Äitini sanoi, että rakastaa isää yhtä paljon kuin meitä lapsia

Kysyin häneltä asiaa ihan suoraan. Asia tuli ilmi kun sain 5 viikkoa sitten oman lapsen ja soittelin pari viikkoa sitten äidilleni ja hormonihuuruissani aloin itkemään kuinka lapseen rakkaus on suurinta mitä ikinä. Itkun seasta kysyin sitten että onko sullakin ollut - johon äitini sanoi että "no, samalla viivalla ne ovat, vähän erilaista on rakkaus mutta YHTÄ suurta".

Onko tuo nyt ihan "oikein"? Toki ymmärrän ettei tunteilleen mitään voi, ellei tiedosta niissä olevan jotain, mutta ilman muuta selviäisin jotenkin mieheni kuolemasta/avioerosta tms., mutta lapseni menetys veisi ns. ojan pohjalle.

Isäni on "pelastanut" äitini nuoruudessa, siis äidilläni on ollut vakava palovamma kasvoissa ja hän luuli pitkään että kukaan mies ei häntä huolisi. Onkohan äidillä tuohon puolisoiden väliseen rakkauteen sekoittunut jotain muutakin kuten kokemus siitä, että mies on jotain suojelusta tuova turva tms.? Aina sain lapsena kuulla että isä pitää pitää tyytyväisenä, jotta isä ei hylkää äitiä.

 

Ööh, enpä tuosta mieltäni pahoittaisi. Mielestäni oikein hyvä, että rakastaa puolisoaan ja lastensa isää yhtä paljon kuin lapsiaan. Eri juttu, jos rakastaisi kolme tuntia sitten baarissa tapaamaansa Reiskaa yhtä paljon kuin lapsiaan.

 

Voi jeesus, mitä ihmiset jaksaakin miettiä. Mieti näitä asioita sit uudelleen, kun kykenet rationaaliseen ajatteluun, ei tee hyvää heti synnytyksen jälkeen miettiä oikeestaan yhtään mitään.

 

Kyllä mä rakastan miestäni yhtä paljon kuin lapsia. Mutta se todellakin on erilaista se rakkaus. LApsiani mun täytyy vielä tässä vaiheessa suojella ja kasvattaa, kun taas mieheni on itsenäinen olento. Ja aina lapset tulee ensin, jos vaikka pitää valita kumman menettäisin, mutta se ei vähennä rakkauttani miestäni kohtaan.

 

Pelkästään ihana asia. Minäkään en voi sanoa että rakastaisin miestäni yhtään sen vähempää kuin lapsiani, mutta en sen enempääkään. Kaikki kolme ovat yhtä rakkaita pakkauksia, eri tavalla vain. Kenenkään menetyksestä (kuolema) en hevillä selviäisi.
Lapset ovat lainassa meillä, heitä suojelen, rakastan, hoivaan ja tuen. Mieheni on minun kanssani toivottavasti loppuelämän ja vanhenemme yhdessä.
Vanhempien suhde ja rakkaus on lasten koti.
Eli on OIKEIN!

 

Kyllä mä rakastan miestäni yhtä paljon kuin lapsia. Mutta se todellakin on erilaista se rakkaus. LApsiani mun täytyy vielä tässä vaiheessa suojella ja kasvattaa, kun taas mieheni on itsenäinen olento. Ja aina lapset tulee ensin, jos vaikka pitää valita kumman menettäisin, mutta se ei vähennä rakkauttani miestäni kohtaan.

Peesiä tälle.

 

En ymmärrä miten tuosta voi loukkaantua. Miksi tuollaisia pitää edes kysyä? Koetko jääneesi ilman rakkautta? Ei tulis mieleenkään kysyä tuollaista äidiltä, olen aina saanut rakkautta ja se riittää mulle. Totta että rakkaus mieheen ja lapsiin on erilaista.

 

Kyllä minullakin lapset menisi kaikkien muiden edelle siitäkin huolimatta että rakastaisin miestäni. Minusta se on aivan normaalia että oma lapsi on tärkein ja rakkain.

 

Ihanaa, että äitisi rakastaa isääsi niin paljon! :heart:

 

Kyllä mä rakastan molempia, miestäni ja poikaani, yhtä paljon ja kummankin menettäminen tuntuisi maailmanlopulta.

 

Sori, kyllä mäkin rakastan miestäni tosi paljon. En osaa sanoa, rakastanko lapsoa yhtä paljon koska rakastan niitä ihan eri tavalla. Lapsista pidetään huolta, heille toivotaan hyvää ja halutaan antaa eväitä elämään. Mutta lapsia ei voi sillätavalla omistaa, eikä heidän kanssa asuta loppuelämää. Heille ei voi puhua kaikkea, koska aikuisen pitää olla heille turva. Se on hyvin erilaista kuin rakkaus mieheen. Eroottiseen rakkauteen liittyy paljon odotuksia ja vaatimuksia, siihen liittyy intohimoa, seksuaalisuutta ja ties mitä. Se ei ole itsestäänselvä asia, niinkuin omien lastensa rakastaminen, tapahtui mitä tapahtui. Rakkauksia ei voi verrata. Itse en tule koskaan toipumaan, jos mieheni kuolee. Lapsen kuolemaa en tahdo ajatella.

 

no todellakin rakkaus lapseen tai puolisoon on erilaista, mutta ei yhtään vähempiarvoista. Lapset ovat tosiaan vaan lainassa eli heidän kanssaan eletään tiiviimmin se n 18 vuotta, kunnes lentävät pesästä, mutta puolison kanssa eletään tiiviisti vuosikymmeniä (toivottavasti) yhdessä.

Ja olen selvinnyt avioerosta ja lapsen kuolemasta. Uskon että puolison menetys kuoleman kautta olisi vähintäänkin yhtä kamalaa.

 

En oikein osaa mitata rakkauden määrää tuossa suhteessa. Rakkaus puolisoa kohtaan ei ole pois lapsilta, eikä päinvastoin. Lasten menettäminen varmasti tietyllä tavalla satuttaisi enemmän, jo siitä syystä että se olisi "luonnottomampaa" kuin se että enemmin tai myöhemmin puolisosta joutuu luopumaan.

 

Täytyy kyllä sanoa, että narsistista porukkaa, kun ajatellaan aina sitä omaa napaa ekana "minäminäminäminäminäminäminä".

Sillä ei tunnu olevan mitään arvoa, että perhe on luottava, rakastava ja huolehtiva, ainoastaan arvojärjestyksellä ja tunteiden mittaamisella (miten?!) on arvoa. Kunhan "minä" tulen ensin niin sitten kelpaa olla. Säälin puolisoitanne, jotka olette itse oletettavasti valkanneet, mutta jotka ovat kuin kiertoon kelpaavia hyödykkeitä, jotka voiv vaan vaihtaa toiseen tai joiden menetys ei tunnu missään.

 

Täytyy kyllä sanoa, että narsistista porukkaa, kun ajatellaan aina sitä omaa napaa ekana "minäminäminäminäminäminäminä".

Sillä ei tunnu olevan mitään arvoa, että perhe on luottava, rakastava ja huolehtiva, ainoastaan arvojärjestyksellä ja tunteiden mittaamisella (miten?!) on arvoa. Kunhan "minä" tulen ensin niin sitten kelpaa olla. Säälin puolisoitanne, jotka olette itse oletettavasti valkanneet, mutta jotka ovat kuin kiertoon kelpaavia hyödykkeitä, jotka voiv vaan vaihtaa toiseen tai joiden menetys ei tunnu missään.

Hui apua, kenelle sä puhut?! :O

 

Ööh.. No eikä kun se on aivan väärin ja perseestä että äitisi rakastaa miestään. Vielä yhtä paljon kun omia kultamussukoitaan. Roviolle vaan.

Mä en osaa arvottaa rakkauttani tolla tapaa kun sinä. Rakastan miestäni, rakastan lapsiani. Kaikkia enemmän kun mitään muuta - ja tietysti miestäni eri tavalla kun lapsiani.

 

Hui apua, kenelle sä puhut?! :O

Yleisesti vaan. Otsikon perusteella purkaus.

 

Täytyy kyllä sanoa, että narsistista porukkaa, kun ajatellaan aina sitä omaa napaa ekana "minäminäminäminäminäminäminä".

Sillä ei tunnu olevan mitään arvoa, että perhe on luottava, rakastava ja huolehtiva, ainoastaan arvojärjestyksellä ja tunteiden mittaamisella (miten?!) on arvoa. Kunhan "minä" tulen ensin niin sitten kelpaa olla. Säälin puolisoitanne, jotka olette itse oletettavasti valkanneet, mutta jotka ovat kuin kiertoon kelpaavia hyödykkeitä, jotka voiv vaan vaihtaa toiseen tai joiden menetys ei tunnu missään.

Älä nyt kaikkien puolisoita sääli. Täälläkin vastaajista taisi 100% kertoilla että rakastaa miestänsä siinä missä lapsiaan.

 

Yleisesti vaan. Otsikon perusteella purkaus.

Noh, aikamoista syyllistämistä tuli sun purkauksesta... : /
Lue ihmeessä ketjun vastauksiakin.

 

Voin sanoa rakastavani miestäni yhtä paljon kuin lapsiani. Ja aivan kauheaa varmaan, mutta tunnen myös yhtä suurta rakkautta siskoani kohtaan. Rakkau on vain erilaista.

 

Aloittaja sekoittaa kaksi asiaa eli sotkee sen, ettei äidin ja hänen suhde ole ollut tarpeeksi hyvä siihen, että äiti olisi rakastanut liikaa isää. Normaalissa perheessähän on ihan ok sanoa noin, mutta jos on osaton olo, niin varmaan tulee mieleen tuosta loukkaantua. Ehkä äiti on jossakin mielessä ollut riippuvainen ja pelokas ja jälkikasvusta on tullut sen vuoksi "hyljätty" lapsi.

 

Hienoa, jos joku rakastaa puolisoaan yhtä paljon kuin lapsiaan.

Minä en. Rakastan kyllä, mutta mulle on aivan päivänselvää että lapsia enemmän, aina.

 

En vaan voi kuvitella, että rakastaisin jotakin asiaa tässä maailmassa yhtä paljon kuin lapsiani. Rakkaus lapseen on jollain tavalla enemmän ikuista, romanttista rakkautta vakavampaa. Se asia, että me ollaan samaa lihaa ja verta vaan luo täysin muista suhteista poikkeavan äidinrakkauden.

 

Minulle on molemmat yhtä rakkaita.
Ajatuskin jomman kumman menettämisestä särkee sydämeni.
En tiedä, miten selviäisin jos miehelleni sattuisi jotain taikka meidän lapsellemme. Se olisi todella paha paikka...

 

Onko ihmisillä nykyään tekemisenpuutetta, kun on aikaa miettiä tällaisia turhanpäiväisiä asioita