J
Jezabelle
Vieras
Viime syksynä eräiden kotibileiden päätteeksi minä, joka pidin itseäni maailman uskollisimpana ihmisenä, menin ja petin. Olihan siinä lieventäviä seikkoja, mutta silti ihmetyttää miten hyvin olen onnistunut sen peittämään. Mies ei epäile mitään. Bileissä kävi niin, että sammuin sohvalle ja mies, jonka kanssa flirttailin ihan vaan flirttailun ilosta, kömpi viereen ja alko lääppimään, kun olin pari tuntia nukkunut. Olin niin sikeässä unessa ja pahassa pöhnässä, etä kuvittelin olevani kotona mieheni kanssa. Kesken itse aktin tajusin, mitä oli menossa ja lopetin tietty siihen kauheassa shokissa. Minulla kun on tapana sekstailla silmät kiinni, että tuntee paremmin... pitäs opetella rakastelemaan ihan kaikilla viidellä aistilla, niin ei sattuis toiste.. Moraalinen krapula on ollut ihan kauhea siitä asti. Tuntuu kuin sisällä olisi mätä möykky, joka ei lähde pois vaikka kuin pesisi. On hyväksi käytetty olo, mutta ei voi sitä bileiden miestä syyttää mistään, kun se tietty luuli että olin ihan suostuvainen aikuinen ihminen. Vaikka sanoin sille jo flirttaillessa, että flirttailen ihan vaan huvikseen, seksiä ei tipu... Kai se sitten ajatteli, että ruumiinkieli puhu parempaa kieltä... Mulla kun oli kroppa ihan automaattiohjauksella, kun joskus mieheni herättää keskellä yötä unisille pikasille...
Se moraalinen krapula ei lopu ikinä. Lähes joka päivä jokin muistuttaa siitä tapahtumasta ja minusta tuntuu kuin oksentaisin tai itkisin ihan kohta. Ja kuitenkin kykenen olemaan ihan normaalisti. Tavallinen turta minäni... tuttu lapsuudesta... Kai sitä sitten lapsena oppi jo peittämään kaiken pahana olon niin hyvin... Minun käy miestäni sääliksi, kun elää tällaisen saastaisen pettäjän kanssa ja on vielä niin ihana mulle aina nykyisin. Pusuja ja halauksia satelee päivittäin. Tukea ja turvaa... Ja minusta tuntuu, ettei minulla ole sille enää mitään annettavaa, kun uskollisuuttakaan en voi enää vannoa.. Rakastan enemmän kuin ikinä... Marraskuussa yritin jättää mieheni kun ajattelin, että en ansaitse häntä ja muutnekin olin masentunut. Hän oli silloin aivan ihana ja siitä asti tukenut minua paljon... Joskus minusta tuntuu, että pakko kertoa miehelleni mitä tapahtui, ehkä hän ymmärtäisi. Mutta entä jos ei? Jos ei koko suhde loppuisi niin ainakin luottamus... Varma voin olla siitä että mitään selaista ei tapahdu enää ikinä. Mutta uskoisiko mieheni?
Se moraalinen krapula ei lopu ikinä. Lähes joka päivä jokin muistuttaa siitä tapahtumasta ja minusta tuntuu kuin oksentaisin tai itkisin ihan kohta. Ja kuitenkin kykenen olemaan ihan normaalisti. Tavallinen turta minäni... tuttu lapsuudesta... Kai sitä sitten lapsena oppi jo peittämään kaiken pahana olon niin hyvin... Minun käy miestäni sääliksi, kun elää tällaisen saastaisen pettäjän kanssa ja on vielä niin ihana mulle aina nykyisin. Pusuja ja halauksia satelee päivittäin. Tukea ja turvaa... Ja minusta tuntuu, ettei minulla ole sille enää mitään annettavaa, kun uskollisuuttakaan en voi enää vannoa.. Rakastan enemmän kuin ikinä... Marraskuussa yritin jättää mieheni kun ajattelin, että en ansaitse häntä ja muutnekin olin masentunut. Hän oli silloin aivan ihana ja siitä asti tukenut minua paljon... Joskus minusta tuntuu, että pakko kertoa miehelleni mitä tapahtui, ehkä hän ymmärtäisi. Mutta entä jos ei? Jos ei koko suhde loppuisi niin ainakin luottamus... Varma voin olla siitä että mitään selaista ei tapahdu enää ikinä. Mutta uskoisiko mieheni?