Se kaikki on kuin eilinen päivä. Bojan sulkee silmänsä, ja palaa kahden vuoden taakse Madridiin. Päivään, jolloin Jere pottatukkineen tunki osaksi hänen elämäänsä. Tunki iholle, kuten Bojan hiljaa mielessään ajattelee.
Siellä olivat kaikki. Ihan kaikki. Ei Bojan heitä kuitenkaan nähnyt. Ei nähnyt, koska oli helmikuusta alkaen seurannut Instagramissa ihastuttavaa suomalaista menninkäistä, joka oli ainoa, johon hän halusi tutustua. Sen hän oli päättänyt jo hyvissä ajoin, ja sanonut myös ääneen.
Ja siinä se nyt oli. Ihan vieressä puhumassa huonolla englannillaan jollekin toimittajalle. Bojan ei voinut kuin katsella, se oli aivan ihana. Vielä paljon enemmän kuin kaikissa niissä IG-kuvissa, joita hän oli muutaman kuukauden ajan kelannut eestaas ja osan myös tallentanut itselleen. Kun oli ihan pakko.
Kunhan nämä haastattelut on ohi, menen juttelemaan. Vaikka kyllä jännitti.
Ja sitten se tuli itse. Nace esitteli meidät, koska enhän minä pystynyt mitään sanomaan. Minä vain tuijotin. Millaiset silmät. Voiko kenelläkään olla tuollaiset silmät? Kris pukkasi kylkeen ja kuiskasi, että lopeta tuo tuijottaminen. Näytät typerältä.
Ei se haittaa. Se katsoi mua silmiin, ja sanoi jotenkin hassusti Bo Jan. Mä kättelin sitä, vaikka mieluummin olisin hypännyt suoraan kaulaan ja halannut. Ottanut poskista kiinni, kupittanut kasvot käsiini ja mennyt ihan lähelle. Mutta olin fiksu ja sanoin käsipäivää.
Sekin tuijotti, ja sanoi jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt. Hilasin itseni sen kylkeen, niin lähelle, että melkein kosketettiin toisiamme. Se siirtyi pikemminkin vähän lähemmäksi kuin pakeni. Mun sydän löi pari ylimääräistä lyöntiä, ja vein vaistomaisesti kädet rinnan päälle. Ettei nyt vain olisi mitään vakavampaa.
No olihan se. Sen illan aikana me tuijoteltiin toisiamme, se iski mulle välillä silmää, minä punastelin. Ja kun piti lähteä hotelliin, oli ihan luonnollista, että se istui bussissa mun viereeni. Siinä me sitten oltiin kylki kyljessä. Minä tunsin sen parfyymin tuoksun, ja vähän se haisi myös tupakalle. Ja sitten se nosti kätensä ja veti mut kainaloonsa.
En ikinä unohda sitä tunnetta. Tuo mies. Tuo oudosti englantia puhuva pottatukkainen menninkäinen, joka sekoitti mun pääni ihan täysin. Puhui yhteisestä hotellihuoneesta, yhdestä teekupista (!!!), yhdestä vuoteesta. Ei hävennyt yhtään, oli siinä ja piti minusta kiinni. Ja minä olin ihan, että mitä, mitä. Mitä täällä tapahtuu?
Kun päästiin hotellille, se halasi. Veti ihan lähelle ja kuiskasi mun korvaani jotain, mistä en saanut selvää. Ja se huomasi sen. Sanoi sitten uudelleen, että five, three, three.
Ja mä tajusin. Se oli sen hotellihuoneen numero. Mä punastuin. Halasin ja sanoin sille thanks ja see you soon. Se puhalsi mun korvaan ennen kuin vetäytyi irti ja lähti kohti hissiä.
Loppu onkin sitten historiaa, jota me tehdään edelleen. Samassa hotellihuoneessa, samassa vuoteessa, yhdellä teekupilla.
Jere.