On pitänyt useampana päivänä jo kysyä, että mitäs mieltä arvon palstakollegat on yhden tuttavaperheen lapsenhoidosta. Itseäni ahdostaa seurata tilannetta; säälin 1½-vuotiasta lasta. Haluaisin auttaa, mutta en tiedä, miten asiasta kauniisti sanoisin, sillä perheen äiti on yliherkkä kaikenlaiselle neuvomiselle (vaikka toisinaan itse asioista kysyykin).
Kyseessä siis yksilapsinen perhe, lapsi 1½ v. Äiti on kotona hoitovapaalla. Äiti ja lapsi viettävät päivät sisällä, ulkoilevat harvemmin kuin kerran viikossa. Lapsi ei saa kotona kiipeillä esim. sohvalle, kun jotakin voi sattua. Puistoissa tmv. paikoissa ei käydä, koska jotakin voi sattua, lapsi esim. voi hiekkalaatikolla panna hiekkaa suuhun. Oltiinpa ulkona tai sisällä, äiti vahtii haukan lailla lastaan, kävelee perässä korkeintaan metrin päässä. Ulkona äiti usein taluttaa lastaan, vaikka tämä osaa kävellä itse.
Muutoinkaan eivät juurikaan tapaa muita ihmisiä, eivät esim. käy kerhoissa. Minun poikani on kuta kuinkin lapsen ainoa leikkikaveri. Lapselle tehdään edelleen eri ruoat kuin muulle perheelle, vaikka esim. allergioita ei ole. Lapsi ei saa syödä itse, koska siitä syntyy sotkua - ja jotainhan voi aina sattua. Tällä lapsella ei myöskään edelleenkään ole säännöllistä päivärytmiä; äidin mukaan koskaan ei voi tietää, mihin aikaan lapsi haluaa nukkua päiväunet, yöunille menosta puhumattakaan. Perheessä ihaillaan lapsen rauhallisuutta ja keskittymiskykyä, saattaahan hän katsella televisiota kaksikin tuntia yhtä kyytiä. Toisaalta lapsen motorista kömpelyyttä ihmetellään, samoin sitä, että lapsi ei puhu vielä yhtään sanaa - hän ei sano edes äitiä.
Tässä enimmät huolenaiheeni. Onko teistä normaalia, vai olenko mä vainoharhainen?
Kyseessä siis yksilapsinen perhe, lapsi 1½ v. Äiti on kotona hoitovapaalla. Äiti ja lapsi viettävät päivät sisällä, ulkoilevat harvemmin kuin kerran viikossa. Lapsi ei saa kotona kiipeillä esim. sohvalle, kun jotakin voi sattua. Puistoissa tmv. paikoissa ei käydä, koska jotakin voi sattua, lapsi esim. voi hiekkalaatikolla panna hiekkaa suuhun. Oltiinpa ulkona tai sisällä, äiti vahtii haukan lailla lastaan, kävelee perässä korkeintaan metrin päässä. Ulkona äiti usein taluttaa lastaan, vaikka tämä osaa kävellä itse.
Muutoinkaan eivät juurikaan tapaa muita ihmisiä, eivät esim. käy kerhoissa. Minun poikani on kuta kuinkin lapsen ainoa leikkikaveri. Lapselle tehdään edelleen eri ruoat kuin muulle perheelle, vaikka esim. allergioita ei ole. Lapsi ei saa syödä itse, koska siitä syntyy sotkua - ja jotainhan voi aina sattua. Tällä lapsella ei myöskään edelleenkään ole säännöllistä päivärytmiä; äidin mukaan koskaan ei voi tietää, mihin aikaan lapsi haluaa nukkua päiväunet, yöunille menosta puhumattakaan. Perheessä ihaillaan lapsen rauhallisuutta ja keskittymiskykyä, saattaahan hän katsella televisiota kaksikin tuntia yhtä kyytiä. Toisaalta lapsen motorista kömpelyyttä ihmetellään, samoin sitä, että lapsi ei puhu vielä yhtään sanaa - hän ei sano edes äitiä.
Tässä enimmät huolenaiheeni. Onko teistä normaalia, vai olenko mä vainoharhainen?