Äidin kaipuu toisen luo

En tiedä onko kyseessä tavallinen vai tavaton tarina..Meillä oli tavallinen perhe, asiat hyvin, molempien urat nousujohteisesti mallillaan,lapset terveitä, talo, ystävät, harrastukset, avoin mutta jotenkin "arkinen" avioliitto.. Kunnes kolme vuotta sitten tapahtui jotain mitä en uskonut tapahtuvan, rakastuin toiseen salamaniskun lailla. Kaikki rakastumisen kokeneet tietävät tunteen, jota on vaikea kuvata moninaisuudessaan. Aikani tilannetta salattuani kerroin suoraan ja rehellisesti asian miehelleni, myös sen ettei kyseessä ollut valitettavasti se hetken hurma, vaan syvät ja aidot tunteet toiseen ihmiseen. Tunne oli ehdottomasti molemminpuoleinen siinä suhteessa. Mieheni puolelta reaktio oli tietysti järkytys, sitten epätoivo, lopulta hätääntynyt vetoomus pistää asiat puntariin, ovatko tunteeni riittävän vahvat rikkoakseni kaiken yhdessä rakentamamme. Rimpuilin, päätin jäädä. Hetken toinen suhde pakotettiin loppumaan, sitten se syttyi jälleen, molempien tiedostaessa samalla kuinka väärin ja epätoivoista kaikki onkaan. Tätä on jatkunut jo niin kauan, ja olen yhä tässä. En vain tiedä kuinka kauan jaksan kaivaten toista.

 

Vaikeita asioita. Mutta entä jos eroat miehestäsi ja aloitat tämän uuden kanssa? Onko se sen arvoista? Siinäkin suhteessa tulee arki joskus peliin ja silloin olet taas haavoittuvainen ja helpommin rakastumassa toiseen. Haluatko todella heittää hyvän parisuhteen ja kaiken rakentamasi elämässä hukkaan?

 

Juuri noita asioita olen nämä vuodet kelannut, uudestaan ja uudestaan. Toki tiedän että arki astuu jokaiseen liittoon, senkin tiedostan että kaikki voi todellakin mennä pieleen myös siinä uudessa mahdollisessa suhteessa. Järjellä olen yrittänyt tunteitani hukuttaa, siinä huonosti onnistuen kuitenkin. Se ongelman ydin on RAKKAUS tuohon toiseen ihmiseen..Se kun ei ota loppuakseen. En ole koko aikana puhunut asista kenenkään kanssa, esim. ystävieni, koska asia on jotenkin niin iso, kipeä, hävettävä, jotain mitä en hallinnut tässä elämässä. Ulkopuoliselta maailmalta olen peittänyt kaiken täysin.Tiedän että myös tämä rakkauteni kohde odottaa tahollaan jollakin kummalla tavalla että vielä saisimme yhteisen elämän. Kiitos kun vastasit ja otit kantaa.

 

Ja vuosienkin etäsuhde voi olla melkoista teatteria, verrattuna arjen eloon todellisuudessa.

 

Joo kyllä, sitähän aluksi ajattelinkin ensimmäisen vuoden ainakin että kyse on vain pakenemisesta tästä arjesta; työt, kotityöt, raha-asiat, harrastukset, suku, lomat, tämä koko paketti..Mutta mitäpä tuumitte nyt tästä, olen ja elän " tässä", olematta kuitenkaan aidosti läsnä kenellekään, miehelle tai lapsille. Ulkoisesti kaikki on ennellaan, meitä pidetään onnellisena ja mallikelpoisena parina. Mies kyllä vaistoaa että olen onneton, vaikka joka päivä yritän kovasti olla kuten muutkin..

 

Siis voiko näin jatkua useita vuosia, apua!
Olen aika pitkälti samassa tilanteessa kuin sinä eternity.
Löysin myöskin jokin aika sitten sen suuren rakkauden mutta ns. väärää ihmistä kohtaan en siis omaa miestäni kohtaan, tiedän että hänkin tuntee samoin minua kohtaan mutta emme voi, emmekä halua rikkoa kahden perheen idylliä. Nyt sitten olemme ja "kärsimme". Välillä menee hyvin et uskottelee ettei se nyt tärkeää ole tuollanen pikku rakkaus, mutta välillä tuntuu että sydän pakahtuu ikävästä ja olo on niin kurja kuin vain olla.

en tiedä kuinka tätä kestää ja kuinka kauan voimme olla pitää näppimme erossa toisistamme mutta kaikkemme teemme ettei näin käy..... tiedämme että on liikaa pelissä tai sitten on otettava riski ja katottava et mitä siitä tulee.

Ainahan ei elämä mene niin kuin itse haluaisi, en minäkään uskonut et koskaan löytäisin jotakin näin ihanaa kuin rakkaus sen kaikissa muodoissaan.

Päivä kerrallaan eteenpäin, niin se vain on.

 

Meillä tämä tuntuu hajoavan kohta käsiin, en pysty enää näemmä pitämään idylliä, sanoisinko rehellisesti kulissia, ehjänä ja pystyssä kun tunteet kohdistuvat sinne missä en ole mutta tahtoisin olla, sen toisen ihmisen lähelle. Sinä tietänet mitä on kuunnella toisen suunnitelmia tulevaisuudesta, lasten kasvusta jne. niin ettet tiedä tuleeko sitä päivää eteenne yhdessä..? Minä olen tässä tasapainoillut kolme vuotta eivätkä asiat ole ainakaan helpompaan suuntaan menneet..

 

laitoin yks.viestiä sulle eternity, toivottavasti tuli perille

 

Kimurantteja tilanteita. Onko mahdollista, että lopettaisit tunteesi tähän toiseen? Näkisit ehkä kerran ja tekisitte päätöksen tälle hulluudelle. Lopettaisitte ja sopisitte ettette enää näkisi. Onko tuo mahdollista? Onko tällä toisellakin oma perhe? Entä miten näette toisianne? Voitteko siis esim. yrittää vältellä toisianne loppuun saakka ja siten tunteet jossain vaiheessa sammuisivat?

Toisaalta taas.. Kulissiliittoa ei ole järkevää ylläpitää. Miehesi tietää asiasta, muttei tiedä, että edelleen kaipaat toista. Tunnetko miestäsi kohtaan enää mitään? Rakastatko vain, mutta intohimoa ei enää löydy? Kummassa menettäisit mielestäsi enemmän? Jäämällä vai lähtemällä? Jos jäät, lapsesi saavat pitää ehjän ja hyvän kodin ja sinä sydämen, joka kuuluukin toiselle. Jos lähdet, saat miehen, jota rakastat mutta arjen tultua suhteeseen, et ehkä saakaan sitä iänikuista rakkautta intohimoineen, mitä niin kovin toivot. Suhteuta hyvät ja huonot puolet kummassakin päätöksessä. Suhteuta, kummassa on hyvää enemmän ja kummassa vaihtoehdossa menetät pahimmillaan eniten?

Joko jäät ja sammutat nuo tunteesi toista kohtaan ja koetat sytyttää kunnon tunteesi mieheesi uudelleen, tai otat ja lähdet. Parhaimmillaan voit voittaa unelmasi elämän, mutta pahimmillaan vain rikot perheesi etkä saa sen vastapainoksi mitään. Voimia sinulle, mitä ikinä päätätkin :hug: :hug: Mutta kehottaisin silti olemaan ja pysymään rehellisenä miehellesi.

 

Niinkuin jo otsikossa totesin, olen asioista pitkälle samaa mieltä kuin sinäkin, olen ainakin todella yrittänyt punnita riskejä, yleensä lasten kannalta ihan ensimmäiseksi..Mutta tuo TUNTEIDEN SAMMUTTAMINEN, se ei ole onnistunut, alkuunkaan. Tietoisesti sitä on kyllä yritetty monesti. Kerro minulle onnistuuko se?? Tai joku muu jolla isot ja aidot tunteet ovat sammuneet pysyvästi, MITEN se tehdään?!

 

KUINKA RAKKAUS SAMMUTETAAN JA UNOHDETAAN?
KERTOKAAPA SE!

 

Sullekin on Saparot yksityisviestiä..

 

postia tuli jo

 

Juu tuo on erittäin hankala kysymys.. Ja onko sellaiseen vastausta .. tiedä häntä... Mutta näettekö te näitä rakkauden kohteita aina uudelleen? Jos näette, niin silloin rakkaus tuskin katoaakaan koskaan väliltänne.

 

niin tässä taas yksi nainen tänne listaan lisää eli puntaroin tässä arki mieheni kanssa on arkea ja kaksi lasta sen ehsoilla mennään. palatessani töihin koin ihastumisen työkaveriini ja sillä tiellä ollaan mutta kai tämä on unta ja loppuu hetkenä tänä..en vain halua jne.. tunnen oseni toisinaan tyhmäksi toisinaan että ajattelen itseäni parasta sillä minulla on ihanaa!!!saahan elämä olla ihanaa

 

Jos se pysyisikin ihastumisena, asiat eivät etenisi millään tasolla pidemmälle, niin minun ja läheisteni maailmanjärjestystä moinen ei mullistaisi, mutta minun tapauksessani kyse on sellaisesta kokonaisuudesta tunteineen päivineen ettei sellaista voi eikä saa toiselta osapuolelta sallia kun parisuhteessa ollaan. Tottahan on myös se, ( omalla kohdallani ainakin) että minkä toista kohtaan tuntee, se siitä virallisesta suhteestani jää puuttumaan, vajaaksi. Ja tuohon johonkin edellä olevaan kysymykseen, kyllä, näemme usein. Sekä tahtomattamme että myös ajoittain tietoisesti.

 

No sit varmaan kehnompi niitä tunteita on sammuttaakaan... Tosin sitten jos tämän miehen kanssa alkaisit perheenä elämään ja arki iskisikin suhteeseen rajulla kädellä vuosien päästä, niin olisit taas erittäin haavoittuvainen ja helposti rakastumassa toiseen.. Se kierre vain jatkuisi. Oletko varma onko tunteesi siis rakastumista vai rakastamista?

 

Jotenkin luulen että kyllä se rakastumisen tunne kolmen vuoden aikana olisi jo hieman hälventynyt, se hurjin vaihe jolloin kaikki on ihan ihanasti päälaellaan..tässä on kuitenkin ollut niin monia tosi kipeitäkin vaiheita ja mutkia matkassa. Jäljelle on jäänyt tunne jota en muuksi osaa kuvitella kuin rakastamiseksi. Toisessa on kuitenkin nähnyt jo ajan mittaan niin hyvät kuin huonotkin puolet, joita meissä kaikissa löytyy..

 

Eternity, mut oletko eläny arkea sen miehen kanssa, jotta voisit sanoa rakastavasi? Mulle henk.kohtasesti tulee mieleen, että et ole, ja sen vuoksi ajattelet rakastavasi ja tuo ero rakastumisen ja rakastamisen välillä on jäänyt sinulle häilyväksi. Toiseen voi olla rakastunut vaikka kuinka monta vuotta, koska hän pysyy fantasiana ja unelmien kohteena. Hän on niin kiinnostava ja upea, jalustalle nostettu vain sen vuoksi, ettet voi häntä kenties koskaan saada. Näitä miettitä minulla tuli mieleeni. Vai oletko elänyt arkea tämän toisen miehen kanssa? Jakanut kotitöitä ja lastenhoitoa, nähnyt huonoimmatkin päivät ja riidellyt tämän miehen kanssa.. Jos olet, niin sitten voin miettiä näkökantani uusiksi=)

 

Enhän mä ole sitä arkea päässyt / joutunut elämään, totta, samaa olen monesti miettinyt. Mutta jos sen kaiken olisi valmis kohtaamaan, ne elämän kurjuudet, sittenkö uskaltaisi sanoa rakastavansa? Monihan eroaa entisistä kuvioista jo silloin kun se rakastumisen huuma on vielä täysin päällä, ja siirtyy uuteen, ja kohta huomaa ettei se tunne kantanutkaan, arki astui mökkiin. Kyllä mä tuon siis tiedostan.

 

Niin toki sitä tiedostaa, mutta mä en usko että sä voit sanoa siltikään ihan rakastavas, jos et miehen kanssa ole ollu sitä montaa vuotta, jollon arki todellakin on suhteessa ja tunnet toisen läpikotaisin. Ja mä uskosin et sillo voi sanoo rakastavansa jos on ollu tosi isoi riitojakin ja siis todellakin on ees seurustellu toisen kanssa. Ku sun viesteistä vähä huokuu sellainen kuva, et se mies on semmosta unelmaa vielä. Ettet tiedosta, et se ihminen voi olla kaikkea muuta kuin mitä sä oot siit vielä saanu tietää. Eihän toista voi tuntee, ellei päivittäin nää, riitele toisen kanssa ja muutenkin tule vaikeita asioita eteen, joista selvitään yhdessä.

Mutta ainakin sun tulis olla miehelles rehellinen. Ja vaikka sitten koittaa tän toisen miehen kanssa. Mut tulee tiedostaa sekin, et voi olla, ettei toimi tän uuden kans ja sit sulle jää vain rikkoontunut koti ja särkynyt sydän. Sillä luulis miehelläs sen verra ylpeyttä olevan, ettei enää takaisin sua ottais.

 

Niinkun totesin, me nähdään asioita aika lailla eri tavalla, mutta sitähän se rikkaus ihmisten välillä on..Paljolti voit olla ihan oikeassakin..Mutta tuo mitä sanoit ylpeydestä..En tiedä oletko niin nuori tai jotain, mutta ei pitkän liiton jälkeen ylpeys enää voi olla tiellä jos vaikka uutta alkua joskus ex- puolison kanssa aloitteliskin. Tästä on mun mieheni aivan samaa mieltä, vaikkakin toivoo ettei sellaiseen tilanteeseen koskaan tartteisi ryhtyä tai sinne asti mennä..

 

Tiedän, ettei ylpeys aina pitkän liiton esteenä ole (eikä aina pidäkään olla, rakkaus voittaa kuitenkin useita asioita). Mutta siis ihan vain sillä ajattelin, että mielestäni miehesi kyllä ansaitsisi parempaa (mikäli hän itse on ollut uskollinen sinulle) kuin naisen, joka haikailee toista miestä vuosia, eikä loppupeleistä ole miehelleen edes rehellinen. Lauseillani siis tarkoitin sitä, että toivottavasti edes ylpeys estäisi yhteen paluun. Miehesihän on sinulle oletettavasti vain toiseksi paras, niin miksi tyytyä elämässä sellaiseen osaan? Vai oletko ollut tällä kertaa miehellesi rehellinen? Mielestäni hän ansaitsisi sen.

Toki ymmärrän myös sen, ettei tunteitaan aina voi hallita. Ja senkin, että välillä rakastuu haluamattaan toiseen mieheen, vaikka oma mies hyvä olisikin. Mutta ei tuokaan ole oikein ketään kohtaan, että vuosia kaipailet toista ja vielä tapailet häntä. Tee ratkaisu pian, sillä jos haluat tuon toisen miehen kanssa yhteisen elämän, niin anna edes miehellesi mahdollisuus löytää kaipaamansa onni ja nainen, joka todella häntä rakastaisi.

 

Ja, sinusta saa sen kuvan, että mielelläsi koittaisit tämän uuden kanssa yhteistä elämää ja jos ei toimi, niin saat varmasti exäsi takaisin. Jos olet todella siitä niin varma, niin mikä estää kokeilemasta? Tosin lapsille tulee ikävät muistot yhteisestä kodista (riippuen toki lasten iästäkin), jos heitä pompotellaan ja kumppanit vain vaihtuvat.. Mutta toki lasten on parempi kodissa, jossa on kaiken voittavaa rakkautta ilmassa eikä sitä, ettei äiti ole oikeasti läsnä heidän arjessaan.

Ja mielestäni erilaisuus on rikkautta, enkä mielestäni nää siinäkään järkeä, että kertoisin vain niitä neuvoja ja näkemyksiä, mitä sinä ilmeisemminkin haluaisit kuulla. Mutta toki itse tiedät elämäsi ja tilanteesi paremmin, mutta ainoa asia minkä tiedämme molemmet lienee se, ettei tällainenkaan voi loputtomiin jatkua.

 

Juu totta, en tarkoitakaan että hakisin tiettyjä vastauksia ja neuvoja, miksi siinä tapauksessa olisin hakeutunut tänne " keskustelemaan " tästä sinänsä tosi kipeästä aiheesta!? Tässä elämäntilanteessa vaan asioita on yksin yrittänyt pohtia joka suunnalta, monesti olen ajatellut ihan samoin kuin mitä sinulta kuulen, toisena hetkenä taas ajatukset ovat ihan muilla raiteilla..Se on aika repivää, kun sitä kauan jatkuu. Minä olen se joka miehelleni on sanonut ettei ttä elämää voi pelata kuten jotain peliä, "kokeillaan tuota, ai ei toimi, palataan kolme askelta takaisin jne." Hän se epätoivoissaan on moistakin ehdottanut. Kyllä siitä pitää lähteä että jos päätyy eroon, päätös on sitten lopullinen, nimenomaan lastenkin takia. Ylpeydellä tarkoitin vain sitä että joskushan ihmiset antavat anteeksi isoja isoja asioita, kaikki ei ole aina niin mustavalkoista kuin teoriassa ajattelisi. Ja mitä tulee mieheni onneen, olen AIVAN SAMAA mieltä: hänelle soisin onnen ja ehjän parisuhteen, jos en itse siihen kykene, ilman muuta! Mutta niinkuin näet, minulle ratkaisu ei kuitenkaan ole selvä, muuten olisin toiminut jo kauan sitten.