yksin jos yritän joskus lukea lehteä tai surffailla netissä. Olen saanut pidettyä hermot kurissa tähän saakka. Nyt on kuitenkin paha mieli, koska menetin totaalisesti tänään malttini, kun hän taas kerran vikuroi huudon kera vastaan vaipan vaihdossa. Huusin hänelle kuin mielipuoli ja kiroilin. Yleensä poika nauraa jos vähän korotan ääntäni. Tänään hän kuitenkin säikähti tilannetta, alkoi itkeä säikähtäneenä ja halusi syliini. Sain onneksi hetken kuluttua koottua itseni, otin hänet syliin ja pyysin anteeksi. Itselläni on aina tähän vuoden aikaan vaikeaa pitää muutenkin oma psyyke koossa, koska olen niitä ihmisiä joille iskee kaamosmasennus. Saati sitten, että taistelen kaikki päivät pojan kanssa ja samalla tuntuu, että tuotan hänelle vaan koko ajan pettymyksiä enkä osaa kasvattaa.
Poika on minulle äärimmäisen tärkeä ja onneksi hän saa myös roppakaupalla rakkautta. Ehkä tämä helpottaa, kun menen 3 kk:n päästä takaisin töihin ja pääsen päivisin irtautumaan näistä asioista.
Miten teillä?
Meillä on 1,2-vuotias poika. Tähän saakka olen kokenut olevani hyvä äiti. Nyt viimeisen kuukauden aikana pojalla on alkanut oma tahto voimistumaan huomattavasti. Hän taistelee koko päivän jokaisesta asiasta kuten vaipan vaihdoista, pepun pesemisestä, pukemisesta, riisumisesta, syömisestä ja nukkumaan menosta. Ei myöskään viihdy yleensä yhtään päivisin yksin jos yritän joskus lukea lehteä tai surffailla netissä. Olen saanut pidettyä hermot kurissa tähän saakka. Nyt on kuitenkin paha mieli, koska menetin totaalisesti tänään malttini, kun hän taas kerran vikuroi huudon kera vastaan vaipan vaihdossa. Huusin hänelle kuin mielipuoli ja kiroilin. Yleensä poika nauraa jos vähän korotan ääntäni. Tänään hän kuitenkin säikähti tilannetta, alkoi itkeä säikähtäneenä ja halusi syliini. Sain onneksi hetken kuluttua koottua itseni, otin hänet syliin ja pyysin anteeksi. Itselläni on aina tähän vuoden aikaan vaikeaa pitää muutenkin oma psyyke koossa, koska olen niitä ihmisiä joille iskee kaamosmasennus. Saati sitten, että taistelen kaikki päivät pojan kanssa ja samalla tuntuu, että tuotan hänelle vaan koko ajan pettymyksiä enkä osaa kasvattaa.
Poika on minulle äärimmäisen tärkeä ja onneksi hän saa myös roppakaupalla rakkautta. Ehkä tämä helpottaa, kun menen 3 kk:n päästä takaisin töihin ja pääsen päivisin irtautumaan näistä asioista.
Miten teillä?