äitiys rankkaa

[=(]

Olenkohan ainoa, joka kamppailee ristiriitaisista tuntemuksista omaa lastaan kohtaan. Lapsi on todella toivottu ja siksi olenkin hämmentynyt tunteistani. Missään vaiheessa en ole tuntenut suurta äitiyden autuutta (vauva melkein 3kk). Lapsi on hyvin vaativa ja muutenkin nämä kuukaudet ovat olleet todella raskaita. Välillä iskee paniikki, että tätäkö tämä minun elämäni nyt on. Paniikki lähinnä siitä, että sitä on niin kiinni lapsessaan. Ilman miestäni olisin varmaan jo pimahtanut. Rakastan kyllä lastani, vaikka välillä epäilen sitäkin. Katson häntä ja tunnen monesti vaan ""tyhjyyttä"". Pelkään että hän aistii epävarmuuteni ja ristiriitaiset tunteeni. Välillä säälin häntä todella paljon, kun on tällaisen äidikseen saanut. Monesti en tiedä ollenkaan mitä hän haluaa, jos hän itkee, tuntuu etten osaa tulkita häntä ollenkaan. Pelkään todella paljon, että en pääse eroon näistä tuntemuksistani. Tunnen suurta syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa näistä tunteista. Olenko ainoa?

 

[miisu]

Ihan kun omaa tekstiä olisi lukenut.. kun meillä poika oli tuon ikäinen, mulla oli täysin sama tunne varsinkin tua ""tätäkö tää elämä nyt sit on""...
Ekat kuukaudet olin kuin shokissa siitä mitä tapahtu.. meillä poika oli tosi vaativa ja koliikkikin viellä.
Mulla alko pikkuhiljaa tottumus tulla kun poika jotain 5kk.. Nyt 7kk ja kaikki tuntuu ihanalta ja varsinkin kun on alkanut saamaan lapselta takasin mitä on antanut.. Hymyt, naurut leikit, halaukset yms.. Moni kaveri on kanssa sanonut (tai oikeastaan kaikki) että ekat kuukaudet meni ihan ohi kun vaan itketti ja lapsi tuntui ""vieraalta""
Usko pois että kaikki järjestyy.. Tottakai se on outoa että yhtäkkiä pieni ihminen tulee taloon ja muuttaa kaikki vanhat tottumukset ja rytmit ja pitääkin tehdä omat asiat pikkuisen kellon mukaan..
Paljon jaksamista, et varmasti ole ainut!!

 

[aivan!]

Allekirjoitan (valitettavasti) joka sanasi. Poikani on 3 kk ja ei mene päivääkään ettenkö olisi jossain vaiheessa päivää väsynyt, tuskastunut, ahdistunut tähän 24 h äitiyteen. Haluaisin välillä olla ihan vaan rauhassa, minä itse, en vaimo, en äiti. Koko äitiys tuntuu yksinäiseltä puurtamiselta jolle ei loppua näy. Vauva-ajan ihanuus on kyllä yksi suurimmista ylläpidetyistä valheista!

 

[Äiti-74]

Jokseenkin samanlaiset olivat minunkin tunteeni lapsen syntymän jälkeen. Ajattelin, että ei helvetti, vapaaehtoisestiko tosiaan tämmöistä elämää halusin. En kokenut mitään ihanaa äitiyden huumaa ensimmäisinä kuukausina. Rakastin tietysti lastani, mutta silti tuntui, että mitä sitä tulikaan tehtyä!
Lapsen ollessa n.3kk alkoi väsymys ja alakulo hellittää otettaan, ja nyt kun vauva on jo 5kk, pystyn jo nauttimaan äitiydestäni. Joskus olen tietysti väsynyt, mutta samanlaista epätoivoisuuden tunnetta ei enää ole tullut.

Vauva kehittyy nopeasti, joten jos teilläkään ei ole mitään sairauksia tms. huolena, niin ehkäpä se alkaa sinullakin pian olo helpottua. Sitten, kun vauva viihtyy lattialla ja sitterissä, ja kun nukkumisrytmi löytyy jne.
Voimia ja uskoa siihen, että kyllä se vielä helpottaa!

 

[Aivan!]

Niinhän ne kaikki sanoo, että helpottaa, helpottaa...mutta kun haluaisin että olisi helppoa nyt! Haluaisin nauttia tästä lapsesta, hetkestä, elämästä, nyt!

 

[ap]

Tuntuu helpottavalta tietää etten ole ainoa, jolla on tällaisia ""kiellettyjä"" tunteita ja ajatuksia. On kauheaa välillä pelätä omaa lastaan. Silloin kun hän nukkuu, tuntuu että kaikki on ok, mutta kun hän on hereillä eikä missään muualla ole hyvä kuin sylissä ja siltikin itkettää niin silloin tuntuu että minä en kestä. Pelkään jäädä yksin hänen kanssaan, koska tuntuu etten osaa häntä hoitaa, eikä hän ole tyytyväinen minuun. Toivon TODELLA, että tämä helpottaa, mutta kuten -aivan- kirjoitti, sitä haluaisi nauttia tästä ajasta ja lapsesta nyt. Ja pahinta on kun ei tiedä milloin helpottaa, jos helpottaa ollenkaan...

 

[Aivan]

Mää pelkään lähtee pojan kanssa kodin ulkopuolelle, koska hän on mun mielestä vaikeasti ennustettavissa (väsy tai nälkä), helposti itkevä taikka hikisenä karjuva ja vaikeasti tyynnytettävissä. Päivisin yritän jaksaa lähteä pienelle vaunulenkille, joka alkaa raivokkaalla huudolla, kun vaatteita laitetaan. Joskus nukahtaa vaunuu ja tosiaan pääsen ulos, joskus täytyy palata kotia : ( Koko vaunulenkin pelkään että hän herää ja alkaa itkeä. Pyörin siis vain kotinurkilla. Ei puhettakaan mistään vauvauinneista tai muskareista, joista olin typeränä haaveillut raskausaikana. Olen ihan kodin vanki. Meillä ei myöskään voi käydä iltaisin vieraita emmekä me voi käydä kylässä, koska illat on raivokasta huutoa ja yhtä lapsen nukuttamista ja kanniskelemista.

 

[Mä]

APn teksti tuntuu niiiiin tutulta...
Meidän tytöllä oli koliikki, huutoa joka ilta klo 18-23. Kun koliikki helpotti, niin neiti oli suhteellisen vaativa ja yli kuukausi neitiä viihdytettiin illat kanniskelemalla yms. Ostareissa oli paljon nähtävää, niissä kierrettiin ja tyttö nökötti kantoliinassa naama menosuuntaan. Itse olin väsynyt ja välillä mietin omaa jaksamista ja rakkautta lapseen. Pelkäsin varsinkin iltoja jolloin mies oli töissä.

Nyt tyttö on 6kk, viihtyy lattialla ja tarvitsee koko ajan vähemmän viihdykkeitä (aktiivista viihdyttämistä). Koko ajan tuntuu vain helpommalta!!
Olen monelle jo sanonut, että kyllä toisen haluan, mutta en mitenkään haluaisi alle 3kk lasta, tuskin edes alle 4kk ikäistä

Kolmen ekan kuukauden rämpimisen jälkeen suunta on vain ylöspäin! Kyllä se ilo vielä löytyy!!!

 

[ap]

Nyt on minun vuoro sanoa, että kuulostaa tutulta. Illat on täälläkin aika rankkoja ja tänään varsinkin olen aika jännittynyt ja peloissani, että kuinka menee, sillä olen ekaa kertaa yksin kotona niin että mies tulee vasta joskus puolen yön aikoihin. Juuri nyt poika nukkuu eteisessä vaunuissa. Kävimme vaunuilemassa koska en kestänyt sitä itkua, enkä jaksanut häntä kantaa.Onneksi nukahti vaunuihin. Itse en olisi kuolemaksikaan jaksanut ulos lähteä, mutta se tuntui ainoalta keinolta saada hengähdystauko. Palloilin sitten ulkona yli tunnin, kiertelin ja kaartelin koska pelotti tulla kotiin, sillä vauva yleensä heti herää kun sisälle tullaan. Nyt ihme kyllä vain nukkuu. Toivon vain että se ei yöunia syö. Yöunille asettuminen on aina yhtä itkua ja showta ja nyt olen vielä ihan yksin, apua!

 

[Muistan ne ajat myös..]

Sama homma oli myös minulla. Ensin oli vaikeuksia raskautua, oli km ja sitten yllättäen raskaana. lapsi erittäin odotettu. Olin jo adoptiota suunnittelemassa jne..
Sitten kun lapsi syntyi ja päästiin kotiin, shokki oli valtava kun lapsi ei vaan syönyt ja nukkunut vaan kaikkea muuta;huutoa, huutoa..kanniskeltiin yöt, nukkumisesta ei tietoakaan. Koko puoli vuotta yhtä mustaa, asiat yhtä suorittamista. ja kun elämä muuttui kaikin puolin johon ei osannut lapsen myötä varautua. Ei nakattu takkia niskaan ja lähetty iltaa istumaan niin ei se sopeutuminen hetkessä tapahtu, se oli opeteltava. vannoin, ettei lapsia vä-
hään aikaan mutta niin se vaan unohtuu ja aika opettaa, ikäeroa tuli 1.7v, ja asiat meni jo paljon luontevammin. Välillä kyllä haikailee oman ajan perään. Nyt jo kolmas hyvää vauhtia kasvamassa(7kk)ja nyt se on sitten tässä! Ja arvaa miten hyvälle tuntuu kun lapset omalta osalta tehty ja voi ihailla vaan kun lapset kasvaa ja jossain vaiheessa on uudet kuviot! Tässä oma tarinani ja tuntemukset..Ja kyllä lapset on tuonut vaan sitä positiivista sisältöä elämäämme vaikka omat taistelut jokaisen kohdalla aina kulloinkin käydään.

 

[K]

Aivan ja AP

Tutulta kuulostaa ja en edes kunnolla muista kyseistä aikaa sumussa kulkemisen takia. Olin vielä itse kauan kipeänä synnytyksestä. Nyt kaikki sujuu helpommin ja uskaltaa jo nauttiakin (8kk takana). Täysimetys ja ""sylirotta"" eivät paljon antaneet mahd. poistua kotoa. Ruokakauppa käynneistä tuli henkireikä, meidän poitsu meinaan alkoi olla aina hereillä kaupassa 2kk iästä lähtien ja viihtyi vielä sen tunnin mitä voitii olla kotoa pois. Vaunuihin sain opetettua n. 3kk jälkeen (huuti aina, kun joutui niihin), omaan sänkyyn samoihin aikoihin, nyt jo omassa huoneessa (ah!).
Imetyksen loppuminen 1kk sitten vapautti minut henkisesti. Nyt uskallan jättää isälle tai mummille hetkeksi hoitoon. Eli olen ollut poissa lapseni luota 8kk aikana 6krt ja viikko sitten olimme 2 yötä poissa!!! taisi olla 5kk ekalla kerralla (oltiin syömässä 2h).
Sekava sepustus, mutta idea oli kaikki selviää hengissä myös te, koska mäkin selvisin!

 

[ap:lle]

Tiedän tunteen, mulla oli ihan samoja fiiliksiä ja nyt ne ovat onneksi takanapäin. Tyttö on nyt 6kk. Yritä ajatella elämää ns.päivä ja hetki kerrallaan.

Minä aloitin maidottoman dietin kun tyttö oli 3,5kk ja itkut loppuivat melko pian sen jälkeen. Monen vauvan vatsa ei siedä lehmänmaitoa edes äidinmaidon kautta. Jos annat korviketta, voisit kokeilla Peptidi tuttelia jota saa apteekista, se on täysin lehmänmaidoton. Saatiin neuvolasta lähete maitoallergiatestiin ja kun sinne päästään, selviää oliko huuto koliikkia vai mun epäilemää allergiaa.

Minäkään en halunnut jäädän vauvan kanssa kaksin silloin kun oli vain huutoa. Mutta pakko oli jäädä kun mies kävi töissä. Kyllä sitä pärjää ja jaksaa, yritä ajatella että huuto ja alkuvaikeudet menevät oikeasti ohi ja se on väliaikaista!

t.Krisse

 

[Mimmi]

Teillä on ihania miehiä kun niistä on apua huutavan vauvan kanssa! Itselläni miehestä on vain ollut enemmän haittaa jos vauva huutaa sillä silloin mieskin huutaa, että mikä sillä on ja hiljennä se ja epäilee äitiyttäni tai että olen tehnyt jotain väärin joka taas stressaa lisää minua ja vauva huutaa entistä enemmän. Onneksi suht vähillä huudoilla selvittiin, mutta meilläkin ekat kaks kuukautta oli aika jatkuvaa kitinää (ei huutoa vaan sellaista ettei ikinä ollut kovin hyvä), joten en myöskään kodista uskaltanut poistua. Vauva myös nukkui paljon joten kaikki kerhot ym. oli poissuljettuja monta kuukautta sen vuoksi ettei vauva tehnyt juuri muuta kuin nukkui. Sitten 3 kk iässä tuli vierastaminen joka kesti yli 2 kuukautta. Kylässä aina huuto eikä mummonkaan syliin voinut hetkeksikään laskea, joten taas oltiin kotona, mutta onneksi kotona jo naurettiin. Nyt vierastaminenkin on loppunut ja vauva on aivan ihana! Huomaan myös, että kaupungille voi ihan hyvin lähteä jos itse en etukäteen ajattele että vauva huutaa vaan olen stressaamatta niin kaikki meneekin yleensä aina hyvin. Tiedän, että tuntuu tyhmältä neuvolta, mutta ihan oikeasti vaikka miten olette pinnassa niin yrittäkää vaan olla tosi relax sillä teidän oma kireytenne ja jännityksenne (meneekö ilta hyvin) vain välittyy vauvaan ja vauva huutaa jo senkin takia, että aistii ettei äiti ole levollinen. Vauvat ovat mestareita poimimaan äitinsä tunteita! Lisäksi psykologiassakin on tuttu ilmiö että kun odottaa jotain tapahtuvan niin silloin niin tapahtuu eli kun jo etukäteen olette ajatelleet, että ilta menee huudoksi niin silloin se meneekin ihan varmasti!
Tsemppiä!

 

[Terppa]

Moikka. Yhdyn edellisiin vastaajiin. Meillä myös ensimmäiset kolme kuukautta(ehkä se neljäskin) menivät aivan sumussa stressistä ja väsymyksestä. Koliikki käytiin myös meillä läpi, nukkui parhaillaan noin 1,5tuntia putkeen. Kaikki mahdolliset ""lääkkeet"" kokeilimme ja viimeisenä pelastava vyöhyketerapia. Olenkin päättänyt että mahdollisen seuraavan vauvan kanssa menen suoraa synnäriltä hierottavaksi

No joka tapauksessa, minua harmitti myös kovasti että vauva-aika oli suoraan sanottunu helvettiä. Mietin mitä väärää olen tehnyt että joudumme kärsimään näin.

Mutta juuri niin kävi meilläkin että tätä aikaa en mistään hinnasta vaihtaisi pois. Poika on nyt 6kk, ja aikamme on aivan ihanaa. Toki täälä ollaan mm. hampaiden takia itketty, mutta ei se ole enään yhtään stressaavaa tuohon alkuun verrattuna.

Koita jaksaa ajatellen että PIAN tämä helpottaa. Varmasti todella yleinen ""tauti"" meidän äitien keskuudessa joidenka elämä muuttuu täysin niiden ensimmäisten pienten nyyttien tultua maailmaan.

Voimia kovasti!!

 

[heh]

Odottakaapas kun kullanmurut on murrosiässä, silloin viimeistään alatte ihmetellä miksi olette lapsia hankkinut!
Ei oikeastaan missään vaiheessa pääse kivuitta eteenpäin eli aina välillä pullahtaa ongelmat esille.
Kyllä ne kestää normaali ihminen, mutta onhan epäonnistuneitakin kasvatustuloksia.. Nykyään huostaanotot lisääntyneet kamalasti!
Mutta kyllä te pärjäätte!!!

 

[AP:lle]

Mten ilta sujui?

t.krisse

 

[ap]

Krisselle: hengissä ollaan=). Sain vauvan joten kuten nukkumaan, tosin vain puoleksi tunniksi, kun sitten olikin jo nälkä, mutta onneksi mies tuli silloin kotiin joten hän sai hoitaa nukutuksen, itse oli ja olen edelleen ihan puhki poikki. Maitoallergiaa pojalla ei ole, vatsavaivoista hän on kyllä kärsinyt, nyt ne on ehkä hieman hellittäneen (koputan puuta). Mutta hän on todellinen sylivauva eli syli on melkein ainoa paikka missä hän viihtyy ja koska hän on ikäisekseen isokokoinen, olen minä ainakin helisemässä siitä kanniskelusta. Ja se, että poika itkee, niin hyvin pitkälle se johtuu nykyisin uni itkusta, jota vastaan hän taistelee pitkään (joskus tunti tolkulla) eikä millään tahdo nukahtaa, vaikka väsynyt onkin. Ja kun itse on väsynyt, sitä alkaa olla epätoivoinen ja tuntea halua karata tästä yhtälöstä. Odotan vain että aika kuluisi nopeasti ja tämä helpottaisi, vaikka elämä onkin tässä ja nyt...

 

[Ota iisisti]

Anna ajan kulua, kaikki menee varmasti hyvin. Älä nyt ala tässä vaiheessa panikoimaan ja miettimään liikoja. Ota vaikka tavoite, että palaat näihin aatoksiin puolen vuoden päästä Silloin elämä on jo ihan erilaista.

Mullakin iski välillä paniikki juuri siitä, että on niin kiinni vauvassa. Mutta tosiaan, se on vain rajallinen aika. Hormonitkin jylläävät vielä sulla kovasti ja univelka tekee tehtävänsä. Voin sanoa, että nyt kun vauva on vuoden, on paaljon helpompaa...

 

[Eipä...]

tuo kyllä ihan normaalilta kuulosta. Nuo tuntemukset ovat varmasti yleisempiä kuin luullaan, mutta taustalla on jokin masennus eli käy keskustelemassa vaikka neuvolassa tai ehkä jopa täällä keskustelu auttaa.

Mitä olen keskustellut useampia lapsia saaneiden ihmisten kanssa, niin kaikki ovat sanoneet, että ensimmäisen lapsen kanssa oli todella rankkaa. Oli koliikkia ja univaikeuksia ja vanhemmat olivat aivan loppu. Mutta niinhän se taitaa mennä, että vauva vaistoo vanhemmistaan kireyden ja on siksi tyytymätön.

Eli aloittajalle sanoisin, että hae apua, keskustele asiasta ja yritä levätä. Äitiys on raskasta, mutta kyllä normaalisti positiiviset asiat vievät voiton.

 

[**]

Samanlaisia tuntemuksia täälläkin ja tyttö on vasta reilu 1kk, joten rankkaa taitaa olla vielä jatkossakin... Oma kunto ei ole mitenkään erityisen hyvä ja kun yöllä joutuu hyssyttelemään ja kantamaan huutavaa vauvaa muutaman tunnin eikä mikään auta ja itsellä selkä särkee, painon tunne alapäässä lisääntyy, väsyttää, päätä särkee, jne... niin kyllä siinä lopulta itketään yhdessä vauvan kanssa
Onneksi mies hoitaa työnsä ohella myös kotitöitä ja onhan se aina välillä vauvankin kanssa, mutta kun itku alkaa, vauva annetaan takaisin äidille...

 

[Miehet kuriin]

Pitäkää nyt hyvät ihmiset itsestänne sen verran huolta, että ainaskin yksi yö viikossa on isän vastuulla (vaikka pullolla), ja sitä vaavia ei joka inahduksesta anneta äidille takaisin ""kun sillä on nälkä""; kyllä se on miehenkin vaan opittava, että on aikoja, jolloin mikään konsti ei auta ja vauva vaan itkee ja se on vain kestettävä. Tulpat korviin ja lukon taa nukkumaan....

 

[minna]

kuulostaa niin tutulta, eiköhän se ole kaikkien äitien tuntemus. Valitettavasti vaiettu aihe ja jos ääneen uskaltaa sanoa niin paheksuntaa varmasti saa. Itse aloin oikeasti nauttia lapsistani siinä vuoden iässä, kun oppivat kävelemään. Nyt on kuulkaa naiset ihanaa omien muksujen kanssa!! Kyllä se aika teillekin vielä tulee. Paljolti riippuu väsymyksen tasosta, miltä tuntuu milloinkin.

 

[syli]

Tuon ikäinen haluaa olla paljon sylissä. Oletteko kokeilleet kantoliinaa tai rintareppua, jotta kantaminen helpottuisi? Voisi auttaa tilannetta edes hitusen.

 

[ap]

Mun pitäis saada parin viikon sisällä kantoliina ja toivon todella että poika siinä viihtyy, sillä mulla ei selkä kestä kannella muuten. Rintarepussa hän ei viihdy ollenkaan, ja sekin kyllä käy selkään. Onneksi mies on iso ja vahva ja jaksaa poikaa pitää sylissä. Mulla nää tuntemukset ja ahdistus johtuu varmaan aika pitkälle siitä, että olen aina ollut sellainen ihminen, että tarvitsen paljon omaa tilaa ja omaa aikaa ja nyt se kaikki muuttui hetkessä ja sitä on ollut vaikea välillä kestää. Enää ei ole mahdollisuutta silloin kun siltä tuntuu niin olla vain ja ajatella omia jne. Kulttuurishokkia tää kait on=). Just kaupassa käynnit on mullekin henkireikä, saa edes automatkan vain ajatella tai olla ajattelematta. Tää minun kirjoitus on taas sekavaa, mutta ei sitä ennen lasta voi ymmärtää kuinka oma maailma muuttuu. Paljon hyvää toki on lapsen myötä tullut, enkä pojastani luopuisi ikinä, mutta aikaa vie sopeutua uuteen elämään, näköjään.

 

[Not true]

Ei pidä paikkaansa, että kaikilla äideillä olisi tuollaisia tuntemuksia. Tottakai siihen lapsenhoitoon väsyy, mutta minulla ainakin äidinrakkaus alkoi heti lapsen synnyttyä, oikeastaan jo raskausaikana. Elämän realiteetit vain täytyy ymmärtää ja se, ettei jaksa tehdä kaikkea itse. Nykyinen superäiti-imetyspakko -buumi syö uutta äitiä aivan varmasti. Kun ei uskalleta käyttää omaa järkeä vauvanhoidossa, niin riudutaan puolikuoliaiksi. Mutta se on omaa tyhnyyttä ja saamattomuutta, sanon mä!