Minäkin liityn tänne joukkoon, jotka eivät tulle olevansa hehkeimmillään nyt raskausaikana. Mulla on tismalleen samanlaisia ajatuksia kuin monella muilla edellä kirjottaneista. Minäkin ajattelin kun yleensä lukee näitä palstoja ja on nähny valmennusryhmissä ja kaveripiirissä ylitsepursuavaa onnea ja hirveää höpötystä heti alusta alkaen kaikista vauvatavaroista yms. Itselläni ei ole ollut koko aikana mitään ""hehkeää"" oloa enkä ole hiplannut kaupassa vauvanvaatteita. Mulla on jo rv 35 ja risat ja olen saanut hankituksi vaan sängyn ja vaatteet (sain kavereilta). Vaunut ja turvakaukaloki puuttuvat näistä ns. ""pakollisista hankinnoista"".. En tiiä onko se jotaki pelkoa ettei kaikki olis kohdallaan kun jättää viime tippaan kaikki vai mikä lie.. snif.. Tämäki lapsi on meille toivottu ja hyvä parisuhde on jne. mutta silti olen tämmönen ""outo lintu"".. Lisäksi minun miehellä on entisestä suhteesta pari kersaa, jotka tavallaan ""sotkee"" minun ajatuksia.. Minäkään en kaipaa tähän mitään jaaritusta, että itseppähän tiesit mihin ryhdyt, mutta siitä huolimatta olen välillä näidenki takia tosi maassa, vauvan isällä ei ole aikaa paneutua täysin minun ja vauvan asioihin näiden aikasempien takia ja mulle tämä kaikki on niin uutta ja vierasta ja hieman jännittääkin/pelottaakin synnytykset ja tuleva aika vauvan kanssa. Hän on jotenki niin turtunu jo kaikkeen, mikään ei ole uutta eikä hän oikein minusta ole kiinnostunut koko asiasta (väittää kyllä olevansa, ei vaan kuulemma viiti stressata turhaa). Täytyy tässä välissä sanoa, että mieheni oli se joka ruinasi tätä lapsen tekoa jo reilun vuoden verran ennen ku annoin periksi, joten tämä ei ollut alunperin minun idea, sen reilun vuoden jälkeen kuitenkin yhdessä päätettiin tästä vauva-asiasta. Ja se mikä vielä ärsyttää tässä kun on miehellä näitä aikasempia, niin se, että eilenki ku käytiin yhden tuttava pariskunnan luona kylässä, niin he alkavat vertailla, että tästä tulevasta tulee varmaanki samanlainen ku niistä aikasemmista ja on varmaan yhtä villi jne. Minä koen tämmöisen verrtailun loukkauksena, tällä meidän vauvalla ei ole mitään tekemistä sillä millaisia kersoja mieheni on exänsä kanssa tehny!! Sain hillittyä kylässä itseni, mutta kotimatkalla itkin... ja olen vieläkin maassa.. Mulle ei tulis mieleenkään ruveta vastaavanlaisessa tilanteessa oleville esittämään tuommosia vertailuja yms. Minä rakastan miestäni, mutta välillä tuntuu, että parempi olis lähteä omille teilleni, eikä enää koskaan sotkeutua yhteenkään mieheen. Tämä aviomieheni on kuitenki parasta mitä minun elämässä on ollut/on lukuunottamatta tätä hänen menneisyyttä.. Sitä vaikka kuinka hyväksyy toisen menneisyyden niin tulee hetkiä jolloin kiroaa kaiken toiselle puolelle maapalloa. Meille ei tule koskaan ydinperhettä, mitä toivoin niin kovasti, koska omani ja sukulaisteni perheet (muutamien) olivat rikkonaiset. Saan aina elää mieheni exeukon ja niiden kersojen ehdoilla. Ja minun pitää sopeutua siihen, että mieheni jakaa elämänsä heidän kanssaan, tapaa exäänsä ja kersoja ja minun on tavallaan selvittävä enemmän yksin vauvan kanssa... Ehkä syy miksi, en lähtenyt jo vuosia sitten tästä meidän avioliitosta on se, että rakastan todella miestäni, olen sanonut hänelle, että jos en rakastas ja kunnioittaisi häntä niin paljon niin olisin lähtenyt jo heti tästä suhteesta... Ehkä jos rakkautta riittää niin tätä jaksaa. Toivon, ettei tähän tule ns. ""saarnaviestejä"", sillä heti varmaan luullaan tarkempia taustoja tietämättä, että minä olen joku kodinrikkoja, mutta ehei, mieheni oli ollut ""vapaana"" jo kauan ennen kuin tapasimme..
vaik se olis ehkä se helpoin vaihtoehto, mut voi olla et tulis aika nopsaa valkotakkiset...heh. No sittenpähän sais oman pyöreen pehmeen huoneen missä vois olla rauhassa selluliittijen kanssa...