Äidittömät äidit

Joulu on tuloillaan ja mieli taas tosi herkässä...Itkettää pienemmästäkin ...Syy tähän on toinen joulu ilman rakasta äitiä//mummia!Tuntuu, että elämä ei vieläkään kanna ilman äitiä, on niin tyhjä olo. Ja valtava ikävä. Lapsi oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun äiti kuoli aivan yllättäin-siitä shokista en ole vieläkään kunnolla selvinnyt. Lapsi on jo pian 2-v, ja aivan ihana, ja on auttanut surussa ja tuskassa eteenpäin, mutta samalla on koko ajan hurja haikeus ja kaipaus siitä, ettei äiti ole lapsen kasvua näkemässä ja jakamassa tätä ihanaa äitiyttä. Ja tuntuu, että kaikilla muilla on vielä äidit olemassa. Tekisin mitä vain jos voisin soittaa äidilleni ja kertoa päivän tapahtumista ja pienen lapseni edistysaskelista. Elämä on tosi epäreilua ja toivon, että katkeruus ja suru lakkaa joskus, että jaksan taas haaveilla ja iloita elämästä. Toisesta vauvasta vähän haaveilen, mutta pelkään, että raskaus saisi taas tunteet tosi pahasti pintaan- nyt kun jo hetkittäin saan surulta rauhan. Välillä tuntuu, etten koskaan enää voi"haluta" lasta, koska se mullistaisi elämän, ja taas varmasti tapahtuisi jotain pahaa. Hullua, mutta..
Onko ketään kohtalotoveria palstalla??

 

Yhtä paha asia on, jos äiti ei ole kuollut, mutta ei hyväksy tai ole kiinnostunut. :'(
aika varmasti auttaa.

 

Niin näin joulun alla herkistyy kummasti, ja voi että ne tyttäretkin osaa olla melko jäätäviä vaikka äiti kuinka välittäisi.

 

\

Yhtä paha asia on, jos äiti ei ole kuollut, mutta ei hyväksy tai ole kiinnostunut. :'(
aika varmasti auttaa.

Enpä nyt lähtisi vertaamaan kuollutta äitiä välinpitämättömään.

 

\

\

Yhtä paha asia on, jos äiti ei ole kuollut, mutta ei hyväksy tai ole kiinnostunut. :'(
aika varmasti auttaa.

Enpä nyt lähtisi vertaamaan kuollutta äitiä välinpitämättömään.

Kumman luulet lapsille aiheuttavan suuremman surun, se, että mummo on kuollut, vai sen, että mummo on olemassa, mutta ei välitä?

 

Tämä nyt hiukan poikkeaa otsikosta, mut mun isä kuoli kymmenen vuotta sitten. Aika ajoin tulee ihan mieletön ikävä ja suru. Surettaa kun hän ei ehtinyt nähdä kumpaakaan pojistani, ei meidän elämää, ei sitä miten kolmistaan poljetaan eteenpäin. Varsinki kun esikko aloitti koulun vuosi sitten, se oli kova paikka. Jostain syystä aina kun jotain merkittävää tapahtuu lapsille, se suru muistuu mieleen. Mutta kyllä se muuten vuosien varrella on helpottanut. Pojat tietää että heillä on vaari-enkeli, jonka haudalle käymme viemässä kynttilöitä aina juhlapyhinä. Vaikka nämä asiat ovat ja tuntuvat käsittämätömän vaikeilta, niistä kyllä ajan kanssa selviää :hug:

 

Hei, en uskonut mutta tiesin että kohtalo kavereita olevan.Minulla äiti päätti elämänsä vuonna-04 ja isä-05.Tiedän tasan tarkkaan miltä susta tuntuu.Itse en pidä joulua jouluna,koska jokin siitä puuttuu.Äidin iloinen nauru ja isän villasukat jotka oli aina väärinpäin jalassa ettei ne kuluisi oikealat puolen.
Itse en ymmärrä että äiti olisi todella pois.Joskus kun masentaa kiusaan itseäni sillä että soitan äipä kännykkä numeroon,toivoen että se vastaisi sieltä.Meillä kova ikävä mummoa/äitiä.Onneksi on muistot ja kymmeniä valokuvia. :snotty:
Olen katkera..........ja ottaa päähän kun muilla äidit!! Ei mitään ongelmaa myöntää sitä faktaa!!!!!!!Kamalaa kun lapset tulee isovanhempien kanssa kaupungilla vastaan ja ovat niin happy.Ihanaa että heillä on toisensa,mutta tämä niin väärin,että meillä ei ole....mummoa/happyä.
Ketuttaa toiset jotka haukkuu vanhempiaan,heillä sentäs on vanhemmat!
Ja sinä yksi EI todellakaan ole sitten sama asia kun sä et tu vanhempies kans toimeen/pidä yhteyttä kun se että olisi kuollut!!!!!!!!!!MIETIPPÄ nyt!!
Äitienpäivää meillä ei ole ollut pariin vuoteen. :flower:

 

\

Hei, en uskonut mutta tiesin että kohtalo kavereita olevan.Minulla äiti päätti elämänsä vuonna-04 ja isä-05.Tiedän tasan tarkkaan miltä susta tuntuu.Itse en pidä joulua jouluna,koska jokin siitä puuttuu.Äidin iloinen nauru ja isän villasukat jotka oli aina väärinpäin jalassa ettei ne kuluisi oikealat puolen.
Itse en ymmärrä että äiti olisi todella pois.Joskus kun masentaa kiusaan itseäni sillä että soitan äipä kännykkä numeroon,toivoen että se vastaisi sieltä.Meillä kova ikävä mummoa/äitiä.Onneksi on muistot ja kymmeniä valokuvia. :snotty:
Olen katkera..........ja ottaa päähän kun muilla äidit!! Ei mitään ongelmaa myöntää sitä faktaa!!!!!!!Kamalaa kun lapset tulee isovanhempien kanssa kaupungilla vastaan ja ovat niin happy.Ihanaa että heillä on toisensa,mutta tämä niin väärin,että meillä ei ole....mummoa/happyä.
Ketuttaa toiset jotka haukkuu vanhempiaan,heillä sentäs on vanhemmat!
Ja sinä yksi EI todellakaan ole sitten sama asia kun sä et tu vanhempies kans toimeen/pidä yhteyttä kun se että olisi kuollut!!!!!!!!!!MIETIPPÄ nyt!!
Äitienpäivää meillä ei ole ollut pariin vuoteen. :flower:

Sinä varmaan tiedät toisen tilanteen tai toisten lastenlasten tilanteen tai surun paremmin kuin hän itse.

Toivottavsti sinulle kateelliselle ja katkeralle ei tule oikeaa surua elämään kuten lasten sairaus tai omasi, jos pitää tuntemattomilta kadehtia onnea, vaikka ei tiedä toisten tilanteista mitään. Niin se on naapurissa ruoho aina vihreämpää.

 

sulle vieras,jolla ei ole omia kokemuksia tästä asiasta niin palataan asiaan sun kanssa kun tiedät mistä puhutaan.Olen katkera omalle elämälle kun ei vanhempia!!!!!!!!EN muille.Kourasee sydämmestä kun mummo vie lapsen lapsiaan ulkona,meilä näin ei tapahdu.Ja tuntuu väärältä että meiltä on "viety"mummo pois.
Keskimmäinen lapsi on sairas hänellä harvinainen oireyhtymä,johon liittyy paljon kaikkea....Vielä enemmän tarvitsemme mummoa auttaan jaksaa tästä kaikesta. Omasta mielenterveydestä voin sen sanoa,kun kaksi rakasta ihmistä on lähtenyt oman käden kautta on siinä suuri rako jätetty sydämmeen,koskaan ei palaa elämä entiselleen!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

 

Hei ja kiitos kaikille viesteistä ja tuesta.Helpottaa edes
vähän kun tietää, että on muitakin joilla on sydämessä suuri suru, tyhjyys ja kaipuu!!!Varsinkin te, Sarmiina ja Suljettu sydän, te todella tiedätte mitä OIKEA SURU JA AHDISTUS on..En halua vähätellä kenenkään toisen tilannetta, mutta kuitenkin kuolema on lopullinen- sitä ei voi korjata-kuten välejä silloin kun ihmiset vielä elävät!Kuten Suljettu sydän mm.kirjoitti, olen minäkin hyvin katkera siitä, kun melkein päivittäin törmään mummoihin, jotka tuovat lapsenlapsiaan puistoon, kaupassa näkee äitejä, lapsia ja mummoja yhdessä nauraen jouluostoksilla ym.Ei sitä voi ymmärtää miksi itseltä riistettiin se ilo pois- miksi toiset saavat kaiken sen, mistä äitinikin haaveili: saada yhdessä tyttärensä ja lapsenlapsensa kanssa jakaa arjen ilot ja surut, touhuta ja "hössöttää"-Oma äitini odotti niin kovasti lastenlasta ja sai nauttia hänestä vain hetkisen. Ja minä itse menetin hänet juuri kun elämä oli onnellisimmillaan- juurihan olin elänyt euforiset ensikuukaudet äitinä...MIKSI???Kauheaa todella, että on mummoja/pappoja jotka eivät välitä!Sitä en voi käsittää!!Minulla kun on lähipiirissä juuri sellaisia perheitä. joilla mummot/ukit hyysää lapsenlapsiaan, suurin osa eläkkeellä ollessaan ottaneet lapsen/lapset hoitoonsa äidin työhönpaluun jälkeen jne. Minä en kyllä sitä hoitoapua kaipaa vaan vain sitä, että VOISI SOITTAA äidille, kun jokin asia askarruttaa ja painaa mieltä-ja tietty kertoa ne ilon hetketkin. Itselläni on sentään onneksi vielä isä/ lapsella hyvä ukki, mutta isä ei osaa tukea minua sillä lailla kuin tarvitsisin-ei kysellä miten jaksan ja onko kaikki hyvin- itse yritän oman suruni keskellä vielä pitää huolta isästä ja auttaa häntä kestämään rakkaan vaimon menetys. Välillä tuntuu, että voimat loppuu...

 

Mitäs sitten jos äiti elää ja on kiinnostunut lpsistaan ja lapsen lapsista, mutta kun ainoa asia minkä hän tuntuu tekevän oikein on se että on hiljaa ei kysy mitään , ei näe mitään , ei esitä omia mielipiteitään mihinkään asiaan , on aina käytettävissä kun tarvitaan muuten on herne nenässä, ei saa sanoin lausuttua kiitosta koskaan mistään, voi kun mun lapseni edes joskus soittais ja kysyisi neuvoa johonkin vaan ei hän tietää kaiken paremmin kuin minä, turha on odottaa että joskus hän pitäisi minua muuna kuin itsestään selvyytenä, paha olo on mutta pitää jaksaa ettei hänen elämänsä vain suistu raiteiltaan, joutuu vielä vanhaa äitiään sairaalaan katsomaan.

 

\

Mitäs sitten jos äiti elää ja on kiinnostunut lpsistaan ja lapsen lapsista, mutta kun ainoa asia minkä hän tuntuu tekevän oikein on se että on hiljaa ei kysy mitään , ei näe mitään , ei esitä omia mielipiteitään mihinkään asiaan , on aina käytettävissä kun tarvitaan muuten on herne nenässä, ei saa sanoin lausuttua kiitosta koskaan mistään, voi kun mun lapseni edes joskus soittais ja kysyisi neuvoa johonkin vaan ei hän tietää kaiken paremmin kuin minä, turha on odottaa että joskus hän pitäisi minua muuna kuin itsestään selvyytenä, paha olo on mutta pitää jaksaa ettei hänen elämänsä vain suistu raiteiltaan, joutuu vielä vanhaa äitiään sairaalaan katsomaan.

tältähän se usein tuntuu, mummeista tänä päivänä :$

 

mä kaipaan mummua lapselleni mutta se ei ole minun 10 v sitten kuollut äitini vaan mieheni äiti joka poistui keskuudestamme 6 vuotta sitten..en kerennyt häneen tutustua,sattui kuolemaan 1kk ennen kuin aloin seurustelemaan mieheni kanssa mutta juttujen/tarinoiden perusteella hän oli hyvä ja lämminsydänminen ihminen.hänestä tulen kertomaan taivaan mummona.en mainitse ikinä omastani.tulisi liian katkeraa juttua..

oma äitini oli niitä ihmisiä ketä jätti lapsen(minut mm.) vaunuissa baarin pihalle ku tuli niin jano.ja imetti #&%?$!* kännissä röökihuulessa.tai etsi minua 3 vuotiaana että vois vähän "kasvattaa" minua noin 4 aikaa yöllä.että juu sitä "mummoa" en kaipaa.mutta mieheni äitin haluaisin takaisin elävien kirjoihin.

 

\

\

\

Yhtä paha asia on, jos äiti ei ole kuollut, mutta ei hyväksy tai ole kiinnostunut. :'(
aika varmasti auttaa.

Enpä nyt lähtisi vertaamaan kuollutta äitiä välinpitämättömään.

Kumman luulet lapsille aiheuttavan suuremman surun, se, että mummo on kuollut, vai sen, että mummo on olemassa, mutta ei välitä?

Niin, ehkä lapselle. Mutta kyllä lapsen äiti suree sitä, että tietää, mitä oma lapsi menettää, kun ei saanut mukavaa mummiaan tuntea. Minun äitini kuoli ennen tyttäreni syntymää, nelisen vuotta sitten. Kuolema tuli yllättäen, vaikka äitini olikin sairastanut jo muutaman vuoden. Hyvästejä en saanut jättää, mutta mitään selvittämätöntä ei välillämme ollutkaan, vain rakkautta aidoimmillaan. Äitini elää sisälläni. Päivääkään ei kulu, etten kaipaisi, jouluna tämä tietysti oikein korostuu. Mutta yritän iloita siitä, että sain ylipäätään elää niin ihanan ihmisen kanssa, jotkut eivät saa koskaan.

 

\

\

\

\

Yhtä paha asia on, jos äiti ei ole kuollut, mutta ei hyväksy tai ole kiinnostunut. :'(
aika varmasti auttaa.

Enpä nyt lähtisi vertaamaan kuollutta äitiä välinpitämättömään.

Kumman luulet lapsille aiheuttavan suuremman surun, se, että mummo on kuollut, vai sen, että mummo on olemassa, mutta ei välitä?

Niin, ehkä lapselle. Mutta kyllä lapsen äiti suree sitä, että tietää, mitä oma lapsi menettää, kun ei saanut mukavaa mummiaan tuntea. Minun äitini kuoli ennen tyttäreni syntymää, nelisen vuotta sitten. Kuolema tuli yllättäen, vaikka äitini olikin sairastanut jo muutaman vuoden. Hyvästejä en saanut jättää, mutta mitään selvittämätöntä ei välillämme ollutkaan, vain rakkautta aidoimmillaan. Äitini elää sisälläni. Päivääkään ei kulu, etten kaipaisi, jouluna tämä tietysti oikein korostuu. Mutta yritän iloita siitä, että sain ylipäätään elää niin ihanan ihmisen kanssa, jotkut eivät saa koskaan.

Kyllä minä lapsen äitinä koen lapsen surut ominani. Ja kyllä mielestäni olisi helpompi lapselle sanoa, että mummo on kuollut, kuin että lapsi tajuaa vähitellen, että hän ei ole mummolle tärkeä eikä rakas (ei välitä, soita, kiinnosta, kysele kuulumisia, ei mitään yhteyttä, omista syistään ei jaksa tai halua olla yhteydessä)

 

Itselläni äitini ja 15-vuotta vanhempi isosiskoni kuolivat samana vuonna -98 kumpikin vaikean sairauden murtamina.

Sain esikoiseni vuonna 2002 ja kaikki se ihanaksi kuvittelemani vauva-aika vaihtui hillittömään oman äidin kaipuuseen ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Olin luullut surreeni äitini menetystä jo aiemmin, mutta kaikki korostui entisestään esikoiseni synnyttyä. Olisin niin kaivannut tukea tässä äidittömyydessäni ja valitettavasti en tätä tukea omalta anopiltani saanut. Hän halusi niin kovasti olla mummi, että minua ärsytti.

Tunsin alemmuutta omasta äitiydestäni, että olen huono äiti, kun en jaksanut iloita pienestä lapsestani(josta kaikki muut ympärilläni hössöttivät), vaikka hänessä ei ollut mitään vikaa. Olisin vaan halunnut äitini paikalle ja hänen näkevän lapseni ja että olisin voinut soittaa ja kysyä neuvoa tai että olisin voinut antaa lapsen hänelle joskus hoitoon tai mennä käymään kaupungille hänen ja lapsen kanssa. Silloin uskoin etten ikinä halua enempää lapsia, kun tää on näin vaikeeta.

Vähitellen kuitenkin oma äitiyteni tyttäreeni kehittyi ja kun hän kasvoi, aloin nauttiakin äitiydestäni ja hyväksyä edes jossain määrin sitä että oma äitini ei tule takaisin, mutta toisaalta minä voin silti olla hyvä äiti ja onnistua siinä. Ja ystävieni saatua vauvoja, aloin myös minä haaveilla toisesta vauvasta. Tulinkin raskaaksi ja toisaalta pelkäsin, että hyvä raskausaika päättyisi taas synnytksen jälkeiseen apeuteen ja tunteettomuuteen omaa vauvaani kohtaan. Etten osaisi taaskaan iloita omasta vauvastani.

Nyt meillä on kolmikuinen toinen tyttö ja olen voinut hänen syntymänsä jälkeen hyvin henkisesti. Olen voinut iloita oikeasti vauvasta ja hänen ihanista hymyistään. Saanut yöni nukuttua ja muutenkin vauvan hoito on ollut helpompaa. Meillä on myös ihana isosisko ja isi perheessä. Ja välillä kun katselen perhettäni ja eritoten lapsiani, olen pakahtua onnesta ja kiitollinen siitä että minä olen saanut nämä ihanat lapset ja heille hyvän isän.

Oma äidittömyyteni ei varmastikaan koskaan katoa ja välillä se suru aina palaa, mutta minulla oli hyvä äiti ja sitä samaa lämpöä yritän omille lapsilleni antaa, mitä hän osoitti minua kohtaan. Surullinen olen siitä ettei minulla ole paljoa onnellisia vauvamuistoja esikoiseni vauva-ajasta, siihen sekoittui niin paljon huolta ja omaa surua. Ja surullinen olen myös siitä että oma anoppisuhteeni on huono ja pidän häntä niin kovin paljon kylmempänä ihmisenä kuin mitä oma äitini oli. Mutta yritän siitä huolimatta antaa lasteni tutustua mummiinsa.
Tässäoli oma pitkä tarinani.

 

Hei!

Vähän ap:n aiheen vierestä... Kaipaisin elämäämme mieheni isää, jota en koskaan tavannut. En tiedä, millainen pappa hän olisi ollut, mutta kun nyt katson omaa isääni lapsemme kanssa, niin se on jotain aivan uskomatonta se rakkaus...
Nyt vain on niin, että isä on sairas ja ei ole vielä tietoa, miten sairautta lähdetään hoitamaan tai hoidetaanko (siis pystyykö enää)ollenkaan. Ajatus siitä että lapselta "vietäisiin" toinenkin pappa ja tietenkin minulta isä, on aivan sietämätöntä!!!!! Totta on että kuolema meillä jokaisella on edessä joskus, mutta mieheni isä oli nuori ja ei minunkaan isä nyt mikään ikäloppu ole, kun on vielä työelämässä...
Joulu saa mielen herkäksi ja sitä ei helpota suru isän kohtalosta tai viikko sitten koettu keskenmeno.
Tuli vielä mieleeni sellainen asia, että kun lapsemme oli vain kuukauden ikänen, minun mummuni kuoli. Minä en oikein pystynyt kunnolla tekemään surutyötä, kun oli se pieni vauva. Nyt vielä kahden vuoden jälkeen teen surutyötä mummuni takia ja ikävä on todella kova, varsinkin näin joulun alla... Että et ehkä sinäkään ap, ole saanut "rauhassa" tehdä surutyötäsi loppuun.
Aiheen vierestä mutta kuitenkin.

 

\

\

\

\

\

Yhtä paha asia on, jos äiti ei ole kuollut, mutta ei hyväksy tai ole kiinnostunut. :'(
aika varmasti auttaa.

Enpä nyt lähtisi vertaamaan kuollutta äitiä välinpitämättömään.

Kumman luulet lapsille aiheuttavan suuremman surun, se, että mummo on kuollut, vai sen, että mummo on olemassa, mutta ei välitä?

Niin, ehkä lapselle. Mutta kyllä lapsen äiti suree sitä, että tietää, mitä oma lapsi menettää, kun ei saanut mukavaa mummiaan tuntea. Minun äitini kuoli ennen tyttäreni syntymää, nelisen vuotta sitten. Kuolema tuli yllättäen, vaikka äitini olikin sairastanut jo muutaman vuoden. Hyvästejä en saanut jättää, mutta mitään selvittämätöntä ei välillämme ollutkaan, vain rakkautta aidoimmillaan. Äitini elää sisälläni. Päivääkään ei kulu, etten kaipaisi, jouluna tämä tietysti oikein korostuu. Mutta yritän iloita siitä, että sain ylipäätään elää niin ihanan ihmisen kanssa, jotkut eivät saa koskaan.

Kyllä minä lapsen äitinä koen lapsen surut ominani. Ja kyllä mielestäni olisi helpompi lapselle sanoa, että mummo on kuollut, kuin että lapsi tajuaa vähitellen, että hän ei ole mummolle tärkeä eikä rakas (ei välitä, soita, kiinnosta, kysele kuulumisia, ei mitään yhteyttä, omista syistään ei jaksa tai halua olla yhteydessä)

Tarkoitukseni ei ollut lapsen surua vähätellä. Esitin vain sen toisenkin puolen. Aiheenahan oli se, miten äiti kaipaa äitiään.

 

Äitini kuoli yllättäen 20 vuotta sitten, minun ollessani vielä teini-iässä. Olen jo elänyt kauemmin ilman äitiäni kuin äitini kanssa. Silti elämästäni puuttuu se tärkeä palanen. Äitini ei ole koskaan nähnyt suloisia lapsiani, en ole koskaan voinut antaa hänelle vauvaani syliin enkä koskaan jutella hankalista asioistani lasten kanssa tai muuten elämässä. Kiukuttaa ja ahdistaa, koska maailmassa ei ole enää ihmistä, joka tuntee minut kokonaan ja jolle voisin puhua kaikesta ja hän silti hyväksyisi minut. Me puhuimme äitini kanssa ihan kaikesta, aina.

Äidilläni on siskoja, joista yksi on kummitätini. Hänelle ei tulisi mieleenikään puhua omista asioistani kummemmin kuin "kaikki on tosi hienosti" ja hymyillä kauniisti aina. Tunnen olevani suvussanikin jotenkin "irtoinainen lenkki", kuulumaton mihinkään perheeseen.

Anoppini on ihan ihana ihminen, auttaa aina pyydettäessa ja ajattelee myös minun parastani, välillä jopa enemmän kuin poikansa parasta. Silti asia ei ole sama! En voi hänelle puhua tietenkään kaikkea, enkä oikein suoraan sanoa mistään mitään. Anopin ja miniän suhde kun on kuitenkin eri asia kuin äidin ja tyttären.

Olin jo tavallaan oppinut äidittömänä elämään mutta lasten syntymän jälkeen asia on taas noussut pinnalle. Joten tiedän kyllä mistä tässä ketjussa puhutaan, ikävä kyllä.

 

\

Joulu on tuloillaan ja mieli taas tosi herkässä...Itkettää pienemmästäkin ...Syy tähän on toinen joulu ilman rakasta äitiä//mummia!Tuntuu, että elämä ei vieläkään kanna ilman äitiä, on niin tyhjä olo. Ja valtava ikävä. Lapsi oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun äiti kuoli aivan yllättäin-siitä shokista en ole vieläkään kunnolla selvinnyt. Lapsi on jo pian 2-v, ja aivan ihana, ja on auttanut surussa ja tuskassa eteenpäin, mutta samalla on koko ajan hurja haikeus ja kaipaus siitä, ettei äiti ole lapsen kasvua näkemässä ja jakamassa tätä ihanaa äitiyttä. Ja tuntuu, että kaikilla muilla on vielä äidit olemassa. Tekisin mitä vain jos voisin soittaa äidilleni ja kertoa päivän tapahtumista ja pienen lapseni edistysaskelista. Elämä on tosi epäreilua ja toivon, että katkeruus ja suru lakkaa joskus, että jaksan taas haaveilla ja iloita elämästä. Toisesta vauvasta vähän haaveilen, mutta pelkään, että raskaus saisi taas tunteet tosi pahasti pintaan- nyt kun jo hetkittäin saan surulta rauhan. Välillä tuntuu, etten koskaan enää voi"haluta" lasta, koska se mullistaisi elämän, ja taas varmasti tapahtuisi jotain pahaa. Hullua, mutta..
Onko ketään kohtalotoveria palstalla??

Täällä yksi surullinen myös. Tuo oli aivan kuin olisin itse sen kirjoittanut. Minulla myös 2 v. poika joka ei ehtinnyt mummun kanssa touhuta kuin muutaman kuukauden ja pappa on kuollut myös.
Miehen vanhemmat elossa mutta... No ei siitä sen enempää näin joulun alla...
Voimia sinulle ja hyvää joulua! :hug:

 

Minun äiti kuoli kun olin 15v. isä kuoli kun odotin poikaamme. Kyllä tuntuu tyhjältä joulut, vaikka onkin ihana appi ja anoppi olemassa ja vielä isomummu ja pappa elossa. Mutta yksi tärkeä sukupolvi puuttuu välistä... :'(

 

\

Mitäs sitten jos äiti elää ja on kiinnostunut lpsistaan ja lapsen lapsista, mutta kun ainoa asia minkä hän tuntuu tekevän oikein on se että on hiljaa ei kysy mitään , ei näe mitään , ei esitä omia mielipiteitään mihinkään asiaan , on aina käytettävissä kun tarvitaan...

Niinpä. Olen lukenut monia muitakin isovanhempia koskevia keskusteluja, tämä on poikkeava ketju, mutta vahvistaa säännön: kuollut mummu (varsinkin anoppi) on ainoa hyvä ja arvokas mummu.
Itselläni ei ole tytärtä, enkä siis koskaan voi olla äidin äiti. Poikani meni naimisiin äidittömän tytön kanssa, joka parin vuoden kuluttua alkoi odottaa lasta. Olin tietysti suunnattoman iloinen ja yllättynyt, lapsen hankkimisesta ei oltu koskaan puhuttu.

Välimme olivat hyvät ja asuimme lähekkäin, kuvittelin kuinka voisin olla kanssailoitsijana ja tukena tulevalle äidille. Korvaisimme toisillemme edes osittain, minä hänelle äitiä ja hän minulle tytärtä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Lasta sain hoitaa, apu otettiin vastaan, mutta mitään palautetta en koskaan saanut. Nelisen vuotta on mennyt erilaisten mutkien kautta, kommunikointi on tapahtunut etupäässä lapsen isän (poikani) kautta, äidin kanssa ei vuorovaikutus toimi. Lapsesta äiti on alkanut huolehtia yhä paremmin, mutta edelleenkään emme keskustele mistään. Poikani pitää yhtä vaimonsa kanssa, mutta vaihtaa kuitenkin muutaman sanan silloin tällöin, ja hoitaa myös muut sosiaaliset kontaktit mm. päiväkotiin.

Tarjoutuisin mielelläni äidikkeeksi äidille, olisi ihana kuulla lapsensa kehityksestä kiinnostuneen äidin innostusta ja murhettakin, vaihtaa kokemuksia perheen ja lapsen elämästä, seurata lapsen kasvua. Varamummonakin voisin joskus toimia, vaikka pojanpoikaani päivittäin muutaman iltatunnin hoidankin. :headwall: :headwall: :headwall:

 

\

\

Mitäs sitten jos äiti elää ja on kiinnostunut lpsistaan ja lapsen lapsista, mutta kun ainoa asia minkä hän tuntuu tekevän oikein on se että on hiljaa ei kysy mitään , ei näe mitään , ei esitä omia mielipiteitään mihinkään asiaan , on aina käytettävissä kun tarvitaan...

Niinpä. Olen lukenut monia muitakin isovanhempia koskevia keskusteluja, tämä on poikkeava ketju, mutta vahvistaa säännön: kuollut mummu (varsinkin anoppi) on ainoa hyvä ja arvokas mummu.
Itselläni ei ole tytärtä, enkä siis koskaan voi olla äidin äiti. Poikani meni naimisiin äidittömän tytön kanssa, joka parin vuoden kuluttua alkoi odottaa lasta. Olin tietysti suunnattoman iloinen ja yllättynyt, lapsen hankkimisesta ei oltu koskaan puhuttu.

Välimme olivat hyvät ja asuimme lähekkäin, kuvittelin kuinka voisin olla kanssailoitsijana ja tukena tulevalle äidille. Korvaisimme toisillemme edes osittain, minä hänelle äitiä ja hän minulle tytärtä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Lasta sain hoitaa, apu otettiin vastaan, mutta mitään palautetta en koskaan saanut. Nelisen vuotta on mennyt erilaisten mutkien kautta, kommunikointi on tapahtunut etupäässä lapsen isän (poikani) kautta, äidin kanssa ei vuorovaikutus toimi. Lapsesta äiti on alkanut huolehtia yhä paremmin, mutta edelleenkään emme keskustele mistään. Poikani pitää yhtä vaimonsa kanssa, mutta vaihtaa kuitenkin muutaman sanan silloin tällöin, ja hoitaa myös muut sosiaaliset kontaktit mm. päiväkotiin.

Tarjoutuisin mielelläni äidikkeeksi äidille, olisi ihana kuulla lapsensa kehityksestä kiinnostuneen äidin innostusta ja murhettakin, vaihtaa kokemuksia perheen ja lapsen elämästä, seurata lapsen kasvua. Varamummonakin voisin joskus toimia, vaikka pojanpoikaani päivittäin muutaman iltatunnin hoidankin. :headwall: :headwall: :headwall:

Anoppi ei ole koskaan sama kuin oma äiti. Tästä ei yli eikä ympäri pääse. Anoppi voi aina kääntää kelkkansa ja "hylätä" miniän. Anoppi ei voi tietää kaikkia miniän vaikuttimia lapsen hoidossa, miniä itsekään ei välttämättä tiedä niitä, ei ole ketään kenen kanssa voisi omassa varhaislapsuudessa tapahtuneista asiosta kysellä.

Minun anoppini on kiva ja mukava ihminen ja minä pidän hänestä, varmaan tunnen jonkinlaista rakkauttakin häntä kohtaan, onhan hän elämääni jo niin pitkään kuulunut (äitini on siis kuollut jo ollessani teini). Siltikään en voi puhua hänen kanssaan kovin syvällisiä, en voi olla hänen kanssaan tyystin eri mieltä. Hän ei sano sitä minulle, pitää vain kiukkuista mykkäkoulun tapaista hetken, miehelleni hän sitten avautuu sitäkin voimallisemmin. Ja tämänkin kuuulin mutkan kautta. Heillä ei ole tapana olla eri mieltä suoraan kenenkään kanssa eikä missään tapauksessa puhua asioista suoraan ja sen henkilön kanssa, jota asia koskee. Tapaero siis ja sen kanssa on elettävä, en sano suoraan mitään anopin tekemisistä (joka koskee siis lapsiani), yritän vain ohjailla tilannetta haluamaani suuntaan. Minä pidän siis anopistani enkä halua häntä loukata, tämä tilanne vain vaikuttaa siihen, ettemme voi olla kovin läheisiä, koska tärkeistä asioista ei voida puhua. Lapsilleni hän on mukava mummo (ja varsinkin kun lapsia on enemmän, ei tarvitse kiinnittää huomiota pikkuseikkoihin ) eivätkä lapset tilanteesta ainakaan minulta tai mieheltäni koskaan tule kuulemaan.

 

Vai kuollut mummo paras mummo... Olipa ilkeä kommentti meille, jotka tässä ketjussa oikeasti ikävöimme kuolleita äitejämme. Ei ainakaan minun äitini ole muistoissani muuttunut jotenkin paremmaksi, vaan ikäväni on niin kova juuri siksi, että tiedän täsmälleen mitä menetin (ja mitä tyttäreni menettää). Joku tässä ketjussa kaipaa haavekuvaa, tyyliin mitä toivoisi äitinsä olevan. Se on kuitenkin eri asia, kuin kaivata jotain, joka on ollut todellista.
Eikä anoppi voi ikinä korvata omaa äitiä. Tai ei ainakaan silloin, jos äiti on ollut hyvin läheinen. Anopista voi toki tulla hyvä ystävä.

 

\

Anoppi ei ole koskaan sama kuin oma äiti. Tästä ei yli eikä ympäri pääse. Anoppi voi aina kääntää kelkkansa ja "hylätä" miniän. Anoppi ei voi tietää kaikkia miniän vaikuttimia lapsen hoidossa, miniä itsekään ei välttämättä tiedä niitä, ei ole ketään kenen kanssa voisi omassa varhaislapsuudessa tapahtuneista asiosta kysellä.

Pyydän anteeksi niiltä, joiden tuntoja loukkasin kommentilla kuolleista mummoista!

Ymmärrän hyvin, ettei anoppi voi korvata äitiä, enkä todella odota omalta miniältäni normaalia äiti-tytär -suhdetta, mutta olisin onnellinen, jos voisimme keskustella edes joskus lapsen asioista, hoidanhan tätä kuitenkin yhtä paljon kuin äitinsä. Yritän ajatella niin, että lapsen kanssa vietetty aika (ja siihen sisältyvä perushuolto, leikinohjaus ym.) on palkinto sinänsä. Niin varmaan vanhemmatkin ajattelevat. Aikuiset ihmissuhteet on viisainta hakea töistä ja harrastuksista.

Tuttavapiiriini kuuluu nuoria äitejä ja minusta on ollut hienoa keskustella heidän kanssaan lapsettomuudesta, odotuksesta ja sen jälkeen lapsen hoidosta, opiskelusta, työssäkäynnistä. Tämän laatuista pitkäaikaista luottosuhdetta tarkoitin tuolla äidike-tarjouksella. Uskon, että tällaiset keskustelut ovatkin helpompia ulkopuolisen kuin anopin kanssa, ikävä kyllä.

Vielä äiti/anoppi -suhteesta; jos äiti on naiselle tärkeä, voisiko se olla tärkeä ihmissuhde miehellekin? Miksi mies joutuu niin usein hylkäämään äitinsä naimisiin mennessään? Pitäisi muistaa, että vaimon anoppi on miehen äiti.

Itse äitinä, anoppina ja isoäitinä pidän jotenkin surullisena tätä nykyistä itsekeskeistä kulutuskulttuuria, jossa tuotteistetaan ihmissuhteetkin. Jos ei ole täydellinen, heitetään roskiin. Pienperheet ovat helpoimpia, kun vielä pysyy etäällä sukulaisista, ei oma roskis täyty niin helposti.

Vakavasti puhuen, jos nuoret perheet eivät niin hysteerisesti yrittäisi olla itsenäisiä ja jaksaisivat/uskaltaisivat pitää yhteyttä vanhempiinsa, ei näidenkään tarvitsisi urkkimalla ja häiriköimällä yrittää säilyttää edes jonkinlaista yhteyttä aikuisiin lapsiinsa. Tähän pätee sama kuin lasten kasvatukseen; jos lapsi ei saa huomiota hyvällä, niin sitten pahalla.