Ajatuksia lapsettomuudesta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Iitukka81
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Iitukka81

Jäsen
19.06.2013
258
1
18
Vuosia sitten tänne kirjoittelin aika aktiivisestikin. Ajattelin nyt kirjoittaa, josko kokemuksistani olisi jollekin apua.
Monia vuosia sitten päätimme, että nyt on lapsen aika. Naivisti ajattelin, että kohta meitä on kolme. Kaikki ei mennytkään kuten suunnittelin. Puolen vuoden jälkeen tulinkin raskaaksi. Juuri kun lähimmille olimme kertoneet vauvasta, sain ultrassa kauheita uutisia, vauva oli kuollut. Siitä alkoi vuosien lapsettomuushoidot.
Näin jälkeenpäin ajateltuna, kauheinta oli se ettei mistään saanut puhumisapua. Keskenmenon ja kaavinnan jälkeen menin heti töihin. Sairauslomaa sain toimenpidepäivän.
Lapsettomuushoidot menivät hoitohenkilökunnan rutiinilla. Inseminaatiot, ivf, pas. Kaikki piti suunnitella heidän sulkujen ja lomien mukaan.
En ole koskaan puhunut omista asioistani kovinkaan julkisesti. Emme puhuneet hoisdoistakaan kenellekään. Se oli virhe. Ihmiset utelivat lapsista. Vastasimme vaan, ettei kiinnosta.
En osannut puhua miehellenikään. Jotenkin olin oppinut siihen, että täytyy näyttää ulospäin vahvalta. Sisältä välillä olin niin heikko. Koko tämän monen vuoden projektin aikaan en ollut päivääkään sairauslomalla. Vaikka välillä olin niin hukassa ja murtumispisteessä. Mutta minähän olin vahva, työt piti hoitaa. Hullua näin jälkeenpäin ajateltuna.
Tällä kirjoituksellani haluan sanoa sitä, että puhukaa ja puhukaa. Itse sulkeuduin ja uppouduin suruuni. En osannut puhua kenellekään. Lopulta en halunnutkaan. Joskus yritin miehelleni puhua ahdistuksestani, mutta hän sivuutti sen. Ehkä ei osannut ottaa vastaan.
Loppujen lopuksi tämä puhumattomuus ja tuska lapsettomuudesta kävi niin suureksi, että halusin erota. En löytänyt ulospääsyä muuten. Mutta vieläkin kaikki tämä on mielessä, olisiko jokin toisin jos olisimme puhuneet.
En koe enää, että olisin ahdistunut ja minulla on ihana uusi mies. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuuteen katson avoimin mielin. Olen onnellinen ratkaisuistani. Elämä on saanut uusia unelmia.
Voimia teille lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Neuvonani sanon teille, että puhukaa. Älkää antako lapsettomuuden tulla välillenne. Vaikka aluksi se tuntuisikin, että kaikki tämä lähentää. Hakekaa myös ammatillista puhumisapua, jos sitä ei tarjota. Älkää esittäkö vahvaa, osatkaa olla heikkoja.
 
Hei!

Lapsettomuus todella herättää ajatuksia... Yllättävissäkin tilanteissa sitä yllättää itsensä (ja joskus muutkin) ajatuksilla. Mekin jätimme mieheni kanssa ehkäisyn pois 12/2012 toivoen lasta. Muutama kuukausi meni aina positiivisessa vireessä jännittäen ja itselle raskausoireita kuvitelleen, miettien että nyt varmasti olen raskaana. Kesän tullen olikin jo kulunut puoli vuotta ja hommaa ruvettiin todella yrittämään. Tulinkin raskaaksi 07/2013 ja olimme ikionnellisia, yritystä oli takana 8kk.

Kesä meni iloisissa merkeissä ja kerroimme läheisille raskaudesta. Saimme myös käytettyjä vauvan vaatteita ja äitini rupesi kutomaan peittoa vauvalle. Kävimme neuvolassa hehkuttamassa onneamme ja laskettu aikakin oli meidän koiran syntymäpäivä.

Minulla rupesi kuitenkin tulemaan pientä vuotoa, jonka oletin olevan ihan normaalia. Minulla on aina ollut runsaat kuukautiset ja ajattelin sen olevan ns. valekuukautiset. Kaikki kuitenkin muuttui. Verenvuoto lisääntyi ja lähdin sairaalaan. Ultrassa selvisi, että raskaus oli mennyt kesken vkolla 6 ja nyt elettiin vkoa 12+6. Romahdin täysin.

Alkio ei kuitenkaan lähtenyt irtoamaan ja sain kahteen kertaan Sytotecit. Ne eivät irrottaneet alkiota ja pääsin vihdoin kaavintaan - kahden viikon kipujen ja odottelun jälkeen. Siitä muutaman viikon päästä selvisi, että kyseessä oli rypäleraskaus, johon liittyy aina syöpäriski. Kävin puoli vuotta labrakontrolleissa, eikä saanut yrittää toista lasta.

Nyt on kulunut taas puoli vuotta siitä, kun olemme saaneet luvan yrittää lasta. Joulukuussa tulee täyteen 2v koko lastenyrittämisprojektia. Monet lähipiirissä on kerenneet saada lapsia tarkoituksella ja vahingossa sinä aikana. Eniten surettaa tässä asiassa oma voimattomuus asian edessä. Keskenmeno itsessään oli rankka kokemus, siihen päälle riski sairastua vielä tulevissakin raskauksissa ... rankkaa on ollut.

Minulla on paljon negatiivisia ja katkeria tunteita, joista en itsessäni pidä, mutta ne nostavat väkisinkin päätään. On todella ristiriitaista onnitella ystävää tai tuttavaa raskaudesta, kun ei haluaisi näyttää omaa katkeruuttaan, mutta toisaalta jokainen raskausuutinen satuttaa. Ja järjellä ajateltuna ymmärrän kyllä, että ei se ole minulta pois jos joku muu tulee raskaaksi ja kyllä maailmaan vauvoja mahtuu, mutta se nostaa ne surun tunteet niin voimakkaasti esiin...

Parisuhteelle tämä on ollut koetinkivi. Kaikesta huolimatta onneksi parisuhteemme on tästä vahvistunut. Meillä on aika erilainen tapa käsitellä ja surra asioita, mutta onneksi puhumalla olemme ymmärtäneet toisiamme paremmin, vaikka helppoa se ei todellakaan ole ollut ja riitojakin aiheesta on ollut.

Tämän syksyn ja talven ohjelmistossa seuraavaksi olisi yhteydenotto lapsettomuusklinikalle alkututkimuksiin, spermanäytettä antamaan ym... Olemme pohtineet syitä miksi yrityksistä huolimatta ei ole tärpännyt ja mies ajattelee 'vian' olevan hänessä. Voihan näin olla, mutta ei sitä ikinä tiedä vaikka vikaa ei löytyisikään tai se olisi minussa.

Kaikenkaikkiaan lause "kyllä se vielä tulee meillekin" on muuttunut "miksiköhän meillä ei natsaa?":ksi.

Toivotaan parasta, ja yritetään olla pelkäämättä pahinta!
 
Iitukka81, kiitos kokemuksesi jakamisesta ja neuvoista. Varmasti saat tulevaisuudessa paljon voimia menneisyydessä kantapään kautta opitusta. Sitähän tämä elämä on, oppimista.

Myy88, tuntui surullisesta menetyksestänne huolimatta hyvältä lukea tekstiäsi. Elämme mieheni kanssa melko samanlaisia vaiheita, vaikkakaan keskenmenokokemus ei ollut yhtä rankka kuin teillä. Jotenkin kirjoituksestasi välittyi kaiken epätietoisuuden keskeltäkin rauha.

Meillä ehkäisy jäi pois kesällä 2011. Reilun puolen vuoden jälkeen alkoi huoli asian suhteen kasvaa ja alkoi ns. kalenteri kädessä yrittäminen. Keväällä 2012 tulin raskaaksi. Pelkäsin koko ajan keskenmenoa ajatuksella pessimisti ei pety. Emme kertoneet raskaudesta kenellekään. Kahdeksannella raskausviikolla tulikin sitten spontaani keskenmeno - ja pessimistikin pettyi. Pitkään ajattelin, etten ole oikeutettu suremaan, kun keskenmeno tapahtui lempeimmällä mahdollisella tavalla: ennen ultraa (ja raskauden konkretisoitumista), ennen kuin oli julkistettu raskautta, ilman kaavintatarvetta, kuukautiskierto normalisoitui pian, jälkivaivoja ei ollut. Myöhemmin olen asiaa käsitellyt ja surrut ennen kaikkea sitä, etten iloinnut raskaudestani, se elämänalku oli ja on kuitenkin ainokaisemme. Nyt aikaa on kulunut keskenmenosta lähes 2,5 vuotta. Uutta raskautumista ei ole tapahtunut. Mitään syytä lapsettomuudelle ei ole kummastakaan osapuolesta löytynyt, päinvastoin kaiken pitäisi olla erittäin hyvin. Viime talvena tehtiin kaksi inseminaatiota. Kolmatta yritystä olemme lykänneet; se tuntuu liian pelottavalta, ikään kuin viimeiseltä oljenkorrelta. Koeputkihoitoihin emme omasta eettisestä näkemyksestämme johtuen haluan lähteä. Harkitsemme parhaillaan sijaisvanhemmuutta.
 

Yhteistyössä