Ajatuksia vaan....

Aika ankeelta tää välillä tuntuu... Erottiin puol vuota sitten avovaimon kanssa ja lapset jäi hänelle. Se on tietty se yleinen vaihtoehto ja meidän (erityisesti lasten) kannalta käytännöllisin. Mulla kolmivuorotyö, ex kotona. Eli siinä ei oo sen ihmeemmin valittamista. Se mikä tuntuu ankeelta on, kun välillä tekee mieli soittaa jollekkin vaikka töistä ja kertoo jonkun ajatuksen mikä pälkähtää mieleen, tai kotona nauraa jollekkin hyvälle jutulle tv:ssä, netissä, kirjassa.. yhdessä.. se asioiden jakamisen tarve. Ja sitten huomaa, että oho! eipä ookkaan ketään luurin päässä tai huoneessa kuulolla. Niinpäniin, tää on varmasti kaikille tän palstan lukijoille tuttua juttua, mut mulle uus ja hetkittäin kovin ikävä tunne. Syytkin siihen mulla on omasta mielestäni selvillä: Pitkä ihmissuhde takana, noh pitkä ja pitkä, kaheksassa vuodessa ehti tottua edellämainittuihin asioihin. Eipä niitä sillon tullu joka kerta eikä varmaan useinkaan arvostaneeks tarpeeks. Se seikka on kuitenkin saletti, että ero oli ainut vaihtoehto meillä.
Toivon ettei mua nyt ihan älyttömästi herjata, kun lapset ei asu mun luona ja oon ns. vapaa menemään miten haluan ja sit täällä "ruikutan". Tosiasia on se et vaikka toki mahdollisuudet on varmasti paremmat ku yh-vanhemmalla liikkua ja lähteä ex-tempore, se ei oo kuitenkaan homman juju. Yksin tai lapsettomien kavereiden kanssa oleminen tai liikuskelu ei useinkaan tunnu niin hienolta....
Tällasia ajatuksia mulla... vähän kai ittellenikin tän tänne kirjotin.

p.s. pistin itseasiassa yhteen toiseen ketjuun: Moi kaikille! nimimerkillä Minämyös vähän samansuuntasta tarinaa ja sinne hotmail- osotteen jos joku haluu vaikka kirjotella jotain.

 

Hei vaan,
Tiedän kyllä tunteen kun ei enää tule oltua kavereiden kanssa tekemissä, kun on niin erilaiset elämäntilanteet. Minä olen kahden yh ja enää ei oikein kukaan pyydä mihinkään kun niin harvoin pääsen lähtemään. Ja ei kai sitä enää edes jaksa ja kiinnosta. Silti olisi kiva olla muiden kanssa tekemisissä ja puheissa. Yksin kun on välillä aika tympeää olla :\|

 

Mä kyllä viihdyn hyvin yksinkin, mutta en oo vielä oppinu sitä peri-amerikkalaista kykyä keskustella itseni kanssa. Näihin keskustelupalstoille kirjottaminen on tavallaan ihan jees, mutta useimmiten tulee mieleen paljon enemmän sanottavaa kuin selkokielellä luettavaan muotoon pystyy kirjottamaan. Sitten jää osa tai koko juttu kirjottamatta, ajattelee vaan hiljaa mielessään. Vuoropuhelu toisin sanoen on aika hedelmätöntä... Lasten kanssa tulee tietysti juteltua ja tehtyä kaikenlaista, mut vanhin on syksyllä kouluun menevä, joten ei ihan vielä maailman menosta ja sensellasista puhuta. Puhumattakaan muista "aikuisten" sosiaalisista kanssakäymisistä
(Menin sitten rekisteröitymään näille sivuille kun tuntuu olevan paljon mielenkiintosta asiaa ja ajatuksia täällä. Ts. en oo enää toi Yksinmutteihuoltaja...)

 

No mulla on vanhempi poika jo 12v eli hänen kanssa kyllä tulee juteltua jo ihan järkeviäkin, mutta pieni on 1v9kk kauhukakara, joka kävi nyt keskenkaiken repimässä koiraportin makuuhuoneen ovesta. Kurkkasin sun profiiliin ja etpä ollut paljon tietoa laittanu
No eipä ole paljoa itselläkään.

Minua kyllä haittaa se ettei ole aikuiskontakteja, ennen oli ihan kiitettävä sosiaalinen elämä joka sitten kuihtui kun pieni syntyi. Aluksi kaverit jaksoi käydä vauvaa ihmettelemässä mutta nykyisin ei enää kukaan käy kylässä. Eikä oikein itsekään viitsi enää kylästellä. Mun onni on se että aloitin taas opiskelut, saa viettää aikaa aikuisten seurassa, sitten sitä jaksaa paremmin noitten mukuloittenkin kanssa.

 

Jos en ihan väärin muista ni tais olla profi ?tyhjä? Kyllä sinne tietysti jotain pitää kirjottaa mut nyt laiskotti sen suhteen.
Totta puhuakseni laiskottaa vähän muutenki.. 12h tänään töissä ja huomenna lisäääää!!!!
Joka tapauksessa; tää palsta ihmisineen vaikuttaa kuten jo aikasemmin mainitsin hyvältä paikalta vaihtaa ajatuksia ja en paa pahitteeks vaikka uusia ihan oikeita aikuiskontaktejakin(lainasin tota) löytäisin. Omat sellaset on tosiaan kiinnostuneita lähinnä asioista oman napansa ympärillä

:kieh:

 

se tunne on kyllä orpo, kun melkein kahdeksan vuoden ajan vierellä oli aina joku jolle saattoi kertoa kun jotain tapahtui. Nyt on välillä ihan pakahtumaisillaan, kun haluais kertoa jollekkin eikä ole ketään kelle kertoa...