En tiedä mikä on kun välillä tulee niin ahdistava olo kun näen varsinkin isääni. (Eihän vanhempiaan kuulu vihata tai hävetä ym.) en tiedä näin kuitenkin on. Mun porukat on eronneet ja olin silloin n. 14 v. Koko ajan olen tuntenut vastuuta ja kantanut huolta, miten isä jakselee ja ollut ahdistunut meidän suhteesta, kun ei olla pidetty yhteyttä hirveästi. Isä on jotenkin itse niin hermostuneen ja ahdistuneen oloinen, että se saa jo oman olon huonoksi. Nyt kun itsellä on lapsi, niin alkanut pitää yhteyttä enemmän. Mut se vasta on tuonut itselle taas vanhat asiat pintaan, kun nyt vasta tajuan että itse olin tuolloin vielä lapsi, jonka vastuulla ei voi olla vanhemmista huolehtinen ja syyllisyys vanhempien erosta. Kyllä nyt ymmärrän että mielestäni isä oli itse lapsellinen, ei huolehtinut minusta, ehkä on tullut sellainen olo että minut on jossakin elämänvaiheessa tavallaan hylätty. Toisaalta mitä se katkeroituminen auttaa. Tunnen vain että olen jotenkin niin vaivautunut hänen seurassaan enkä kiinnosta hänen juttunsa yhtään. :'( Kamalla valittamasti, mutta pakko välillä purkaa tunteita. En ymmärrä miten voi näin ristiriitaiset tunteet olla. Ahdistaa vain kamalasti tämä meidän suhde, en tiedä kuinka läheinen haluan hänen kanssaan olla? Vähän taitaa olla sekavaa tekstiä... 