Äitiys ja kuolemanpelko

["rakastava äiti"]

Niin... En pelkää kuolemaa omasta puolestani.

Mutta pelkään, että kuolen ja pieni poikani jäisi ilman äitiä.
Pelkään että lapseni ei koskaan muistaisi minusta mitään ja ehkä kokisi itsensä hylätyksi.

Olen miettinyt kirjeen kirjoittamista lapselleni - siltä varalta että mulle sattuu jotain. Kertoisin siinä miten mielettömästi häntä rakastan ja että hän on paras asia elämässäni.

Onko tässä teidän mielestä mitään järkeä? Ajatteleeko kukaan muu näin?

 

[kannatetaan]

oikein hyvä ajatus. tuo kuuluu asiaan, kun näkökulma elämään vaihtuu.

 

["henni"]

itsesuojeluvaisto nousee taas teinivuosien jälkeen, sen tehtävä on varmistaa että pidät itsestäsi huolen, jotta lapsellasi olisi paras mahdollisuus selvitä - kun sinä olet häntä suojelemassa.

meillä tosin neuvola sanoo, että on meillä kuule tosi hyvä psykologikin talossa, mitäs jos kävisit juttelee... juuh.

 

["Himppu"]

Itselle on käynyt niin, että lähisukulainen kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen pystystä. Eli sen jälkeen minulla on ollut kirje lapsille kuoressa, jossa myös tieto missä tilini, salasanani, vakuutukseni jne. ovat, mitä toivon hautajaisilta jne. Tosin mies tietää nuo asiat. Voin kertoa, että siinä tilanteessa noiden asioiden setvimiseen menee järjettömän paljon aikaa. On myös kirje mihin toivomme lasten päätyvän ja minne emme jos menemme molemmat. Eli asioita, joita olisin itse kaivannut omaisen roolissa.

Itselläni oli valtava kuolemanpelko kun esikko oli vauva. Ja nimenomaan niin, että pelkäsin lapsen puolesta, en oman elämän menetystä. Kun vauvasta tuli taapero alkoi isän rooli vahvistua. Tajusin, että mies on niin hyvä isä, että hän kyllä pärjäisi, kasvattaisi viisaasti ja tekisi hyviä valintoja. Se helpotti omaa pelkoani.

 

[astrolabe]

Olen puhunut mieheni kanssa mm. toiveista kasvatuksen ja huoltajuuden suhteen, jos vaikka sattuisin kuolemaan synnytyksessä.

 

[pelokas lähivanhempi]

Kirjoita vaan se kirje, ei siitä haittakaan ole.
Minunkin pitäisi varmaan tehdä sama juttu.
Itselläni riitaisa ero takana. Olen lähihuoltaja, ex ei ole nähnyt lastaain kuin ehkä kerta puoleen vuoteen viimeisten 3 vuoden aikana, käytännössä lapsi ei tunne häntä ollenkaan. Jos laitettaisin viisi samanväristä ukkoa riviin ei poikani tietäisi kuka niistä on isi. Pelkään että jos kuolen ei lapseni enää tule enää näkemään minun puolen sukulaisia vaan ex omii lapsemme kokonaan itselleen, pahimmillaan vie jonkun sukulaisen kasvatettavaksi ulkomaille.

 

[astrolabe]

Kirjoita vaan se kirje, ei siitä haittakaan ole.
Minunkin pitäisi varmaan tehdä sama juttu.
Itselläni riitaisa ero takana. Olen lähihuoltaja, ex ei ole nähnyt lastaain kuin ehkä kerta puoleen vuoteen viimeisten 3 vuoden aikana, käytännössä lapsi ei tunne häntä ollenkaan. Jos laitettaisin viisi samanväristä ukkoa riviin ei poikani tietäisi kuka niistä on isi. Pelkään että jos kuolen ei lapseni enää tule enää näkemään minun puolen sukulaisia vaan ex omii lapsemme kokonaan itselleen, pahimmillaan vie jonkun sukulaisen kasvatettavaksi ulkomaille.

Oletko ajatellut olisiko mahdollista hakea esim. oheishuoltajuutta jollekin sukulaisistasi?

 

[..]

Oletko ajatellut olisiko mahdollista hakea esim. oheishuoltajuutta jollekin sukulaisistasi?

Tuo ei tullut mieleenkään. Pitääpä keskustella lakimiehen kanssa.
kiitti.

 

["vieras"]

oikein hyvä ajatus. tuo kuuluu asiaan, kun näkökulma elämään vaihtuu.

No ei mulla ole kyllä kuolemanpelko nostanut päätään vaikka kahden lapsen äiti olenkin. Eli ei kyllä mielestäni kuulu asiaan.

 

["ap"]

Kiitos vastauksistanne!
Ehkä en siis olekaan sekoamassa, vaan tämä tosiaan joku alkukantainen tarve suojella jälkeläistään.

Sinä joka kirjoitit erosta ja mietit selvitteleväsi oheishuoltajuusasiaa, oletko ehtinyt jo olla yhteydessä lakimieheen?

Olen ottanut tämän puheeksi muutaman ystäväperheen kanssa ja toisessa näistä perheistä on lakimiehen kanssa kirjoitettu paperille, mihin toivoisivat lasten menevän jos vanhemmat kuolevat.
Toinen perhe kertoi, että he ovat puhuneet läheisilleen myös samasta asiasta.

 

[kfdkffs]

No ihan normaalia, kunhan ei rajoita normaalia elämää eikä ajatukset tunnu pyörivän liikaa mielessä eikä siten tunnu häiritseviltä. Esim. itse olen varmistanut että mieheni pääsee käsiksi rahoihini jos kuolen, että miten kuolemaani tulee käsitellä virallisesti jne.
Olen myös puhunut miehen kanssa tulevan lapsen hoidosta, varmistanut että hän hoitaa lapsen jne.

Ihmisiä kuolee jatkuvasti. Ei se ole mitenkään epänormaalia sen hyväksyminen. Tämänkin voi, kuten kaiken, vetää yli.

 

[Katie??]

Olet tainnut katsoa liikaa kauniita ja rohkeita.