ahdistaa...

[katri]

HEi!

Kirjoitampa tänne, kun usein pelkästään se auttaa. Alakulo valtaa mielen...

Tilanne on se, että olen 33-v yhden lapsen (melkein 3v.) äiti. Niin kauan kuin muistan olen kaikille sanonut, että haluan enemmän kuin yhden lapsen, sillä olen itse ainokainen. Olen ollut todella yksinäinen lapsena ja tuolloin päätin, että minulle lapsia tulee enemmän kuin yksi.

Mieheni kanssa lapsemme syntymän jälkeen puhuttiin, että kaksi tai kolme olisi hyvä määrä. Ihan heti en halunnut uudestaan raskaaksi, sillä raskaus oli todella rankka minulle. Kun lapsi täytti vuoden, aloin kysellä mieheltäni, että mitäs mieltä hän olisi nyt toisesta lapsesta? Hän sanoi, että ei ihan vielä silloin, odotetaan vähän aikaa.

Odotimme siis. Kun lapsi lähestyi kahden vuoden ikää, otin asian uudelleen esille. Vastaus oli: En halua toista lasta, en nyt, tuskin koskaan.
MITÄ?!!? Olimme ennen jutelleet asiasta tosi paljon ja nyt hän vain ilmoittaa minulle, että ei. Ja hän todella tietää miten tärkeä juttu tää on mulle. Keskustelimme asiasta silloin ja hän käski minun olla onnellinen siitä mitä minulla on, ei surra sitä mitä ei ole. Mutta... Itkettää iltaisin. Joka päivä näen miljoonia raskaana olevia naisia, kaikki tuttavat saavat lapsia. (Tuskin ihan näinkään, mutta siltä se tuntuu.)

Keskustelimme uudelleen tästä asiasta vielä kaksi kertaa myöhemmin, mutta hänen kantansa on ja pysyy. Ei siis lisää lapsia. Ehkä sitten joskus. Mutta kun mä en ole enää ihan kaksikymppinen...

Asia ahdistaa tosi paljon. Itken usein iltaisin itsekseni. Peittäen sen mieheltäni, ettei se vaan tunne, että mä painostan. Rakastan miestäni ja hän minua. Muuten elämässämme on kaikki asiat ihan ok. Mutta...

Miten siis voin hyväksyä asian tai miten saan mieheni mielen muuttumaan?

Onko kenelläkään ollut samanlaista tilannetta? Mikä auttaa pahaan mieleen...?

 

[Mimmuska]

Perusteleeko miehesi miksi hänen kantansa asiaan on niin jyrkkä tällä hetkellä, luuletko ettei asia voisi muuttua vielä ajan kanssa? En halua tietää syitä asiaan, vaan ainoastaan sen, että hän pystyy kertomaan kantansa sinulle. Oma mieheni teki aikoinaan ison ja yksipuolisen päätöksen koko perhettä koskevassa asiassa enkä ole pystynyt hyväksymään moista päätöstä vieläkään...

 

[Unissakävelijä]

Valitettavasti en kyllä osaa vastata, miten miehesi pään saisi kääntymään. Meillä asia meni niin, että kun minä aloin puhua perheenlisäyksestä kolmenkympin ylitettyäni, mies kysyi montako lasta toivoisin. Vastasin kaksi ja hänelle se vastaus kelpasi. Yritin kyllä kymmentä ensin, mutta se ei mennyt läpi . Kuitenkin toista nyt odottelen ja ei hän alkanut perumaan puheitaan aikaisemmasta. Hänellä nyt on tosin edellisestä liitosta 3 lasta, joten olisin kyllä senkin ymmärtänyt, jos hän ei olisi halunnut lapsiaa enää yhtään, mutta onneksi sitä vaihtoehtoa ei minun tarvinnut miettiä.

Nyt en muista kirjoitustasi tarkemmin, kertoiko miehesi mitään syytä mielen muutokseen? Onko taustalla vääränlaiset odotukset ja todellisuus onkin ollut sitten aivan toisenlaista kun esikoisenne syntyi. Jos hänelle on tullut se mukavuudenhalu, minkä pelkäsin itsellenikin käyvän jos lapsille tulisi liian pitkä ikäero ja siksi halusin, että molemmat menisivät samoilla heräämisillä jne. Jos ikäeroa tulisi 4-5 vuottakin, itselleni olisi varmasti iskenyt mukavuudenhalu ettei enää jaksaisi niitä yövalvomisia enää, kun yhden on saanut jo siitä iästä pois. Voisiko tästä olla kyse?

 

[Footballers Wife]

Minäkin peräisin niitä perusteluja, jos kerran kertaalleen jo yhdessä sovittu useammasta lapsesta. Mikä on muuttunut, miksi mielenmuutos? Jos mies on yllättynyt siitä kuinka paljon pieni lapsi muuttaa ja vaatii osakseen, se on kuitenkin vain pikkulapsivaihetta, mikä menee ohi varsin nopeasti.

Meillä oli sellainen tilanne, että miehellä kolme lasta entuudestaan ja hän ymmärsi täysin, että haluan itsekin lapsen. Hänelle itselleen lapsiluku olisi saanut jo olla täynnä. Yhdestä yhteisestä siis sovittiin. Kun esikoisemme oli noin puoli vuotta, aloin kinuamaan toista lasta. Mies ei lämmennyt ajatukselle ollenkaan. Hän oli kuulemma jo osansa tehnyt sillä saralla. Kun perustelin toisen lapsen tarpeeksi sinnikkäästi ja perusteellisesti, mies suostui ja toinenkin lapsi sai luvan tulla esikoisen ollessa vajaa 1v. Kakkonen saikin alkunsa esikoisen 1v syntymämpäivänä.

Vähän pelotti, että mitenhän mies tulee vauvahässäkkään suhtautumaan, kun toisen lapsen sain niin pitkillä vakuutteluilla ja miehen ympäripuhumisella. No, minäpä se olen öisin noussutkin ja suurimman osan tästä rumbasta hoitanut, vasta ihan hiljattain mies on ymmärtänyt mun väsymyksen ja antanut mun usein nukkua aamulla pidempään.

Lapsia hän ei tietenkään ole hiukkaakaan katunut. Ja nyt hän on kanssani samaa mieltä siitä, että hyvä että heitä on kaksi, ovat seuraksi toisilleen, toistensa parhaita ystäviä. Sen mies tietenkin ymmärsi jo vanhastaan, kun kolme lasta edellisestä liitostakin on. Suurimmaksi esteeksi toiselle lapselle hän asetti oman jaksamisensa, kyseenalaisti oman ikänsä pienen lapsen vanhempana.

Olisi tärkeää, että perustelette toisillenne kantanne kunnolla, ettei vuodet myöhemmin katkeroita. Jos mies on jo kertaalleen luvannut, mun mielestä, hänellä tulee olla todella painavat ja hyvät perusteet mielenmuutokseen.

Ehkä sinun kannattaisi näyttää ahdistuksesi miehelle ihan avoimesti.

Tässä jotain ajatuksia, toivottavasti auttaa edes hieman :hug:

 

[Unissakävelijä]

\

Kakkonen saikin alkunsa esikoisen 1v syntymämpäivänä.

Tämä ei nyt liity tähän ap:n kirjoitukseen enää, mutta meidän lapsille tulee ikäeroksi aivan samat lukemat. Laskeskelin kesällä että kakkonen on saanut alkunsa juuri esikoisen 1v. syntymäpäivän paikkeilla.

 

[katri]

Perusteluja... No ainut perustelu on se minkä olen saanut, että ei tässä taloudellisessa tilanteessa. Mä kun en vaan ymmärrä mikä se tilanne on, kun olemme ihan normaalisti toimeentulevia. Molemmat ovat töissä, rahaa on ihan riittävästi kaikkeen tarpeelliseen, mutta ei sitä mihinkään ylimääräiseen kauheasti jää. Toinen perustelu on se, että kun hän ei vaan halua.

Välillä näytin pahan oloni hänelle, mutta hän vetäytyy silloin omiin oloihinsa ja sanoo, että mä painostan häntä. Todellakaan en mielestäni ole painostanut. Kaksi tai kolme kertaa hän näki minut itkemässä ja kerroin hänelle, että mistä paha olo johtuu. Se oli paha veto mun puolelta, hän oli monta viikkoa silloin etäinen. Niinpä mielummin itken yksikseni pahan oloni pois. Annan ajan kulua (joka on kyllä tosi vaikeata).

Yksi syy on varmaan se, että raskausaikana seksihaluni olivat lähes nollassa ja hän oli taas innokas, kun ei tarvinnut kondomia käyttää... Ja halut olivat kyllä tosi vähissä mulla vielä puoli vuotta syntymän jälkeenkin. Joten miehelle oma mukavuus varmaan on tässä tärkeää. Hän oli sitä mieltä, että seksi maistui kyllä silloin, kun lasta yritettiin, mutta heti kun olin raskaana, häntä ei enää tarvittu. Selitin kyllä asiaa miljoona kertaa, mutta... Miehen aivot olivat silloin varmaan tippuneet tonne jalkojen väliin...

No joo, en tiedä miten tässä edetä. Mutta sen mä tiedän, että jommankumman on jotenkin opittava hyväksymään toisen kanta, ja mä en ymmärrä miten saisin itseni hyväksymään tän tilanteen. Olen todella yrittänyt, mutta silti ajatukset ovat koko ajan enemmän ja enemmän vaan siinä toisessa lapsessa. Tai siis siinä sen puutteessa.


:headwall:

 

[Maikki]

Mitä jos tekisit ihan oikean laskelman paperille siitä toisesta lapsesta jos kerra taloudellinen tilanne on syynä. Olis sulla näyttää mustaa valkoisella ja muutenkin tietäisitte miten se uusi vauva todella vaikuttaa talouteenne.

Meilläkin kun on puhuttu kolmannen lapsen yrittämisestä, niin ekaks mies on laskenut tuon taloustilanteen ja yllätys yllätys... se ei juurikaa muutu eka vuonna. Jos vanhemman lapsen ottaa pois hoidosta, laskee uuden lapsilisän, säästää työmatkakuluissa + vaatteissa, ruokakuluissa jne. niin tulos ei ole niin katastrofaalinen. Eri asia on sitten kun äititysraha loppuu ja tulee vanhempainraha niin sehän on paljon pienempi, mutta sitten voi mennä jo töihin.

Perusteluina voisit myös muistuttaa kuinka kiva on miehen tulla kotiin kun kodissa on pullantuoksuinen perhe odottamassa

Tsemppiä ja jaksamista!

 

[äityli]

Jokainen lapsia alentaa kuitenkin elintasoa pitemmän päälle ainakin. Elämä jatkuu vuoden jälkeenkin.Miehet ehkä ajattelevat enemmän taloudellista puolta kuin nainen. Suosittelisin sinulle aikalisää asiasta, antaisit ajan kulua ja miehesi saisi tilaa ajatella asiaa. Lapsen vielä kasvaessa hän saattaa vielä ehdottaakkin perheenlisäystä. Hänen pitää saada miettiä rauhassa ja toipua vauva- ja raskausajan muutoksista.

Hemmottele miestäsi seksillä vaikka sillä aikaa, niin uskoisin et myöntävä vastaus tulee ennen pitkään. Anna hänelle huomiota ja tilaa omille jutuille. En suosittele painostusta ja kiristystä tässä asiassa.

 

[katri]

\

Hemmottele miestäsi seksillä vaikka sillä aikaa, niin uskoisin et myöntävä vastaus tulee ennen pitkään. Anna hänelle huomiota ja tilaa omille jutuille. En suosittele painostusta ja kiristystä tässä asiassa.

Näin juuri olenkin toiminut. Nyt mulla vaan alkaa itselle iskeä epätoivo, että sitä toista ei koskaan tule. Ja juuri siksi toinen kysymys olikin, että miten voisin saada itseni hyväksymään tilanteen? :\|

 

[eliana]

Nää on kyllä maailman vaikeimpia juttuja, voiko ketään edes neuvoa tämmöisessä asiassa? Meillä oli kolmas lapsi vähän sellainen, että aika kauan sain odottaa että mies lämpesi asialle. Kurjaa oli, että siitä tuli sellainen kiistakapula. Mulla oli lopulta sellainen olo, etten voi enää olla sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa niin eri asioita kuin minä. Koin myös niin, että minä olin joustanut omasta mukvaaudenhalustani tosi paljon hänen työ ym. juttujen vuokseen, joten hänen olisi nyt ehkä aika olla se joka joustaa.

Mies sitten antoi periksi kun huomasi että asia ei multa unohdu. AIka huvittavaa, että nyt kaksivuotias poikamme on miehen silmäterä. TYöasiat hoituu nopeammin kuin ennen ja hän viettää selvästi enemmän aikaa kotona. MOnta kyyneltä sain vuodattaa ja monen monta riitaa käytiin mutta lopputulos oli sitten onnekas.

 

[karkkikunigatar]

Oli aika lailla samanlainen tilanne. Tosin muutin itsekin mieltäni eli alunperin puhuttiin vaan yhdestä (luulin etten sitäkään ikinä saa, ei ollut helppoa). Toista rupesin sitten kuitenkin kaipaamaan ja mies oli aluksi jyrkkä 'ei'. aikaa kului vissiin vuoden verran ja olin melko maassa mutta otin asian aika ajoin kauniisti puheeksi, esim sen miten esikko saisi seuraa ja antaisi meille enemmän tilaa kun yhdessä leikkisivät yms. Ja ykskaks mies olikin samaa mieltä että kahden kanssa voisi olla helpompaa ja antaisivat elämän aikana tukea toisilleen. Nyt meillä on kaksi enkä itsekään jaksaisi enempää. Taloudellinen tilanne ratkaisee myös.

 

[Footballers Wife]

Sulla on varmasti hirveä olo, voin vain kuvitella :hug: ja muistella sitä omaakin epätoivoa, mikä ennätti iskeä. Meillä mies ei suostunut juuri keskustelemaankaan, se ei missään nimessä halunnut enää toista lasta. Ja sitä se toitotti sukulaisillekin ja ystäville, jotta varmasti asia tuli kaikille selväksi. En ollut ollenkaan samaa mieltä ja teinkin kotioloissa sinnikästä miehen käännytystyötä, välillä taukoa ja taas. Sitten mies yhtäkkiä sanoikin, että ok. Mutta sillä oli ehtona, että käymme ulkona kerran kuussa kahdestaan (emme ole kyllä todellakaan käyneet...). Eli taka-alalla se oli pelännyt sitäkin, että ajaudumme lapsitohinoissa erilleen. Vihreä valo tuli mulle täysin arvaamatta yllättäin. Ehkä joillekin miehille on tyypillistä se, että asiaa käsitellään sisäisesti eikä ajattelun/päätöksen vaiheista haluta puhua ääneen.

Miehesi saattaa pelätä jäävänsä ilman sun huomiota ja yksin. Se seksihaluttomuuskin saattaa olla oikea peikko noille miehille. Mulla ei seksihalut vähentyneet ekan jälkeen, mutta toisen jälkeen väsymys vei veronsa. Onhan sitä ukolle vähän vaikea selittää, jos se ei ite sitä tajua. kyllä meilläkin on käyty kriisirajoilla tuon seksin suhteen.

Hyvin vaikeaa on lähteä neuvomaan mitään. Voimia vain kovasti

:hug: :flower:

 

[taustalla]

Tämä ei ole ilkeä viesti.

-Oletko sitten miettinyt, että miehesi saattaa ajatella ettette ole loppuelämää yhdessä, eikä siksi halua enempää lapsia?

Muista että sinulla on yksi elämä elettävänä. Punnitse tarkkaan kumpi on sinulle tärkeämpi, tämän hetkinen miehesi ja perheesi, vai mahdollisesti uusi lapsi. Tee ratkaisusi sen mukaan!

Onnea!

 

[Footballers Wife]

\

Tämä ei ole ilkeä viesti.

-Oletko sitten miettinyt, että miehesi saattaa ajatella ettette ole loppuelämää yhdessä, eikä siksi halua enempää lapsia?

Muista että sinulla on yksi elämä elettävänä. Punnitse tarkkaan kumpi on sinulle tärkeämpi, tämän hetkinen miehesi ja perheesi, vai mahdollisesti uusi lapsi. Tee ratkaisusi sen mukaan!

Onnea!

Niin, tässäkin voi olla perää... Ja taas itseni kautta ajateltuna... En tiedä olisinko itse koskaan voinut unohtaa ja hyväksyä jos toista lasta ei olisi mulle miehen yksipuolisen päätöksen takia suotu. Eipä siinä parisuhde kovin vahvoilla olisi sen jälkeen ollut. Mutta kuten itsekin sanoit, yrität hyväksyä tilanteen. Miten se sitten käytännössä tapahtuu, on vaikeaa, varmasti.

 

[katri]

\

Tämä ei ole ilkeä viesti.

-Oletko sitten miettinyt, että miehesi saattaa ajatella ettette ole loppuelämää yhdessä, eikä siksi halua enempää lapsia?

Muista että sinulla on yksi elämä elettävänä. Punnitse tarkkaan kumpi on sinulle tärkeämpi, tämän hetkinen miehesi ja perheesi, vai mahdollisesti uusi lapsi. Tee ratkaisusi sen mukaan!

Onnea!

Hei taasen!

Tämän asian en usko kohdallamme olevan se juttu. Tietty meilläkin on ollut kriisimme suhteessa. Aikoinaan paaaallljooon ennen lasta muutimme erilleen, sillä meistä alkoi tuntua, että olemmeko vain ystäviä vai onko rakkautta tarpeeksi? Olemme olleet yhdessä näet iäisyyden ja jotenkin oli pakko vaan kokeilla erillään oloa. Puoli vuottta asuimme omissa osoitteissamme, edelleen ollen ystäviä. Tuota erilläänasumista ennen meillä ei edes ollut mitään riitoja. Totesimme molemmat tahoillamme, että haluamme olla yhdessä.

Olemme liitossamme, muutoin kuin tässä lapsi-asiassa, todella avoimia, olemme todellakin toistemme parhaat ystävät. Suhteestamme pidämme hyvää huolta ja puhumme todella paljon.

Siispä mieheni ja lapseni ovat ne, joiden kanssa haluan olla. Vaikka sitten niitä lapsia ei lisää tulisikaan. Tää aihe on nyt vaan mulle niin herkkä ja miehelleni taas punainen vaate... Joten joku ratkaisu tähän täytyisi löytää, ettei sitten vuosien kuluttua yhtäkkiä käykin niin, että huomaan olevani katkeroitunut vanha p***ka.

Mutta mistä se ratkaisu. Pitäis löytää jostain joku lampun henki... Ei tässä taida muu auttaa.

 

[Mummy Sunshine]

Meillä taas on tilanne vähän toisinpäin. Mä sanoin ennen lapsia, että kolme niitä on oltava ja olin vielä varma asiasta. Mies sanoi, että yksi saattaa hyvinkin olla tarpeeksi ja mulle iski tietysti paniikki moisesta, mutta yritin hillitä itseni, ettei ukko peru sen ensimmäisenkään yrittämistä.
Nyt, kun tyttö on 2-vuotias, mulle on tullut vahva tunne siitä, että musta ei ole useamman äidiksi. Tai ehkä on, mutta en välttämättä halua enkä uskalla. Ja mies sanoo, että "olisi synti olla tekemättä toista, kun ensimmäinen on noin mahtava lapsi".
Tämä ainokainen on ollut vilkas tapaus ja väsytti valvomisillaan minut jaksamisen äärirajoille ekan vuoden (tai 4 kk päällekin) ajan; heräili paljon yöllä ja nukkui alle tunnin päikkäreitä. Tunnen siis, etten taida jaksaa hoitaa pientä vielä vuosiin, kun sitten en saisi levätä edes päivällä. Sitten olenkin jo sen verran iällä, ettei lapsenteko tunnu enää hyvältä ajatukselta.
Mun juttu siis ei ole kaksi lasta pienellä ikäerolla ja ikävä kyllä olen saanut esikoisen sen verran myöhään, että saattaa olla, että toista ei tämän vuoksi tule. En yksinkertaisesti uskalla tehdä toista vielä, koska olen aika räiskähtelevä tyyppi enkä halua lasten joutuvan katselemaan jatkuvasti kiukkuista äitiä. Mies on tosi huono heräämään öisin ja aamuisin ja meillä onkin melkein kolmas maailmansota pystyssä, jos minä en jaksaisi aina olla se, joka herää.
Lisäksi olen itse ainoa lapsi enkä ole siitä liiemmin kärsinyt. Asuimme kyllä kerrostalossa, jossa oli aina toisia lapsia leikkikaverina. No, leikkikaveria tyttäremme ei kuitenkaan saisi, ellemme pistä heti töpinäksi. 3 vuotta kun tulisi ikäeroksi jo nyt.
Itse asiassa mä en tajua, miten joku jaksaa hoitaa useampaa pientä. Tietenkin siis haluaisin olla itse samanlainen, mutta kun ei niin ei. No, yhden kaverini kanssa, jonka esikoinen myös on tosi vilkas, on juteltu ja hän sanoo, että ei olisi voinut ajatellakaan toista lasta ennenkuin eka täytti 4 vuotta. Heidän lapsillaan on ikäeroa 5½ vuotta. Mä luulen, että se vaikuttaa, millainen lapsi esikoinen on. Kai mäkin jaksaisin hoitaa jo toista, ellen tietäisi huonosti nukkuvista lapsista mitään ja jos lapsi olisi varustettu hieman rauhallisemmalla temperamentilla.
Tai sitten meidän ihmisten jaksaminen vain venyy toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Mulla ja tämän ketjun aloittajan miehellä se ehkä venyy vähän vähemmän. Mä olen tosi paljon miettinyt, että onko se itsekkyyttä vai viisautta, että tässä asiassa toimii oman tuntemuksensa mukaan ja olen tulossa siihen johtopäätökseen, että se on jotain viisauden ja itse(ja toisten-)suojeluvaiston väliltä...

 

[taustalla]

tää on tosiaan vaikea aihe...
meilläkin on tilanne se, että mä haluisin lisää lapsia (2 on ennestään) mies ei, eikä päätään meinaa kääntää :ashamed:
muutenkin tuntuu, että meillä ei oo enää mitään yhteistä muuta kun nuo lapset ja oonkin sen myötä ruvennu miettimään, että josko pitäis laittaa romppeet erilleen, koska mulla on hirveä hellyyden kaipuu, eikä miestä kiinnosta, aina kun puhun sille noista mitkä mua vaivaa, niin mä muka uhkailen ja kiristän yms. noilla jutuilla (siis kun sanoin sille, että se ajaa meitä eroon, kun ei välitä ollenkaan siitä miltä musta tuntuu) seksi hoituu sillon kun miestä kiinnostaa, mut torjutaan aina, jos teen aloitteen :'( en mä erotakaan haluis, meillä on vastikään ostettu talo ja rempattu sitä ja muuten kaikki tosiaan ok, mutta yhteiselämä ei pelitä tai siis avioliittoelämä :ashamed: perjantai meni siinä, kun mies kävi klo 20 nukkumaan, vaikka odotin yhteistäiltaa, kun muksut on saatu nukkumaan :'(