H
huokaus
Vieras
Meillä on monta pientä lasta ja olemme pääsääntöisesti ollut hyvinkin onnellinen perhe. Viime vuosina päälle on kaatunut suuret taloudelliset vaikeudet ja huolet, sattuneesta syystä. Olemme aina vain koittaneet jaksaa ja uskoa parempaan huomiseen, uskon itse yhä, mutta jaksamisesta en tiedä. Mies ei enää jaksa uskoa, jos on koskaan jaksanutkaan.
Voisi karkeasti sanoa, että pari viimeistä vuotta olemme tarponeet erittäin ahtaalla ja hokien vain, että kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä...
Nyt olemme siinä pisteessä, että tuntuu et kaikki kohta kaatuu ja posahtaa.
Selkeät suunnitelmat meillä on talousongelmiin ja valoa on hyvinkin tunnelin päässä, mutta voimat kai meinaa loppua...
Olemme molemmat hirmu kärttyjä kokoajan, tiuskimme aivan turhista asioista toisillemme ja lapsille. Miehellä on väsymyksestä johtuvia rytmihäiriöitä. Minulla myös. Lisäksi minulla puristaa lähes aina rintaa, heikottaa, huimaa, oksettaa, meinaan nukahtaa pystyyn kokoajan. Olen ihan rapakunnossa, sairastan hyvin herkästi.
Minulla todettiin vasta anemia ja olen nyt rautakuurilla.
Ajatus ei kulje ja asioihin on vaikea tarttua.
Olen kuitenkin se kärsivällisempi ja positiivisempi osapuoli meistä ja minun tehtäväksi jää mieheni tsemppaaminen ja eteenpäin potkiminen, mies ois luovuttanut jo ajat sitten...
Mies ei kykene arvostamaan mitään tekemääni, kierii vain huolissaan.
Minulla voisi olla vielä virtaa, tai ainakin halua panostaa meidän parisuhteeseen, ettei sekin kariutuisi kokonaan. Mies ei niin osaa tätäkään ajatella. Itse olen huolissani. Rakkauselämää meillä ei nykyään juurikaan ole. Aiemmin oli hyvinkin aktiivinen sellainen. Miestä se ei tunnu vaivaavan, minua sekin puristaa.
Huoh. En oikeastaan osaa enää edes itkeä, enemmänkin alkaa sellainen tunteettomuus vaivata...
Voisi karkeasti sanoa, että pari viimeistä vuotta olemme tarponeet erittäin ahtaalla ja hokien vain, että kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä...
Nyt olemme siinä pisteessä, että tuntuu et kaikki kohta kaatuu ja posahtaa.
Selkeät suunnitelmat meillä on talousongelmiin ja valoa on hyvinkin tunnelin päässä, mutta voimat kai meinaa loppua...
Olemme molemmat hirmu kärttyjä kokoajan, tiuskimme aivan turhista asioista toisillemme ja lapsille. Miehellä on väsymyksestä johtuvia rytmihäiriöitä. Minulla myös. Lisäksi minulla puristaa lähes aina rintaa, heikottaa, huimaa, oksettaa, meinaan nukahtaa pystyyn kokoajan. Olen ihan rapakunnossa, sairastan hyvin herkästi.
Minulla todettiin vasta anemia ja olen nyt rautakuurilla.
Ajatus ei kulje ja asioihin on vaikea tarttua.
Olen kuitenkin se kärsivällisempi ja positiivisempi osapuoli meistä ja minun tehtäväksi jää mieheni tsemppaaminen ja eteenpäin potkiminen, mies ois luovuttanut jo ajat sitten...
Mies ei kykene arvostamaan mitään tekemääni, kierii vain huolissaan.
Minulla voisi olla vielä virtaa, tai ainakin halua panostaa meidän parisuhteeseen, ettei sekin kariutuisi kokonaan. Mies ei niin osaa tätäkään ajatella. Itse olen huolissani. Rakkauselämää meillä ei nykyään juurikaan ole. Aiemmin oli hyvinkin aktiivinen sellainen. Miestä se ei tunnu vaivaavan, minua sekin puristaa.
Huoh. En oikeastaan osaa enää edes itkeä, enemmänkin alkaa sellainen tunteettomuus vaivata...
