Ahdistava äitiys

Mulla on poika, esikoinen, ikää noin 5kk. Äitinä olo ei vain oikein tunnukkaan siltä mitä kuvittelin.

Olen itkuinen ja usein yöllä odottelen hereillä jo valmiiksi ahdistuneena uutta päivää vauvan kanssa. Tällä hetkellä on kaikki äitiyden ilo hukassa.

Rakastan lastani, hän on ollut haluttu ja pitkään yritetty. Tämä äitiyden totaalisuus ja kokonaisvaltaisuus vain ahdistaa tällä hetkellä. Joinakin päiviinä tuntuu, että suorastaan vihaan vauvaani, kun on olo että edes vessassa tai suihkussa ei saa käydä rauhassa. Vauvalla on nyt vielä menossa joku äitikausi, joten kitisee ja huutaa kaikkien muiden hoidettavana kunnes ilmestyn paikalle, jos siis olen samassa asunnossa läsnä. Poissaolessani kuulemma tyytyy isään tai muuhun hoitajaan ihan tyytyväisenä. Kiukuttaa, että omassa kodissa ei saa koskaan olla mitään muuta kuin äiti, en pojan valveilla olessa tosiaan saa hetken rauhaa, ellen sitten koveta itseäni ja anna pojan vaan kiukutella ja itkeä isin kanssa eri huoneessa. Sekin aiheuttaa syyllisyyttä.

Huomaan että olen varmaan ennen pojan syntymää ollut todella itsekäs ihminen, niin koville omasta elämästä, vapaudesta ja itsenäisyydestä luopuminen on ottanut. Tuntuu että koko entinen minuus on kadonnut, koska aikaa entisille harrasteille, menemisille ynnä muille ei vain ole, tai sitten on niin väsy että mieluummin nukkuu vaan kaikki vapaahetkensä.

Itken ja raivostun nykyään todella herkästi ja samalla on syyllinen olo, miten kehtaan uikuttaa oman elämnäni perään, kun kuitenkin olen maailman tärkein ihminen tälle pienelle uudelle vauvalle?

OLen varmaan ylisuiorittajakin, koska syyllistyn ja ahdistun herkästi jos tuntuu että vauvalla ei koko ajan ole kaikki loistavasti. KOmpensoin varmaan häneen omaa lapsuuttani, joka on ollut vähemmän turvallinen vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien takia.

Pelkään myös, että jos otan asiat neuvoilassa puheeksi, lapsi otetaan meiltä pois, koska olen "hullu". Juuri nyt vaan tuntuu etten jaksa, en vauvaa, enkä oman elämän ja ajan puuttumista.

Onko kenestäkään muusta tuntunut samalta lapsen synnyttyä, että lasta rakastaa, mutta samalla itkee ja suree oman elämän ja ajan menetystä ja sen lisäksi tuntee syyllisyyttä siitä?

 

Veikkaan että sinulla on synnytyksen jälkeistä masennusta. Itse olen sen sairastanut tosi pahana kaksi kertaa ja tutulta kuulostaa kirjoituksesi. Ota asia rohkeasti neuvolassa puheeksi,saat apua. Ei lasta sinulta pois oteta vaan saat apua ja tukea oloosi. Itse vaikenin häpeästä ekalla kertaa neuvolassa kun suku tuomitsi oloni ja sillä oli kohtalokkaat seuraukset. Myöhemmin huomasin että aivan turhaan häpesin ja kun sain apua ja lääkityksen alkoi elämä olemaan taas normaalia ja niin mukavaa. Tsemppiä sinulle kovasti!

Nannaliina,äiti x 6

 

Tsemppiä toivotan minäkin! Nuo tunteet ovat melkoisen tavallisia synnytyksen jälkeen ja vauvan ollessa pieni. Kun sain esikoiseni vuonna -97, asioista puhuttiin häpeillen ja synnytyksen jälkeistä masennusta ei mainittu edes neuvolassa. Vasta nyt tuntuu, että asioista on neuvolassakin alettu puhua niiden oikeilla nimillä. Kärvistelin oloissani niin kauan että olin lähes psykoottinen. Siitäkin selvisin - ilman apua. Mutta apua kannattaa hakea ehdottomasti, nykyään sitä saa eikä se ole mikään häpeä enää.

 

Vasqis, tiedän aivan tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu! Melkein leuka loksahti auki kun luin kirjoituksesi, aivan kuin omaa tarinaani olisin lukenut.

Minulla on 1v6kk vanha poika ja tuntemukset pojan ensimmäisten kuukausien aikana olivat juuri tuollaiset kun kirjoitit. Olin todella pettynyt itseeni, koska olin halunnut äidiksi niin kauan. Uskalsin sitten kuitenkin ottaa asian puheeksi neuvolassa (tai suoraan sanoen asia tuli ns. väkisin esille kun terveydenhoitaja kysyi miten voin ja minä purskahdin itkuun) ja sain apua! Kukaan ei pitänyt minua hullua eikä kukaan uhannut ottaa vauvaa meiltä pois. Minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus ja sain siihen keskustelu- ja vertaistukiapua, lääkitystäkin olisin saanut mutta päätin ensin yrittää toipua ilman niitä. Nyt elämä on monella tapaa paaaljon helpompaa kuin pojan ollessa vauva. Jaksamista sinulle!

Anteeksi sekava viesti, ja jos haluat jutella enemmän, laitahan yksityisviestiä...

 

Hei. Kiitos kaikille vastanneille. Kerroinkin neuvolassa olostani lopulta, oli minulle tehty kyllä jo aiemminkin masennustesti (synnytyksen jälkeen melkeen heti kun on aiempaa masennustaustaa ja tietävät sen) mutta masennusta ei minulla ole. Sairauteni on nimeltään synnytyksen jälkeinen ahdistuneisuushäiriö, joka on melkeen yhtä ylleinen kuin masennus, mutta joka tunnistetaan vielä huonosti.

Neuvolatäti neuvoi kriisikeskukseen psykologille (neuvolan oma psykologin kesäloman takia), joka tunnisti oirekuvan ja sain apua. Elämä on nyt paremmin, kun psykologin kanssa on juteltu muutama kerta ja sain lääkityksen.

Ahdistuneisuus on kuulemma tyypillistä varsinkin ensi kertaa synnyttäneille äideille, ja sekoitetaan herkästi masennukseen. Siksi ihmettelin omaa oloani, kun olen sairastanut vaikean masennuksen eikä olo tuntunut yhtään siltä kuin silloin vaikka oli paha olla.

 

Olipa kiinnostava tieto Vasqis! Kuulostaa nimittäin siltä, että minullakin on ollut tuo ahdistuneisuushäiriö, eikä masennus. Luulin, että synnytyksen jälkeinen masennus voi oireilla sellaisena kuin minulla, mutta enemmän minullakin oli kyllä ahdistuneisuutta. Kas kun minulle ei neuvolassa puhuttu mitään tästä ahdistuneisuushäiriöstä? Mutta niin kuin kirjoitit, se tunnetaan huonosti.

Luin taas äskettäin Vauva-lehdestä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja siellä kuvattiin eräänä oireena (pakkomielteinen?) pelko siitä, että vauvalle tapahtuu jotain pahaa. Minulla ei ollut tämänsuuntaisia oireita lainkaan, vaan tosiaan koin vauvan (hoidon) hankalaksi ja ärsyttäväksi, ja se sitten aiheutti syyllisyyttä ja pahaa oloa.

Mutta onpa tosiaan hyvä, että otit asian puheeksi neuvolassa ja sait apua. Kaikkea hyvää sinulle jatkossakin!

 

Kiitos kun jaoitte kokemuksenne! Tunnistin itseni tekstistä, oikein häkellyin. Esikoinen, jonka kanssa koin ahdistuneisuutta vauva-aikana, on nyt jo leikki-ikäinen ja uusi raskaus olisi todella toivottu. Silti tunteeni ovat edelleen ristiriitaiset, pelkään sitä vauva-aikaa ja ahdistuneisuutta. Kun sain keskenmenon vähän aikaa sitten, tunsin todella suurta syyllisyyttä aiempien ristiriitaisten tunteitteni vuoksi. Välillä tuli mieleen, että ansaitsin keskenmenon, koska en täysillä toivonut vauvaa koko ajan. Minunkin pitää varmaan ottaa tämä puheeksi heti neuvolassa, jos tulen uudelleen raskaaksi.

Voimia teille kaikille! Itselläni ahdistus helpotti esikoisen kanssa hitaasti, mutta varmasti.

 

Hei Natasha, kivaa - tai siis tietenkin ikävää - että meitä on näin paljon! Minulla on ihan tismalleen samanlaiset tunteet mahdollista toista lasta kohtaan kuin sinulla. Esikoisen vauva-ajan ahdistuksesta huolimatta haluaisimme jo kovasti toisen lapsen, ja keväällä tulinkin raskaaksi, mutta meilläkin raskaus päättyi keskenmenoon. Ja tietenkin nyt mietin, että aiheutinko itse jotenkin alitajuisesti keskenmenon, enkö oikeasti haluakaan toista lasta? Tiedän että tällainen ajattelu on ihan hullua, ei keskenmeno ole kenenkään syy, mutta minkäs sitä ajatuksilleen mahtaa. Keskenmenosta toipuminen (fyysinen) kesti minulla pitkään ja sen jälkeen uutta raskautta ei ole kuulunut...

 

Natasha ja Vilhelmiina73: Toivottavasti tulette uudestaan raskaaksi.
Itse koin kuten yllä muut tässä ketjussa. Tosin sain vaativan pojan perään herttaisen tytön 2v ja 3kk ikäerolla.
Kaikki oli aivan erilaista. Vauvan temperamenttikin oli aivan toista kuin isoveljellään ja ehkä se etten odottanut mitään ruusuista helpotti suunnattomasti.
Nyt meillä on kolmaskin piiperoska joka suloisuudellaan häikäisee! Lapsestakin saa todella esiin sen mitä "tilaa"/kohtelee. Rakkautta saanut oikein hehkuu!

Nykyään en odota elämältä itselleni muuta kuin että saan nauttia näiden kolmen ihanan ja vallattoman lapsen kasvusta. Välillä kaikki huutaa yhteen ääneen mutta ne hymyt...voi niitä hymyjä.

 

Ohhoh! Tuo synnytyksen jälkeinen ahdistus on sanana tuttu, siitä mainittiin joskus perhevalmennuksessa, mutta olin unohtanut koko jutun. Mä kun olen miettinyt että mikä hitto mua vaivaa. Olo tuntuu tosi usein todella ahdistuneelta, mutta en oikeen keksi syytä sille. Masentuneelta olo ei tunnu. Rakastan vauvaa toki syvästi, mutta moni ap:n mainitsema asia kolahti! Olo tuntuu välillä todella raskaalta, ja kaipaan syvästi välillä aikaa kun olin vain itseäni varten. Sain olla ja tulla miten halusin, ja ennen kaikkea NUKKUA silloin kun siltä tuntui. Itsekin raivostun ja itken tosi herkästi nykyään. Esimerkiksi juuri äsken, todella huonosti nukutun yön jälkeen vauva ei millään meinannut alkaa päikkäreille niin itkuhan siinä tuli ja tosi voimaton olo. Ja tiedän että aika turhasta.

Olen yksinhuoltaja ja sen takia varmaan neuvolassa kysellään tosi paljon mun jaksamisesta. En ole uskaltanut sanoa tästä ahdistuksesta. Pelkään että lapsi otetaan pois. Lääkärissä olen käynyt unettomuuden vuoksi ja siellä kautta rantain kerroin ahdistuksesta, mutta kokeillaan nyt nukahtamislääkettä aluksi. Käski tulla uudelleen jos ahdistus ei helpota. Nyt on vauvalla allergioita ja refluksitautia selvittelyssä ja yöt on tosi huonoja, joten enpä ole lääkettäkään voinut ottaa kun joudun heräilemään välillä vartinkin välein. Ja väsymys ja huonot yöt lisäävät ahdistusta.

Vauva on 6kk, ja elämä on kyllä helpottanut, vauvalla oli koliikki 3,5kk ja olen ollut ne kuukaudet kuin zombie. En saanut silloin paljonkaan iloa mistään. Nyt olen pikkuhiljaa löytämässä ilon ja nautin hetkistä vauvan kanssa ja kun hän on pari kertaa ollut muiden kanssa yön, niin tuntuu kauhealta. Mutta tuntuu myös välillä että selitänkö ahdistusta väsymyksellä? Kunpa nyt saataisiin vauvan allergiat ym. selvitettyä ja yöt paranisi niin itsellenikin selviäis enemmän.
Murehdin asioita myös etukäteen. Äitiysloma loppuu pian ja sitten pitää mennä töihin. Jos lapsi ei silloinkaan vielä nuku öitään, miten jaksan..

En kuulu kategoriaan äidit 30-40v (olen 24) mutta tuossa etusivulla pisti tämä aloitus silmään.

 

Mä olen kanssa kärsinyt välillä kovistakin ahdistushetkistä, ihana vauvani on nyt melkein 4 kk, ja helpottanut on jo onneksi kovasti. Ja kuten teillä monilla muillakin, meidänkin vauvamme on hyvin toivottu, lapsettomuushoitojen kautta lopulta onneksi saatu. Pahinta oli tähän mennessä silloin, kun vauva oli 1,5 kk, kitisi aika paljon, ja musta tuntui, että mun elämäni on ohi ja lopun elinikäni viihdytän tyytymätöntä lastani . Onneksi nyt on jo paljon helpottanut, ihan viikko viikolta tunnen rentoutuvani.

3 kk neuvolassa viimeksi sanoin, että olen vähän ahdistunut, mulle tehtiin uudestaan se masennuskysely (7 pistettä) ja todettiin, että on ihan normaalia kokea ahdistusta. Kohta on edessä 4 kk neuvola, ja nyt saisin varmasti jo vähemmän pisteitä, on olo jo niin erilainen. Olen varma, että kohta tämä tuntuu omalta elämältä, eikä sen loppumiselta! Mulle raskainta ovat olleet viikonloput, kun ei saakaan enää lööbailla niinkuin "vanhassa elämässäni". Mutta kun itse olen rentoutunut tässä kuukausien aikana, niin alan nauttia pikkuhiljaa.

Voimia meille kaikille! Yhdestä Katjan vauvablogista (en nyt muista osoitetta) luin, että "mun elämäni on ohi" -pakokauhu on vain ensisynnyttäjien oikeus .

 

Mä sain siitä testistä 27 pistettä. Laitettiin psykiatrille ja annettiin masennuslääkitys. Jännää, koska en tunne/tuntenut oloani mitenkään erityisen masentuneeksi.. Lääkettä oon syönyt vasta vajaan viikon.

 

Hyvä vasqis että uskalsit ottaa asian esille. Ahdistuneisuus ja masentuneisuus on tosi yleisiä mm. synnytyksen jälkeen, eikä ympäristön paineet yhtään helpota. Typerintä on että myöskään kaikilla ammattilaisilla ei ole välineitä käsitellä asiaa, minkä sain itsekin kokea.
Itse odotan tällä hetkellä neljättä lasta ja jokaisen raskauden loppuvaiheeseen sekä pikkuvauva-aikaan on liittynyt jonkinasteista masentuneisuutta ja ahdistuksen tunnetta. Esikoisen (nyt 6v) aikaan tilanne oli pahin, nyt jälkikäteen psykologin diagnosoimana tuolloin mentiin jo vaikean masennuksen puolella. Pyysin neuvolasta apua kun vain itkin kaiket päivät kykenemättä mihinkään. En kuitenkaan saanut. En vieläkään oikein ymmärrä millä rahkeilla siitä selvittiin; jylläävä masennus ja liki 24/7 vatsakipuaan huutava ja oksenteleva vauva.

Kakkosen kohdalla otin asian jälleen neuvolassa varovasti puheeksi, eri terkan kanssa. Asia kuitattiin taas olkia kohauttelemalla. Kolmannen kohdalla en edes jaksanut puhua asiasta. Asiaan puututtiin yllättäen esikoiseni viisivuotisneuvolassa, jossa siitä ohi mennen mainitsin. Nykyinen terkka tarttui asiaan heti ja kysyi haluanko keskustella psykologin kanssa. Itku pääsi Tuloksena nyt uoli vuotta keskusteluterapiaa, lääkitys olisi aloitettu ellen olisi tullut jälleen raskaaksi. Nyt erapia on tauolla kun en jaksa ajaa naapurikuntaan sen takia. Tiedän että pitäisi, juuri nyt alkaa taas ne kriittiset hetket lähestyä mutta en vaan jaksa

Summa summarum, pidetään kiinni vertaistuesta, aina se neuvola tai muu tukiverkko ei riitä

 

Heippa, mammat! Silmiini osui tekstinne ja kyllä NIIN tunnistin itseni! Tänään juuri kävin lääkärillä juttelemassa olostani ja todellakin kyseessä ei liene masennus, vaan nimenomaan tuo ahdistuneisuus! Jaksan kyllä hoitaa poikaani (1,5 kk) ja minusta hän on ihana enkä pelkää hälle sattuvan mitään pahaa. Kaikki on muutenkin kunnossa, isä hoitaa myös lasta, mutta silti: ahistaa pahasti!! Jo pelkästään väsymys saa aikaan sen, ettei jaksais panostaa mihinkään ylimääräiseen, väsymys tunteena ahistaa ja se ettei saa nukkua tarpeeksi saatikka silloin kun huvittaa!

Mä sain lääkäriltäni nyt lääkityksen sekä myös nukahtamislääkettä. Usein kun on käynyt niin, että kun saisi nukkua, niin uni ei tule, joten se vielä pahentaa tilannetta. Aion kysyä myös terapiamahdollisuuksia. Itselläni on kokemusta aiemmin terapiasta ja se on kyllä hyvästä jokaiselle, jos sellaiseen on mahdollisuus...

Voimia!

 

Haluaisin mainita tässä ketjussa kirjoittaneille, että näistä asioista on tehty Suomessa tutkimusta ja kirja: "Äitiyden kielletyt tunteet"(esim. kirjastoista löytää). Suosittelen lämpimästi, on helpottavaa tietää, ettei ole tunteidensa kanssa yksin. Korostaisin kuitenkin, että pahasta olosta on tärkeää kertoa myös terveydenhoidon ammattilaisille ja puhua neuvolassa, koska vain ammattilaiset osaavat arvioida, onko kyse normaalin tasoisesta uuden elämäntilanteen aiheuttamista ahdistuneista / masentuneista ajatuksista vai ammattiapua ja lääkitystä vaativasta sairauden tasoisesta tilasta. Niin kuin moni onkin tässä kirjoittanut, lasta ei tällaisessa tilanteessa todellakaan oteta äidiltä pois, vaan tarjotaan tukea ja hoitoa. Voimia kaikille ihanille äideille!

 

Hei taasen,

Seurailen aina silloin tällöin tätä ketjua, ja "kiva", kun tänne tulee lisää tekstejä! Marianne73, kun luin viestisi, niin halusin kertoa, että itselläni ahdistus oli pahimmillaan juuri tuolloin, kun vauvani oli 1,5 kk. Eräänä aamuna mua ahdisti niin paljon, että jouduin miettimään hengitystäni; "hengitä rauhassa sisään ja ulos, ja sitten uudestaan". Nyt vauvani on jo 5,5kk, ja kuten viimeksikin kirjoitin, 3 kk jälkeen on paljon helpottanut, nyt en enää koe olevani ahdistunut, ihan yksittäisiä pienen ahdistuksen hetkiä voi vielä tulla, mutta harvoin. Rentoutta kaipaan silti vielä lisää.

Olisipa mukava kuulla, miten Vasqisilla ja muilla menee? Rennompia pakkaspäiviä kaikille!

 

Kiitos, Katkarapu, "lohdutuksesta"! Mäkin olen kokeillut syvähengitystä ja se kyllä auttaa..... Jotenkin on vaan ollut kovin vaikea hyväksyä nuo ahdistuksen tunteet, kun pitäis olla maailman onnellisin! Ja onkin, mutta silti..... Olispas kiva tietää, että mikä sen ahdistuksen aiheuttaa. Menikö sulla, Katkarapu, ahdistus pois ihan "itsestään" vai saitko jotain apuja?

Muuten, Vilma99:n mainitseman kirja on ÄIDIN kielletyt tunteet - laitoin jo kirjastosta varaukseen - kiitos vinkistä!

 

Moikka!

Mulla meni ahdistus tavallaan pois itsestään, olen olotiloistani kyllä puhunut paljon ystävilleni, ja se on hirmuisesti auttanut. Etenkin kaikki ne yllättäviltäkin tahoilta tulleet toteamukset, että "No niin oli mullakin ahistusta!". Mä uskon, että ainakin jossain määrin ahdistusta kokee paljon paljon useampi äiti esikoisen saatuaan kuin mitä ikinä ääneen sanotaan.

Kerran jo pyysin läheisiltä ystäviltäni anteeksi, kun ensin itken lapsettomuutta ja sitten vauvan tuomaa ahdistusta... Onneksi jaksoivat kuunnella ja ymmärtää. Olen lähipiirissäni nähnyt masennustakin (ei synnytys- vaan muuta), ja olen tullut siihen tulokseen, että monesti masennus kumpuaa asioista, joita ei ole sanottu ääneen. Siksikin itse puhuin ja puhun tunteistani, jotta jos sillä voisin asian pahentumista ehkäistä.

Suuri tekijä on myös aika ja vauvan kasvaminen. Itse tottuu uuteen elämäänsä, vauva rupeaa tuntumaan tutummalta ja häntä pystyy paremmin ymmärtämään, ja vauva jos/kun rupeaa hymyilemään enemmän muutaman kuukauden ikäisenä, niin tuntee saavansa kuin palkinnon jaksamisestaan silloin =).

Kun luin taas kerran Vasqisin ekan jutun, niin muistin, että tuo äitiriipuvuus toi mullakin kuukausi sitten ahdistuksen (mutta paljon lievemmän kuin alussa) taas hetkellisesti pintaan. Onneksi se meillä toistaiseksi kesti vain pari viikkoa (ahdistus vain pari päivää), saas nähdä, tuleeko äitiriippuvuus taas muutaman kuukauden päästä takaisin. Mutta silloin olen taas jo vahvempi tässä äidin roolissani, uskon niin, eikä se voine tuntua niin raskaalta kuin vasta äidiksi tultua.

Kolmen kuukauden kohdalla, kun viimeisen kerran (tähän mennessä...) koin suurempaa ahdistusta, mua helpotti ajatus, että jos musta ei tähän olekaan, niin voinhan antaa vauvan adoptioon . Sen ajatuksen läpikäyminen tuntui niin hurjalta, että olinkin hyvin tyytyväinen asioiden nykytilaan.

Ja kävelyt, ihanat vaunukävelyt (jos vauva viihtyy vaunuissa) ovat antaneet tilaa hengittää raikasta ilmaa ja katsella ympärilleen: maailma on edelleen olemassa kuten ennenkin!

Olisi kyllä kiva tietää, mikä ahdistuksen aiheuttaa pohjimmiltaan. Eräs ystäväni aina muistuttaakin, että onneksi nykyään on suht hyviä hoitokeinoja, jo niiden olemassaolon tietäminen helpottaa.

Uskon, että kun vaan jaksamme tämän ensimmäisen vuoden, niin päät ja tilanteet selkiytyvät itse kullakin! Kaunista illanjatkoa!

 

Niin ja täytyy vielä lisätä, että uni tietysti auttaa, jos sitä vaan saa. Itse olen mennyt vauvan kanssa illalla samaan aikaan nukkumaan siitä lähtien, kun hän oli 2 kk. Eli illalla mulla ei ole "omaa aikaa" tällä hetkellä, mutta ei ole paineita nukahtaa nopeasti, kun saan maata sängyssä n. 22-8:30, täytyy sanoa, että se on ihanaa! Päivisin en oikein osaa nukkua. Jatkan tätä supernukkumista ainakin siihen saakka, kunnes vauvani rupeaa pärjäämään vaikkapa yhdellä syötöllä tuossa välissä. Uni tulee aika hyvin, kun tietää, että aikaa on, eikä tarvitse siitä ottaa paineita! Ja kun ei ole väsynyt, kaikki muukin tuntuu helpommalta. Tietysti kaikki vauvat eivät nuku öisin vaan voivat kukkua pitkiäkin aikoja syömisen lisäksi...

 

Kiitos viesteistä! Nukkuuko sun vauva siis nyt ja 2 kk:n ikäisestä lähtien klo 8.30 - 22.00? Meillä kun herätään edelleen 3 tunnin välein.... Jaamme syöttövuoroja miehen kanssa (en enää imetä), joten olen saanut nukkua nyt pidempiä pätkiä ja se on kyllä helpottanut oloa! Ainainen väsymys nimittäin vie tosiaankin viimeisenkin järjen hivenen päästä ja ahdistus/masennus vaivaa vaan entistä enemmän. Ainakin mun kaltaisella ihmisellä, joka tarvitsee paljon unta.... (tässä vaiheessa voi tietty miettiä, että kannattaako mun kaltaisten ihmisten hankkia lapsia, mutta voin kyllä käsi sydämellä sanoa, etten uskonut/"tiennyt" vauvojen valvottavan niin paljoa.

Tuon saman olen huomannut muuten minäkin, että kun on puhunu omasta olostaan, niin on äitejä, jotka just toteavat, että samanlaista on ollut heilläkin (tosin eivät ole siitä ikinä aiemmin juuri puhuneet - ehkä tuollaisesta ei ole tapana puhua edes hyvien ystävien kesken?!) tai sitten on äitejä, jotka eivät ymmärrä ollenkaan ja jotka vähän jopa pelästyvät, jos joku puhuu ahdistuksesta äitiyteen liittyen. Meitä on näemmä moneen junaan.... Mutta todella tärkeää on kyllä saada jutella kaikista tunteista jonkun kanssa!

Uskon minäkin, että aikaa myöten tilanne varmasti helpottaa. Itse huomaan ainakin, että jo se, että oppii tuntemaan vauvaa paremmin, auttaa. Ja ehkä muutenkin, kun tajuaa, että muukin maailma on edelleen olemassa, niin avaa taas silmiä kaikelle muulle.

Voimia meille!

 

Iltaa!

Ei nukuta todellakaan koko pätkää 22-8:30, parhaimmillaan nykyään herätään siinä välissä 2 kertaa, joskus 3. Ja parin kuukauden ikäisenä ehkä 4-5 kertaa... Nykyään herätys noin klo 3 ja sitten 6. Mutta vaihtelee, ei mitenkään turhan luotettavaa . Mutta sit joskus, kun pääsemme siihen, että tuossa välissä herätään vain kerran, voin koittaa ehkä ottaa illasta "omaa aikaa". Nykyään itse nukun tuossa meidän yön aikana nukahtamisestani riippuen 7,5-9,5 h, tietysti pätkissä. Jos vauvani yrittää herätä aamulla ennen 8:30, otan hänet viereeni ja yritän vielä nukuttaa hetkeksi siinä. Koputan puuta, mutta nykyään niin käy hyvin harvoin. Hyvä, että te olette saaneet syöttöjä jaettua, koska pitkäkestoinen unenpätkä on tärkeä!

Ja kyllä paljon unta tarvitsevatkin ihmiset saavat lapsia tehdä =). Eiköhän se teilläkin Marianne parin kuukauden kuluttua ala helpottaa, tällä hetkellä mä en kärsi yhtään univajeesta, uskaltaisin näin sanoa. Puolitoistakuukautisen kanssa kun missään vain ei oikein ole mitään järkeä, mun mielestä . Jonkunnäköinen "järki" touhuun tulee vasta pikkuhiljaa, nyt sitä meillä jo on. Ja sitä kautta kaikki helpottuu.

Itse menin tänään juttelemaan yhden parikuukautta vanhan vauvan äidille, kyselin hänen jaksamistaan siinä muun jutustelun ohella. Hän kuului heihin, joiden mielestä kaikki on ollut ainoastaan ihanaa, joten sanoin vain, että mulle alku oli kyllä henkisesti yllättävän raskasta, mutta en sitten sen enempää siitä aiheesta. Päinvastoin sitten taas yksi kaverini toi terveisiä yhdeltä tutultamme. Tuttu oli kysynyt, miten minä olen jaksanut. Kaverini oli pehmeästi sanonut, että ihan hyvin, mutta että on välillä ollut väsymystä ja epävarmuutta. Tuttuni oli ymmärtäväisesti nyökytellyt päätään ja muistellut, että "Joo, se alkuaika pienen vauvan kanssa on kauheeta!".

Mutta ei ole enää . Ja tuo mitä Marianne vikana kirjoitit, juuri muun maailman uudelleen löytäminen on "parantavaa". Mä voisin kirjotellä tästä aiheesta vaikka kuinka paljon, mutta säästän muita mahdollisia lukijoita ja lopetan tällä erää tähän, meillähän on iltapesun ja nukkumaanmenon aikakin . Paljon jaksamista!

 

Katkarapu, lähetin sulle privapostia....

 

Hei! Kiva huomata että keskustelua sain aikaan. Meille kuuluu nykyään hyvää, poika on 10kk ja minä itsestäni ylpeä, luottavainen äiti. Lääkitys jäi lyhyeksi, (olikin sellainen tarpeen vaatiessa otettava lääke, pahimpia ahdistuskohtauksia ja päiviä helpottamaan) psykologilla kävin muutaman kuukauden lisäksi.


Osaan antaa itselleni armoa ja ajatella, että olen riittävän hyvä äiti, myös huonoina hetkinä. Psykologi myös vakuutti minut siitä, että vauva ei voi vahingoittua, jos hänestä pidetään johdonmukaisen hyvää huolta ja hänen tarpeisiinsa reagoidaan heti kun ne huomataan. Siksi äidin vaikeatkin tunteet eivät ole vauvalle vaarallisia, jos vain jaksaa huolehtia lapsestaan.

Itseasiassa, unelmoin jo pikkukakkosesta, vaikka esikoinenkin vasta näin nuori.

Tsemppiä ja jaksamista kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille. Tunteistaan puhuminen ainakin on hyvää äitiyttä jos mikä, ja avun pyytäminen ajoissa.

 

Voi kun kiva, kun vasqis palasit kertomaan tilanteestanne nyt! Kiva kuulla, että hyvin menee, ja huh huh, ai toisesta jo unelmoit! Niin ne tilanteet vaihtuvat. Meillä puoli vuotta täynnä, ja ahdistus muisto vain, ei tosin vielä voi sanoa "kaukainen muisto" . Mutta muisto kuitenkin, ei mukana enää tässä päivässä.

Olen miettinyt myös mm. Little deathia, toivottavasti hänkin sai kunnon apua ja olo helpottanut. Kuten myös muilla ahdistusta kokeneilla! ja sitä parhaillaan kokeville: aika auttaa!

Oikein lämpöistä joulua!