Jere, I need you. Can you call?
Bojan oli lähettynyt viestin. Huomasin sen vasta monen tunnin päästä illansuussa. Oli kaikenlaista säätöä, oltiin studiolla ja yritettiin saada jotain valmiiksi. Viesti oli mennyt ohi.
Mehän viestitellään edelleen jatkuvalla syötöllä, mutta yleensä Bojanin viestit eivät huuda hätää niin kuin tuo teki. Lukitsin itseni saman tien vessaan, ja otin facetimen. Se vastasi heti. Sanoi, että odota, mä juoksen sellaiseen paikkaan, jossa voi puhua.
Sekin meni vessaan. Pisti oven lukkoon ja istui pöntölle. Sitten se katsoi mua sieltä jostain kaukaa suoraan silmiin, ja sen silmissä oli kyyneleitä. Mulle iski hätä. Yleensä me vitsaillaan koko ajan, mutta se näytti siltä, ettei tullut mieleenkään heittää mitään tsoukkia. Mä kysyin, onko kaikki ok.
Ja sitten se rupesi itkemään. Kyyneleet valuivat sen poskia ja se käänsi vähän kameraa, etten minä olisi nähnyt. Näinhän minä. Iski hirveä hätäännys. Ynisin jotain muka rauhoittavaa, mutta eihän siitä oikein mitään tullut. Piti vähän nieleskellä itsekin. Nyt ei kaikki ole kunnossa. My man, my Bojan. Iski hätä.
Mieleen tuli Liverpool, ja se kun juoksin itse vessaan itkemään. Vollotin siellä aikani, ja tulin sitten punasilmäisenä ja meikit poskilla käytävälle. Bojan oli vastassa. Se tuli, se halasi, se piti mua niin lähellä, ja kuiskaili mun korvaan, miten mä olen aina sen ykkönen, ja miten just mun olisi pitänyt voittaa, ja miten tärkeä musta on sille tullut. Silitti poskea, piti päästä kiinni. Minuuttitolkulla.
Sitten tuli kesä, ja lavalle nousemisesta tuli sille vaikeaa. Se panikoi, sitä ahdisti ja se pelkäsi. Onneksi se kertoi siitä mulle, ja me puhuttiin pitkiä puheluita ja tsempattiin toisiamme. No, siis minä lähinnä tsemppasin sitä. Se pelkää koko ajan, että yleisö ei tykkää siitä ja että se mokaa lavalla. Ihan käsittämätöntä, kun ne kaikki syövät sen kädestä.
Mutta kyllä mä ymmärrän. Mä vähän jopa perehdyin näihin juttuihin, eikä nämä ole mikään naurun asia. Ja kun mä vähän tiedän tästä itsekin, olen yrittänyt auttaa ja tukea sitä. Aivan niin kuin se oli mun tukena, kun mä hävisin Loreenille. Mä en unohda sitä ikinä.
No, nyt se istui siellä jossakin ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Mä annoin sille aikaa, että se saa hengityksensä tasaantumaan. Höpöttelin jotain omia juttuja levynteosta ja Tallinnan keikasta. Se kuunteli ja pyyhki poskiaan. Ja mä odotin, että se on valmis.
Ja sitten se aloitti. Oli se joku makkarakeikka, mikä liekään, ja paikka sama, jolla se sai viime kesänä sen massiivisen paniikkikohtauksen. Kaikki ne muistot tulvivat jostain aivokopasta, ja se sanoi, ettei meinannut uskaltaa mennä lavalle. Pojat jeesasivat, niiden tsemppirinki ennen keikkaa oli poikkeuksellisen pitkä ja tiivis. Ja se niiden ihana "isähahmo" siellä staffissa oli pitänyt vielä Bojanin kanssa ihan oman hetken ennen keikan alkua.
Keikka meni hyvin, mutta se oli tuntunut koko ajan pahalta. Kun tuli EW:n vuoro, se oli päättänyt, että nyt hän kertoo tämän jutun kaikille. Ja se oli kertonut edelliskesästä, ja siitä, miten ennen joka keikkaa tärisyttää ja henki meinaa loppua. Miten hänestä tuntuu, ettei hän osaa ja ettei hänestä tykätä.
Mä annoin sen puhua. Mä tiedän omasta kokemuksestakin, että kun saa päästettyä kaiken mieltä painavan ulos, se helpottaa. Kysyin jotain välillä, ja se jatkoi. Kun se oli aikansa puhunut, se katsoi suoraan kameraan ja huokasi.
Sanoi, että Jere, I love you. You are my favourite finnish person. My something more.
Mua rupesi naurattamaan, ja kun mä aloin nauraa, alkoi sekin. Sitten me käkätettiin yhdessä, se pyyhki poskiaan ja niiskutti nenäänsä. Minä katsoin sitä, ja sanoin sille, miten ihana ja hyvä ja kaunis ja haluttava ihminen se on. Se lähetti mulle suukon ja iski silmää. Eikä sitä enää itkettänyt.
Se sanoi, että olo on nyt paljon parempi kuin vielä muutama tunti aiemmin. Ja että se odottaa aivan mielettömästi, että me tavataan taas pian. Sanoi jopa, että miettii, jos pääsisi tulemaan muuta bändiä aiemmin ja voisi tulla parille mun keikalle mukaan. Kysyi, löytyisikö yösijaa, jos tulisi.
Hupsu Bojan. Se tietää varsin hyvin, että sillä on mun luona aina yösija. Aina. Ja yösijan lisäksi se saa mun kainalon, jos haluaa. Yleensä se haluaa. Ja se aina sanoo, ettei nuku missään niin hyvin kuin mun kanssa. Maailman turvallisin paikka kuulemma.
Joku ryskyttää vessan oven takana. Pitää huutaa sille, että tovi vielä. Heh, mä oon istunut täällä about tunnin ja sanon, että tovi vielä. Pitää varmaan lopettaa, vaikka ei tekisi vielä mieli. Sanon sille, että jollain on nyt kakkahätä, ja mun täytyy päästää se tänne vessaan. Se nauraa ihan hervottomasti, vilkuttaa ja lähettää mulle monta suukkoa.
Love you, see you soon. Ja sitten se sulkee puhelimen. My Bojann.