Totta toinen puoli. Mä en rakasta ketään - en edes omia lapsiani - kenenkään käskystä enkä velvollisuudesta. Mulle rakkaus ja kiintymys toiseen ihmiseen syntyy siitä, miten ja kuinka usein toisen kanssa on tekemisissä. Mä olen kiintynyt vieraaseen lapseen, jota en ole koskaan edes tavannut. Olen kuitenkin ollut yhteydessä häneen muilla tavoin.
Se, että joku on mun lasteni sukusoluista siinnyt, ei vielä tarkoita, että rakastaisin sitä lasta. Jos junnu joskus luovuttaisi spermaansa tai likka munasolujaan, pitäisikö mun tuntea isoäidin rakkautta niitäkin lapsia kohtaan, jotka niistä sukusoluista on saanut alkunsa? Mulle vanhemmuus ja tulevaisuudessa mahdollinen isovanhemmuus on ihmissuhdejuttu eikä niinkään geneettinen asia.
Mä en pidä kaikista lapsista, mutta mulla ei ole yleensä tarvetta näyttää sitä näille lapsille. Silti tuntuu varsin absurdilta ajatus, ettenkö pitäisi lasteni lapsista. Voi olla, etten pidä vävystäni tai miniästäni, mutta se todennäköisesti vaikuttaa ainoastaan siihen, kuinka läheiseksi tulen lapsenlapseni kanssa. Toivottavasti lapseni antavat mulle mahdollisuuden, vaikkeivät heidän puolisonsa kenties haluaisikaan antaa.
