Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta! Vauva käytännössä asuu rinnalla / sylissä, puhelimella pystyn lukemaan palstaa mutta tekstien kirjoittaminen siinä on sen verran hankalaa että olen odottanut hetkeä, jolloin pääsen koneelle. Nyt ihme kyllä nukkuu pikku sängyssään, joten pääsen ainakin aloittamaan.
@Rusakkonen kyseli sektiosta toipumisesta. Esikoisen kiireellisen sektion jälkeen toivuin älyttömän hyvin, en tarvinnut Buranaa kummempaa edes osastolla (tosin sain morfiinia epiduraalikatetriin leikkaussalissa, joka antaa kai n. 18 tunnin kivunhoidon), toki alkuun liikkeellelähtö teki aina vähän kipeää mutta se oli ihan pientä avautumisvaiheen tuskiin verrattuna (kun yritettiin käynnistää), lepokipua ei ollut muistaakseni juurikaan. Imetys lähti ihan hyvin käyntiin silloin myös. Mulla on tosiaan sellainen alavatsaröllykkä joka tekee poimun juuri siihen sektioviiltokohtaan. Molemmissa sektioissa mulle laitettiin siihen haavan päälle alipainesidos, eli eräänlainen tiukka teippi johon oli yhdistetty taskukokoinen imulaite (Pico tuotenimeltään), joka piti siinä pientä alipainetta koko ajan estäen tulehdusta kehittymästä. Se imulaitteen patteriosa oli pitkällä letkulla sidoksessa kiinni ja välillä vähän rasittava kun ei meinannut pysyä pikkuhousujen sisäpuolella lantion sivussa, jossa sitä jemmailin, vaan saattoi aina valahtaa alas housunlahkeeseen ja sitä kautta lattiallekin. Suihkussa käynti vaati vähän säätöä kun se patteriosa ei saanut kastua. Mutta nämä epämukavuudet olivat sen arvoisia, että haava sai siellä poimussa parantua viikon ajan rauhassa. Tosiaan ekasta sektiosta haava parani ilman minkäänlaisia ongelmia, kaikin puolin hyvä kokemus siis.
Nyt tästä toisesta sektiosta vasta toipuminen kesken, joten lopullista arviota en tietenkään voi sanoa, mutta toistaiseksi on mennyt samalla kaavalla. Sairaalassa Burana+Panadol riittivät, liikkeellelähtiessä ja asentoa vaihtaessa sekä kävellessä tuntui haavakipua, ei levossa. Maidonnousun suhteen ei erityistä ongelmaa. Kotona Buranaa edelleen satunnaisesti olen käyttänyt, mutta en enää säännöllisesti. Haavakipua ei näin reilun viikon kohdalla juuri enää ole. Samanlainen imulaite oli, se ja tikit poistettiin toissapäivänä eli viikon kohdalla sektiosta, haava hyvin kiinni, ei tulehduksen merkkejä. Toki paraneminen vielä kesken.
Pissakatetri: mua katetroitiin kertakatetrilla toistuvasti jo synnytyssalissa, kun olin joko niin kipeä tai niin puudutettu etten olisi itse pystynyt menemään vessaan (plus jossain vaiheessa vauvan sydänäänet eivät enää kestäneet sitä että olin yhtään pystyasennossa). Siinä tohinassa ei haitannut katetrointi yhtään, ei sattunut tms. Tiheiden supistusten aikana tehdyt sisätutkimukset olivat paljon epämiellyttävämpiä. Leikkauksessa sitten laitettiin kestokatetri, sen laittoa en oikeastaan enää tuntenutkaan koska leikkauspuudutus oli alkanut jo vaikuttaa. Kestokatetri otettiin pois vasta leikkauksen jälkeisenä aamuyönä, mikä oli helpottavaa, kun ei tarvinnut heti pystyä nousemaan sängystä jalkeille. Katetrin poiston jälkeen oli alkuun vähän vaikeutta saada normaali virtsaaminen käyntiin, mutta sain siihen jonkin lääkkeen ja yllätyksekseni lääkemukillisen (25 ml) lääkekonjakkia (!), ihan 40% brandyä, kätilöiden mukaan rentouttamaan. Kauhistelin, että minähän tässä imetän 1 vrk ikäistä vauvaa, mutta se määrä joka tuosta maitoon meni, oli niin mitätön ettei sillä ollut vauvaan vaikutusta. Koko ruljanssin (36 h käynnistysyritys, siinä runsaat puudutukset ja vielä sektio päälle) vielä suolisto lopetti toimintansa täysin, mutta kyllä se lopulta käynnistyi, kertaalleen otin suolta stimuloivaa laksatiivia ja nyt olen päivittäin käyttänyt pehmittävää, ei ole vielä ihan normaaliksi palautunut mutta toimii kuitenkin.
Sitten kerron tarkemmin tämänkertaisesta synnytyksestä. Piiiiitkä tarina, en pahastu jos ei jaksa lukea, mutta joitakin voi synnytyskertomukset kiinnostaa.
Homma alkoi siis sillä että 1,5 viikkoa sitten lauantaina verensekaista lapsivettä holahti housuun. Sitä ei kuitenkaan tullut järjettömän paljon, joten en ollut ihan varma mistä oli kyse. Käynnistyshän oli varattu maanantaille eli 2 päivän päähän ja olin ilahtunut, että jotain alkoi tapahtua jo ennen sitä. Soitin synnärille ja käskettiin seurailla, tuleeko lisää. Jotain sieltä tihkutteli pitkin alkuiltaa ja koska tiesin, että minulla on GBS-bakteeri positiivinen, soitin synnärille uudestaan ja sinne otettiin tarkistukseen. Olin siellä kai joskus klo 20-21 maissa. Tehtiin lapsivesitesti ja kyllä se sitä oli, joten kalvoihin oli tullut reikä. Aloitettiin antibiootti ja päätettiin käynnistää synnytys. Laitettiin ballonki, jota jännitin aika lailla, mutta sen laitto ei ollutkaan sisätutkimusta kummempi juttu. Tosin sen paikoillaan olo tuntui vähän epämukavalta. Se alkoi tehdä jonkinlaisia minisupistuksia, vähän kuin menkkatuntemuksia, ei varsinaista kipua. Neljän tunnin kuluttua vessakäynnillä se tipahti ulos, eli olin laajentunut 4 cm:n. Lääkäri tuli tutkimaan ja vetäisi loputkin kalvot kunnolla auki. Tästä noin tunnin päästä alkoivat kivuliaat supistukset, ensin 4-5 min välein ja siitä tihentyen. Olin osastolla (en salissa) ja vieruskaverilla taisi olla vähän sama tilanne, koska aamuyöstä huudettiin molemmat ääneen vuoronperään. Sunnuntaiaamuna minut siirrettiin synnytyssaliin oksitosiinitipan aloitukseen ja siellä oli myös mahdollisuus kivunlievitykseen. Sain ilokaasua ja fentanyyli-kipulääkettä selkäydinnestetilaan (samalla laitettiin epiduraalikatetri paikoilleen mutta ei vielä puudutettu). Supistuksia tuli sen verran hyvin alkuun että oksitosiinia viivytettiin pari tuntia, mutta sitten se käynnistettiin ja samalla sain ekan puudutuksen. Oksitosiinia jatkettiin ja nostettiin koko päivä ja ilta, puolenyön lähestyessä oltiin päästy jo 7 cm:n mutta vauvalle tuli muutamaan kertaan sykelaskuja, erityisesti mun asennonvaihtoihin liittyen. Jossain vaiheessa oli lupa maata vain toisella kyljellä. Supistusten voimakkuuden selvittämiseksi mulle laitettiin vielä painemittari kohdun sisään ja sitten vielä lisättiin oksitosiinia. Kun oksitosiini oli yhtäjaksoisesti mennyt 13 tuntia, päätettiin pitää tauko ja alettiin jo miettiä sektiota. Mulla oli ihan voimat loppu, olin synnytyssalissa pelkällä mehulla ja vedellä, välillä en saanut niitäkään kun mietittiin että pitää mennä leikkaussaliin. Kivut oli kovat aina kun puudutus hävisi ja kätilöillä tietysti paljon töitä, joten yleensä joutui aina vähän (puolesta tunnista tuntiin) odottamaan että pääsivät antamaan uutta annosta. No yöksi tilanne rauhoitettiin, ja ma-aamuna jatkettiin taas. Sitten kuitenkin synnytyslääkäri tuli puhumaan ja sanoi että olivat tulleet siihen tulokseen, että parempi leikata. Olin tässä vaiheessa siihen ihan valmis. Sairaalaan saapumisesta ja ballonkin laitosta oli kulunut tässä kohtaa jo 36 tuntia. Saliin päästiinkin hyvin nopeasti, puuduin hienosti epiduraalikatetrin kautta ja alku meni tavanomaisesti. Sitten tuli leikkaajalle yllätys vastaan: vanha kohtuarpi oli mennyt todella huonoon kuntoon, siinä oli enää pelkkä kalvo, ei kohdun lihaskerrosta ollenkaan. Se kalvo aukesi siinä leikkaajan silmien edessä itsestään ja siitä vauva nostettiin ulos. Leikkaussalissa siis ilmeni, että katastrofi olisi voinut olla edessä synnytyssalissa ihan millä hetkellä hyvänsä, jos supistuksia olisi ajettu eteenpäin, eli kohtu olisi voinut revetä koska tahansa ja siinä olisi ollut hengenhätä sekä minulla että vauvalla. Vauva oli erittäin terhakkaassa kunnossa ja päästi kunnon parkaisut saman tien. Pian vauvan ulosauton jälkeen leikkausalueelle tuli vuoto, ja verta hulahti nopeaan tahtiin paljon. Huomasin itse että silmissä sumenee, näin ruudulta että verenpaineeni tippuvat ja molempiin käsiini alettiin laittaa lisää kanyyleja. Verta meni yhteensä 1700 ml, mutta leikkaava lääkäri sai kyllä aika nopeasti vuotokohdan paikattua. Sitten mulle tiputettiin verta ja nesteitä, olo oli tosi heikko, ja valitettavasti en pystynyt pitelemään vauvaa rintakehäni päällä koska voimia ei ollut. Säikähdin tuota vuototilannetta aika tavalla, vaikka se saatiin lopulta hyvällä ammattitaidolla nopeasti hallintaan. Olin monta tuntia heräämössä seurannassa.
Sitten tuli sellainen juttu joka vaatii vähän pureksintaa edelleen: leikkauksen jälkeen leikannut lääkäri sanoi, että kohdun lihasseinämän kunto on niin huono siinä leikkaushaavan tienoilla, että hän ei suosittele minulle uutta raskautta enää koskaan. No, minä olen 44 ja meillä on nyt 2 ihanaa lasta, ja varmaankin lapsilukumme joka tapauksessa on nyt tässä, mutta meillä on olemassa vielä yksi blasto ja en ollut ihan poissulkenut sitä ajatusta, että sitä yrittäisi vielä reilun vuoden päästä istuttaa. Uusiin hoitoihin ei ole aikomusta kyllä lähteä ja epätodennäköistä olisi että tuo blasto edes tarttuisi, kun yleensä tuppaavat negaksi tai kemiallisiksi jäämään. Silti tuntuu karulta, etten voisi edes salaa mieleni sopukoissa pitää tätä etäistä mahdollisuutta. Olen loputtoman kiitollinen siitä mitä minulla on, tiedän että on suoranainen ihme että olemme tämän onnen perheeseemme saaneet ja sanoisin että todennäköisesti muutenkaan emme enää yrittäisi enempää lapsia, mutta tällainen ehdoton kielto tuli vähän puskista.
Tästä tuli nyt ihan täysin omanapainen, pitkä kirjoitus. Sohvalla imetyksen ohella kyllä puhelimesta seuraan teidän vaiheitanne ja elän niissä mukana, ja yritän jatkossa päästä jopa kommentoimaan, mutta vastasyntyneen kanssa elo on aika intensiivistä, varsinkin kun 2-vuotias vauhdikas ja ajoittain hyvin uhmakas pikkuneiti on mukana menossa.
Jos joku vauvaketjulainen lukee tätä: kunhan arki tästä (lähiviikkoina?) tasoittuu, tulen sinne puolelle mukaan kirjoittelemaan!