apua, hermot menee omatahtoisen 1,2 v. kanssa!

Heippa,

Meillä on 1,2-vuotias poika. Tähän saakka olen kokenut olevani hyvä äiti. Nyt viimeisen kuukauden aikana pojalla on alkanut oma tahto voimistumaan huomattavasti. Hän taistelee koko päivän jokaisesta asiasta kuten vaipan vaihdoista, pepun pesemisestä, pukemisesta, riisumisesta, syömisestä ja nukkumaan menosta. Ei myöskään viihdy yleensä yhtään päivisin yksin jos yritän joskus lukea lehteä tai surffailla netissä. Olen saanut pidettyä hermot kurissa tähän saakka. Nyt on kuitenkin paha mieli, koska menetin totaalisesti tänään malttini, kun hän taas kerran vikuroi huudon kera vastaan vaipan vaihdossa. Huusin hänelle kuin mielipuoli ja kiroilin. Yleensä poika nauraa jos vähän korotan ääntäni. Tänään hän kuitenkin säikähti tilannetta, alkoi itkeä säikähtäneenä ja halusi syliini. Sain onneksi hetken kuluttua koottua itseni, otin hänet syliin ja pyysin anteeksi. Itselläni on aina tähän vuoden aikaan vaikeaa pitää muutenkin oma psyyke koossa, koska olen niitä ihmisiä joille iskee kaamosmasennus. Saati sitten, että taistelen kaikki päivät pojan kanssa ja samalla tuntuu, että tuotan hänelle vaan koko ajan pettymyksiä enkä osaa kasvattaa.
Poika on minulle äärimmäisen tärkeä ja onneksi hän saa myös roppakaupalla rakkautta. Ehkä tämä helpottaa, kun menen 3 kk:n päästä takaisin töihin ja pääsen päivisin irtautumaan näistä asioista.
Miten teillä?

 

Voin kertoa että helpottaa, kun menet töihin. Uhmaikäisen kanssa ON tosi vaikea olla,sähän joudut kuitenkin elämään niin sen ehdoilla, joten kaikilla menee hermot ja virheitä sattuu...jotkut huutaa ja jotkut jopa läppäsee lasta....ja molemmissa tapauksissa varmasti katuvat...ihmisiä me kaikki vain ollaan. Tärkeintä on,että tunnistat kun menee överiksi,mietit vähän tilannetta ja sitten vain alotat puhtaalta pöydälta uudestaan. Mulla temperamenttinen 2-vuotias,jonka kanssa arki on aina ollut taistelua. Nyt hän on tarhassa ja jaksan kiukunpuuskat huomattavasti paremmin ja jopa nautin lapsen kanssa olosta!

 

Miten niin tuotat koko ajan pettymyksiä? Huusit kerran oikein olan takaa, mutta silti muksu ei sillälailla pelästynyt että olis ruvennut sua väistämään, vaan halusi syliin. Mistä se koko ajan?

 

Kiitos, kun vastasitte, helpotti kummasti=) Uhmiksen kanssa eläminen on vaan yllättänyt mut ihan täysin, kun aikaisempaa kokemusta lastenhoidosta ei ole ja oon itse ainokainen. Tai oikeestaan äitiys kokonaisuudessaan on yllättänyt mut ihan täysin. En olisi voinut kuvitella aiemmin miten oma lapsi voi olla rakas enkä myöskään miten sitovaa ja vastuullista äitiys on. Mietin tossa just eilen, että suoritin korkeakoulututkinnon iltakouluna työn ohessa takavuosina. Eli iltaisin oli koulua töiden jälkeen ja viikonloput usean vuoden ajan opiskelua. Kaikki aina kauhistelee miten jaksoin suorittaa tutkinnon niin nopeasti. Mielestäni äitinä onnistuminen on huomattavasti haasteellisempaa kuin tuo töiden ja tutkinnon yhdistäminen.

 

Kannattaa lukea Keijo Tahkokallion kirja "Kotipesän lämpöä etsimässä" tai muita hänen kirjojaan. Ohessa linkki lyhyeen lehtijuttuun:
http://www.loviisansanomat.net/lue.php?id=996

Vanhempien tehtävänä ei ole siloittaa tietä lapsen edellä eli antaa kaikessa periksi ja tehdä kaikki lapsen tahdon mukaan, vaan nimenomaan tuottaa lapselle niitä pettymyksiä! Muuten lapsesta kasvaa pikku tyranni, joka on aina tottunut saamaan tahtonsa läpi ja luulee, että maailma pyörii hänen ympärikkään. Jos vanhempi ei koskaan kiellä lapselta mitään, ei lapsi koskaan opi mikä on oikein ja mikä vääriin vaan luulee, että hänellä maailmassa kaikki on sallittua ja mahdollista.

Rakkautta ja rajoja tarkoittaa juuri sitä, että vanhemmat asettavat ne rajat, ei lapsi.

Toinen herra, ketä kannattaa lukea on Jari Sinkkonen.

 

Ja muista ekavekaran äippä Sä et ole todellakaan ainoa. Täällä nimittäin täysin samanikäinen tyttö jolla sama käytös ollut tasan 1v täytettyään. Ja pahenee vaan jatkuvasti. Mikään tai mitään ei ei auta. Keksii vaan lisää "pahojaan", saattaa rikkoa tavaroita, syöttää niitä koirille, avaa ovia ja "karkaa", istuu tiskikoneessa/koiranhäkissä. Repii koiria silmistä/korvista. Menee jokaiselle kaapilla varastamaan ruokaa. Tyhjentää kaapit tavaroista keskelle lattiaa, piirtää kynillä uuteen sohvaan, ramppaa portaissa, juoksee sohvalla, nuolee ikkunoita, huutaa täyttä kurkkua kun tahto ei mene läpi ja heittäytyy lattialle. Ym, ym, ym. lista siis ihan loputon.

Silti tuota lasta vaan rakastan. SE SENTÄÄN ON MUN!!! Hermot menetän lähes päivittäin nykyään ja välillä sitä vaan erehtyy huutamaan, tietäen että siitä mitään hyötyä ei ole. Mutta kunhan olen purkanut hieman itseäni, saan taas jostain pienen tolkun äänen ja ymmärrän keksiä kenties jotain muuta esim. kun lapsi repii koiraa korvasta niin saatan mennä silittämään koiraa ja kysyä "osaatkos tehdä näin", "hienoa". Yleensä se on aina tehonnu lopulta. Mutta siitähän se vaan kiinni on, että millä ihmeellä ittesi saat rauhoittumaan kun päässä tosiaankin saattaa pyöriä ihan muuta lapsen pään menoksi.

Mutta siis pointti. Helppoahan tämä ei ole. Hermot vaan joskus menee. En voi kuin sympatiaa lähettää ja suuren voiman halin ja toivottaa menestystä. Et todellakaan ole yksin!! Kunnioittakaamme siis niitä meidäkin äitejä...ne hei sentään jaksoi meitä tähän asti

 

Kiitos neitiperho vastauksestasi. Sun esittämä lista kuulostaa vähän liiankin tutulta...Meilläkin tyhjennetään laatikot, heittäydytään lattialle, rampataan portaissa, heitetään ruokaa lattialle yms. Koiraa meillä ei ole, joten siitä ei tarvitse huolehtia, enkä kynääkään ole lapselle antanut, kun olisi varmasti sama juttu kuin teilläkin Lapsi on oppinut myös lyömään minua, kun asiat eivät mene hänelle mieleisellä tavalla (ja sitä ei ole ainakaan keneltäkään taatusti oppinut eli on keksinyt aivan itse). Tänään olin taas ihan hermoraunio, kun oli hänen kanssaan vaikea päivä. Hän veti muuten astiat pöydältä alas, kun repäisi niin vaudilla pöytätabletit alas, että en edes ehtinyt huomaamaan Sanoin jo miehellekin, että en tiedä kestääkö mun pää enää näitä kolmea kuukauttakaan kotona. Onneksi nuo omatkin tunnetilat kuitenkin tulevat ja menevät. Kaikki päivät ovat erilaisia, välillä haastavampia ja välillä parempia. Tilannetta vaikeuttaa tosi paljon mun kohdalla myös tämä vuodenaika, kun on niin koleaa ja pimeää. Jos olisi kesä niin jaksaisin paremmin. Oon kuiteskin varma, että kun menen takaisin töihin niin tulee ikävä taas näitä aikoja kotona. Aika kultaa muistot...

 

Näin se tosiaan menee. Mä myös tosiaan olen vielä ihan kotona, mutta nyt alkanut toisinaan tekemään keikkaa töissä. Ihan kivaa vaihtelua tosiaan elämään..ja joku sentään vastaakin mulle muutakuin "kato"
Suuri tuki tulee kyllä varmasti myös mieheltäsi. Meillä kun vähän tuntuu olevan se ikävä puoli (ainakin musta niin tuntuu) että kun mies käy töissä, kotona hän ajattelee että hän saa ottaa rennosti ja olla osallistumatta juuri mihinkään kotihommiin/lapsen hoitoon. Hän sentään tuo rahan taloon ja mä saan olla vaan kotona. Mutta sitten jos minä olen töissä, odottaa mua yleensä välittömästi kodin hommat ja lapsen hoitokin kunhan kotiin pääsen. Kummallisesti ne kun edelleen mun hommia. Välillä ihan pikkusen siis alkaa tympimään, että koska ihmeessä on sen mun "oma aika"??

No toki tiedänhän mä, että lapsia jos hankitaan, niin kyllä siihen myös sitoudutaan. Jos kus vaan olisi itsekin kiva saada edes tunti viikossa sitä omaa aikaa. Mulle kun kaatuu yleensä toisinaan työt, koti ja lapsen hoito. No mutta nämä nyt ei todellakaan lapsen syytä vaan ihan mun ja miehen välisiä ongelmia.

Mutta toivotaan että säkin ekavekaran äippä kaikesta huolimatta jaksat. Muistetaan vaan yrittää ajatella positiivisesti. Nyt kun se pikkunen kokeilee niitä rajojaan niin oisko se sitten helpompi murkkuiässä No hei kai sitä pikku päämme saa ainakin niin toivoa, eikö!!

 

mutta ei tuon ikäisen uhma vielä ole mitään siihen verattuna mitä on edessä....joutuu siinä kasvamaan sekä vanehmmat että lapsi ja hermot, ne menee vielä tuhat kertaa.
itsellä on todella kovapäinen 4.5 jonka uhma on kestänyt jo 2v ja minä kun luulin että se helpottaa jo.
mutta jos joatin lohduttaa niin isomman lapsen uhmassa on se parempi että pystyy enemmän perustelemaan asioita ja lapsi ymmärtää enemmän.toisaalta se tahtokin on sit vahvempi.
jaksuja ja ahermoja

 

Jaksamista uhmiksen kanssa!

Käypä lukemassa MLL:n sivuilta uhmasta, sieltä voit saada joitakin vinkkejä arkeen.

http://vanhemmat.mll.fi/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen/lapsi_kiukkuaa_ja_uhmaa.php?dir=/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen