Mulla on poika, esikoinen, ikää noin 5kk. Äitinä olo ei vain oikein tunnukkaan siltä mitä kuvittelin.
Olen itkuinen ja usein yöllä odottelen hereillä jo valmiiksi ahdistuneena uutta päivää vauvan kanssa. Tällä hetkellä on kaikki äitiyden ilo hukassa.
Rakastan lastani, hän on ollut haluttu ja pitkään yritetty. Tämä äitiyden totaalisuus ja kokonaisvaltaisuus vain ahdistaa tällä hetkellä. Joinakin päiviinä tuntuu, että suorastaan vihaan vauvaani, kun on olo että edes vessassa tai suihkussa ei saa käydä rauhassa. Vauvalla on nyt vielä menossa joku äitikausi, joten kitisee ja huutaa kaikkien muiden hoidettavana kunnes ilmestyn paikalle, jos siis olen samassa asunnossa läsnä. Poissaolessani kuulemma tyytyy isään tai muuhun hoitajaan ihan tyytyväisenä. Kiukuttaa, että omassa kodissa ei saa koskaan olla mitään muuta kuin äiti, en pojan valveilla olessa tosiaan saa hetken rauhaa, ellen sitten koveta itseäni ja anna pojan vaan kiukutella ja itkeä isin kanssa eri huoneessa. Sekin aiheuttaa syyllisyyttä.
Huomaan että olen varmaan ennen pojan syntymää ollut todella itsekäs ihminen, niin koville omasta elämästä, vapaudesta ja itsenäisyydestä luopuminen on ottanut. Tuntuu että koko entinen minuus on kadonnut, koska aikaa entisille harrasteille, menemisille ynnä muille ei vain ole, tai sitten on niin väsy että mieluummin nukkuu vaan kaikki vapaahetkensä.
Itken ja raivostun nykyään todella herkästi ja samalla on syyllinen olo, miten kehtaan uikuttaa oman elämnäni perään, kun kuitenkin olen maailman tärkein ihminen tälle pienelle uudelle vauvalle?
OLen varmaan ylisuiorittajakin, koska syyllistyn ja ahdistun herkästi jos tuntuu että vauvalla ei koko ajan ole kaikki loistavasti. KOmpensoin varmaan häneen omaa lapsuuttani, joka on ollut vähemmän turvallinen vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien takia.
Pelkään myös, että jos otan asiat neuvoilassa puheeksi, lapsi otetaan meiltä pois, koska olen "hullu". Juuri nyt vaan tuntuu etten jaksa, en vauvaa, enkä oman elämän ja ajan puuttumista.
Onko kenestäkään muusta tuntunut samalta lapsen synnyttyä, että lasta rakastaa, mutta samalla itkee ja suree oman elämän ja ajan menetystä ja sen lisäksi tuntee syyllisyyttä siitä?
Olen itkuinen ja usein yöllä odottelen hereillä jo valmiiksi ahdistuneena uutta päivää vauvan kanssa. Tällä hetkellä on kaikki äitiyden ilo hukassa.
Rakastan lastani, hän on ollut haluttu ja pitkään yritetty. Tämä äitiyden totaalisuus ja kokonaisvaltaisuus vain ahdistaa tällä hetkellä. Joinakin päiviinä tuntuu, että suorastaan vihaan vauvaani, kun on olo että edes vessassa tai suihkussa ei saa käydä rauhassa. Vauvalla on nyt vielä menossa joku äitikausi, joten kitisee ja huutaa kaikkien muiden hoidettavana kunnes ilmestyn paikalle, jos siis olen samassa asunnossa läsnä. Poissaolessani kuulemma tyytyy isään tai muuhun hoitajaan ihan tyytyväisenä. Kiukuttaa, että omassa kodissa ei saa koskaan olla mitään muuta kuin äiti, en pojan valveilla olessa tosiaan saa hetken rauhaa, ellen sitten koveta itseäni ja anna pojan vaan kiukutella ja itkeä isin kanssa eri huoneessa. Sekin aiheuttaa syyllisyyttä.
Huomaan että olen varmaan ennen pojan syntymää ollut todella itsekäs ihminen, niin koville omasta elämästä, vapaudesta ja itsenäisyydestä luopuminen on ottanut. Tuntuu että koko entinen minuus on kadonnut, koska aikaa entisille harrasteille, menemisille ynnä muille ei vain ole, tai sitten on niin väsy että mieluummin nukkuu vaan kaikki vapaahetkensä.
Itken ja raivostun nykyään todella herkästi ja samalla on syyllinen olo, miten kehtaan uikuttaa oman elämnäni perään, kun kuitenkin olen maailman tärkein ihminen tälle pienelle uudelle vauvalle?
OLen varmaan ylisuiorittajakin, koska syyllistyn ja ahdistun herkästi jos tuntuu että vauvalla ei koko ajan ole kaikki loistavasti. KOmpensoin varmaan häneen omaa lapsuuttani, joka on ollut vähemmän turvallinen vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien takia.
Pelkään myös, että jos otan asiat neuvoilassa puheeksi, lapsi otetaan meiltä pois, koska olen "hullu". Juuri nyt vaan tuntuu etten jaksa, en vauvaa, enkä oman elämän ja ajan puuttumista.
Onko kenestäkään muusta tuntunut samalta lapsen synnyttyä, että lasta rakastaa, mutta samalla itkee ja suree oman elämän ja ajan menetystä ja sen lisäksi tuntee syyllisyyttä siitä?