Joulu oli ihana. Jeren kasvot ovat pelkkää hymyä, kun hän muistelee yhdessä perheen kanssa vietettyä aikaa. Oli isovanhemmat, oli Miken energiset lapset intoilemassa, oli äidin maksalaatikkoa ja isän aina niin hupaisat joululahjat.
Jere vietti lapsuuskodissaan koko joulun ajan, ja olo oli kuin silloin joskus alakoululaisena. Äiti hyysäsi, ruokaa riitti, kavereita kävi kylässä. Ai että, kyllä elämä onkin vaan ihanaa, Jere mietti siirrellessään noin yhdeksättä vihreää kuulaa poskesta toiseen.
Ja sitten oli vielä Bojan. Aaton ja joulupäivän välisenä yönä he kuiskuttelivat toisilleen lähes kolmen tunnin puhelun facetimessa. Sekin pistää hymyilyttämään. Jere otti yhteyttä. Pisti ensin viestin, että voinko soittaa, ja sai vastauksen siihen saman tien. Bojanin perheessä joulua vietetään vasta tammikuussa, joten tämä notkui koneensa ääressä kotosalla.
Jeren hyvä mieli vähän hämmensi Bojania. Toki Jere sen huomasi. Toinen oli yksin kotona, näkyi siellä olevan pari kynttilää palamassa, mutta muuten ei juuri joululta vaikuttanut. Bojan istui nahkasohvansa kulmassa ja hymyili urheasti, vaikka Jerestä näytti siltä, että sitä itketti. Teki mieli kysyä, mikä on hätänä, ja toki hän sen kysyikin.
Bojanilla oli ikävä. Ikävä Jereä, mutta ikävä myös elämää ympärillään. Ei hän ole niitä miehiä, jotka kököttävät kotona pelaamassa pleikkaa ja selailemassa tiktokkeja. Hän menee, ja nytkin tuleva jo polttelee kovasti.
Siitä tulevasti piti puhuakin. Jere laskee päiviä, jolloin he taas tapaavat. Tuleva laskettelureissu on vain heidän kahden juttunsa, ja mikäli Kyproksen tunnelma hiipii edes vähissä määrin talven pakkasiin, siitä tulee todella kuuma reissu. Jere sanoo sen Bojanille, sellaisella pehmeällä ja vähän viekoittelevalla äänellä, ja Bojan punastuu. Ehkä hän muistaa, miltä tuntuu piiloutua illalla yhteisen peiton alle samaan vuoteeeseen. Jere vähän kiusoittelee, kun toteaa, ettei siinä heidän talven mökissäkään ole kuin parivuode.
Ja taas se onneton punastuu.
Seuraava tunti menee, kun he palaavat Kyproksen lomamuistoihin. Kylmät väreet kulkevat Jeren selkäpiitä, kun hän muistelee Bojanin kättä, joka kulki hitaasti pitkin hänen vatsaansa ja kylkiään. Sen hän sanoo, ja lupaa tarjota vastikkeeksi jääkylmiä käsiä siellä jossain sitten muutaman viikon kuluttua.
Pientä kinaa lonkeroista. Vähän isompi kina siitä, millainen makkara on nuotiossa paistettuna parasta. PItääkö olla mustaa vai riittääkö se, että on lämmintä. Kaakaosta ei saada kiistaa, eikä siitä, että rommia tarvitaan lämmikkeeksi. Pipoistakin puhutaan, lumilaudoista, after skistä. Kaikesta siitä, mitä tehdään ja missä järjestyksessä.
Jere on kyllä sitä mieltä, että heille after ski alkaa aamupäivällä ja päättyy puolen yön tietämissä, kun he kellahtavat saman peiton alle lopeensa uupuneina. Bojania naurattaa. Hän arvelee, ettei heidän reissullaan nenä pääse paleltumaan, eikä villasukkia tarvita.
Ja tätä he jatkavat. Kello käy jo aamuneljää, eikä pulina Jeren lapsuushuoneessa lopu. Äiti herää ja käy kurkistamassa ovesta. Onko se Bojan, hän kysyy hiljaa, ja kun saa nyökkäyksen, tulee ruudulle ja vilkuttaa.
"Hyvää joulua, Bojan. Koska tulet taas käymään."
Bojan punastuu. Jälleen kerran. Ja Jerellä on hauskaa, kun hätistelee äitiään ulos huoneestaan.
Ihana, ihana joulu. Ihana, ihana Bojan.