Aikuisen lapsen äiti. Miten olla?

[tämmönen äiti]

Lapseni ovat jo aikuisia. Rakastan heitä valtavasti, tietenkin. Olen itse yli viisikymmentä, työelämässä. Olemme eronneet heidän isänsä kanssa, mutta hyvissä väleissä, elän uudessa parisuhteessa ja isänsä omassa uudessaan.

Joskus on vaikea tietää miten olla. Näen että tyttärellä on huolia, mutta hän ei halua niistä kertoa minulle. Kuinka paljon pitää yrittää väen vängällä. Kunnioitan sekä 26-vuotiastani että 22-vuotiastani, he ovat fiksuja nuoria naisia. Mutta samalla niin hirveästi haluaisin auttaa, kun näen että toisella on paha olla. Sitten taas tunnen, että minun huoleni tuntuu lapsestani painostavalta.

Kummallakaan ei ole vielä lapsia. Todennäköisesti tämä suhteemme muuttuu vielä jotenkin kun sellaisia aikanaan tulee.

Haluaisin olla rento ja kiva äiti. Tunnen kuitenkin että olen jotenkin yliäitimäinen äiti. Miten saisin itseni pienemmäksi, kivammaksi ja rennommaksi? Millainen minun kuuluisi olla? Haluaisin tyttärilleni vain hyvää ja parasta... eikä kunnianhimonani sinänsä ole olla mikään vuoden Äiti. Vaan että tyttäreni olisivat niin onnellisia ja tasapainossa kuin heidän kussakin vaiheessaan on mahdollista olla.

 

["tytär"]

Vähän vaikea vastata kun ei tunne teitä,ei ole tietoa esim miksi tyttäresi ei halua kertoa sinulle huolistaan.

Muttamutta,jos ajattelen omaa äitiäni (meillä on tosi läheiset välit,aina ollu) niin hänestä tekee niin parhaan äidin Kärsivällisyys. Kun mulla palaa pinna lasteni kanssa,äiti se kuuntelee mun sauhut ja muistuttaa sitten miten lapset on pieniä vain hetken.. Ja toinen esimerkki kärsivällisyydestä on olla loukkaantumatta sillon kun mulla on kiireitä eikä ehditä nähdä niin usein,sekä sillon kun rempan tms syyn takia "roikutaan äitin nurkissa" päiväkausia. Äiti Jaksaa. Aina ja kaiken. Äiti on Rakkaus

 

[Myös 5-kymppinen]

En osaa yhtään auttaa, koska olen itse samassa veneessä. Yht´äkkiä olin uudessa elämäntilanteessa, kun lapsi muutti pois kotoa ja tuli aikuiseksi suunnilleen yhden vuoden aikana. Harjoittelen vielä tätä roolia ja mietin kuinka usein on soveliasta soittaa jne. Tarkoitus oli sanoa, että tilanteessa ollaan ja että helpompi oli olla äiti pienelle lapselle.

 

[muista]

hentoiseen taipuvaan varpuun ei voi nojata.

 

["jeps"]

hentoiseen taipuvaan varpuun ei voi nojata.

Hirveän hyvin sanottu ja sopii aikalailla koko äiti-lapsi-suhteeseen..

 

["aloittaja"]

Kiitos vastauksista. Oma äitini on ollut aina kriittinen, tai niin olen kokenut. Hän on ollut paremmin-tietävä, tai siis, niin olen kokenut. Kun odotin esikoistani, äiti soitti joka ainoa päivä, kyseli vointiani jne. Se tuntui toisaalta hyvältä ja toisaalta huonolta. (Anoppikin soitteli, ehkä joka toinen päivä... olin 23-vuotias...)

Oma äitini on varmasti aina rakastanut minua. Samalla kuitenkin hänen rakastamisensa on tuntunut jotenkin ehdolliselta ja tunkeutuvalta yhtä aikaa. Roolini perheessä on ollut pärjäävä isosisko - kroonisesti sairaan pikkuveljen pärjäävä sisko siis. Äitini on menettänyt oman isänsä sodassa 7-vuotiaana. Hänellä ei ole koskaan ollut isäpuolta, vaan perhe eli omillaan, äiti vanhimpana hoivaten sairaalloista pikkuveljeään.