Siis en nyt ymmärrä miksi on niin vaikea ymmärtää sitä että joku voi oikeasti suunnitella ja tehdä valintoja elämässä niin että pärjää. Elämässä voi tosiaan tapahtua mitä vaan, voi tulla sairauksia, onnettomuuksia ja jopa kuolemaa. Mitään niistä ei voi suunnitella mutta hitto vie, sen voi kyllä suunnitella koska niitä lapsia hankkii. Samoten on minusta kummallista jos äiti- tai isäihminen ei ajattele aina ensin lasta. Se että opiskelee työn ohella tai odottaa että voi mennä uudelleen kouluttautumaan vasta sitten kun lapsi on sen ikäinen että pärjää illat yksinkin, tai on aikuinen, on niitä kuuluisia uhrauksia joita vanhemman kuuluu minusta tehdä lapsensa eteen.
Minusta on ihmeellistä tämä minä, minä, minä aina ensin ajattelu. Minä haluan lapsen- no hankkii sitten lapsen. Minä keksin että en haluakkaan tehdä enää paskaduunia joten minä, minä, minä menen nyt opiskelemaan vaikka minulla ei ole siihen varaa, saatikka sitten elättää sitä lasta. Minä menen sitten sossusta hakemaan kun minulla ei ole rahaa ja voi kumma kun en saakkaan sieltä luukulta rahaa. MITÄH??
Koittakaa nyt hyvät ihmiset ymmärtää että ne teidän lapset on aivan vanhempiensa armoilla, päätitte sitten tehdä mitä tahansa. Vanhemman KUULUU TEHDÄ UHRAUKSIA TARVITTAESSA lastensa eteen. Se voi tarkoittaa sitä että tekee paskaduunia kunnes on sopiva aika opiskella lisää. Tai se voi tarkoittaa sitä että joutuu todella niistä etelänmatkoista, kivoista vaatteista, kampaajakäynneistä, sisäfileestä, untuvapeitosta, kaljoista/siidereistä ja juhlimisesta luopumaan, ja mitä ikinä tahansa muutakin. Itse voi olla nälissään ja kylmissään mutta lapsi ei saa olla, ei ikinä.
Ja juu opiskella saa ja pitää, mutta pitää katsoa että pärjää taloudellisesti, se on AINA harkittava ensin.