Toivoton tapaus
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa noin kolme vuotta. Olin aluksi valtavan ihastunut, mutta myös hämmentynyt, kun en saanut kaipaamaani vastakaikua ja tiivistä kuherrusaikaa, vaikka olimme tuore pari. Mies antoi ymmärtää, että hän kaipaa sosiaalisena ihmisenä paljon laajan ystäväpiirinsä seuraa sekä vastapainoksi omaa aikaa. Miehen aiemmat suhteet olivat päättyneet lyhyeen, joten ajattelin, että hänellä ei ole kokemusta parisuhteesta ja on omalla tavallaan kangistunut poikamiestapoihinsa ja elämäntyyliinsä.
Puolentoista vuoden seurustelun jälkeen selvisi yllättäen ja vahingossa, että hän oli viis veisannut minusta ja suhteestamme. Oli vienyt kotiinsa niin tuntemattomia kuin tuttujakin naisia. Oli lähetellyt flirttailevia viestejä, haalinut Tinderissä lähes sata matchia ja mehustellut naisseikkailuistaan myös parille ystävälleen. Luottamus meni täysin, mutta en halunnut erota. Tuntui - ja tuntuu edelleen - pahalta, että ihminen, johon olin sokeasti luottanut oli pettänyt minut täysin ja jättänyt kaiken kertomatta. Sain kirjaimellisesti kaivaa tunnustuksia ulos, enkä vieläkään varmaan tiedä kaikkea. Pystyn edelleen palaamaan niihin tuntemuksiin, kun olen huolissani yrittänyt soitella hänen peräänsä tietämättä, että hän onkin jonkun toisen naisen luona naapurissa.
Hän oli todella pahoillaan jäätyään kiinni. Ei osannut selittää, miksi oli toiminut näin tyhmästi. Selitti kaipaavansa jännitystä elämäänsä ja humalassa herkästi hölmöilevänsä. Sain myös kuulla, että en ole itse ollut riittävästi mukana hänen ystäväpiirinsä menoissa. Itse koen pikemminkin, että hän ei kutsunut minua riittävästi ja riittävän selkeästi mukaan.
Käsittelin omia tunteitani itsekseni pitkään ja kerroin myös poikaystävälleni, millä ehdoilla voimme vielä yrittää jatkaa ja palauttaa luottamuksen. Halusin, että hän on täysin rehellinen ja kertoo avoimesti kaikki sekoilunsa. Olisin toki halunnut kuulla myös syyn pettämiselle, mutta sitä hän ei osannut kertoa. Menin liian varhain lupaamaan, että en palaisi entisiin asioihin enää sen jälkeen, kun ne on käsitelty. En kuitenkaan koskaan kokenut, että hän olisi todella sydämestään katunut ja pyytänyt anteeksi. Hän usein turhautui, suuttui ja ahdistui, kun asioista puhuttiin. Olisin toivonut, että hän olisi sanonut, että ymmärtää miten pahalta minusta tuntui, katsonut silmiin ja pyytänyt anteeksi.
Olen toki itsekin toiminut väärin: huomattuani poikaystäväni avoimen tietokoneen näytöllä vieraille naisille lähteneitä sydämiä, en pystynyt pitelemään itseäni vaan avasin viestiketjun ja sen jälkeen aika monta muutakin. Sinä hetkenä kaikelta tuntui putoavan pohja, enkä välittänyt enää lainkaan teenkö itse jotain väärin. Jälkeenpäin sekin kaduttaa, että olen itse muuttunut ihmiseksi, millainen en aiemmin olisi voinut kuvitella olevani.
Olisin halunnut silloin ja myöhemminkin mennä pariterapiaan. Koin, että omat voimani ei riitä keskustelun asiallisena ja tasapuolisena pitämiseen tai ohjaamiseen, sillä halusin purkaa myös omia tuntojani. Pariterapian kustannukset kuitenkin koituivat esteeksi, etenkin kun mies ilmoitti, ettei hänellä ole varaa eikä halua maksaa terapiasta mitään. Olen itse vielä pienituloisempi, joten en pysty terapiaa yksinkään kustantamaan.
Nyt, reilun kolmen vuoden seurustelun jälkeen olen yhä umpikujassa. En koe, että asiaa olisi koskaan saatu kunnolla käsiteltyä ja kannan kaunaa. Huomaan, että olen turhautunut ja välillä jopa ilkeä. Mieheni puolestaan ei halua enää puhua aiheesta. Hän kokee, että olen liian monta kertaa "jankannut samoja asioita". Ymmärrän, että hän on väsynyt olemaan syytettynä. En enää tiedä, mitä tässä voisi tehdä. Mielessä käy kerran kuussa ero. Toisaalta en saa tikkua ristiin eron eteen ja haluaisin, että asiat voisi vielä ratketa jotenkin muuten. Samalla aavistelen, että ei tämä tästä enää paremmaksikaan muutu.
Olen kadottanut täysin otteen siitä, mikä meiltä kummaltakin on suotavaa käytöstä ja mikä ei. Tuntuu, että olen kestänyt paljon ja joustanut viimeiseen asti ja yrittänyt ymmärtää. En tiedä, olenko aiheesta rauniona vai olenko ylireagoinut. Vai onko poikaystäväni vain saanut minut uskomaan, että ylireagoin? Tähän auttaisi ulkopuolinen terapeutti eniten - hahmottamaan mikä on ok ja mikä ei. En tunnista omia rajojani ja oikeuksiani.
Toinen asia, mikä ottaa järjettömästi päähän, on poikaystäväni alkoholinkäyttö ja viikottaiset kosteat illanvietot uuden ystävättären kanssa. He ovat tutustuneet pubissa. Aluksi en jaksanut välittää asiasta, mutta nyt kun viestittely on yli vuoden ollut päivittäistä, tapaamiset viikottaisia ja kaiken kukkuraksi tämä nainen arvostelee minua ja suhdettamme - alan olla kypsä. Olen yrittänyt tulla toimeen tämän naisen kanssa, mutta en vain pysty. Suututtaa, että poikaystäväni roikkuu mieluummin hänen kanssaan kuin tapaisi minua. Hän ei omien sanojensa mukaan kuitenkaan ole ihastunut tähän naiseen, kyseessä on kuulemma vain juttu- ja juomaseuraa. Aina kun sanon, että en pidä kuviosta, saan kuulla, että minun pitäisi hankkia oma elämä ja omat kaverit. En ole kieltänyt häntä menemästä minnekään tai tapaamasta ketään. Mielestäni en voi asettaa sellaisia rajoja, mutta voin toki sanoa, jos toivoisin asioiden olevan toisin. Toivoisin, että poikaystäväni haluaisi itse huomioida minua enemmän, mutta häntä tuntuu kiinnostavan vain omat menonsa ja muiden ihmisten ihailu.
Lisäksi hän saattaa edelleen humalassa lähetellä viestejä muille naisille ja kutsua naisia itse antamillaan hellittelynimillä, mikä on minusta todella erikoista. On myös äärimmäisen absurdia, että poikaystävälläni ja eräällä yhteisellä tuttavallamme on jonkinlainen kielletty peli menossa - flirttailevat puolihuomaamattomasti aina ja nainen on avoimesti sanonut, että olisi kiinnostunut poikaystävästäni. Olen sanonut poikaystävälleni, että antaa mennä, jos siltä tuntuu, kunhan hoitaa ensin asiat minun kanssani kuntoon. Vastaukseksi olen saanut, että hän ei ole kiinnostunut naisesta ja että ovat vain kavereita. Vituttaa nähdä näitä kaikkia naisia ja kestää heidän avointa flirttiään.
Arvaan, että moni olisi tämän perusteella sitä mieltä, että erotkaa. Ehkä se onkin ainut vaihtoehto. Halusin suoltaa tarinani jonnekin nimettömänä ja keventää sydäntäni.
Puolentoista vuoden seurustelun jälkeen selvisi yllättäen ja vahingossa, että hän oli viis veisannut minusta ja suhteestamme. Oli vienyt kotiinsa niin tuntemattomia kuin tuttujakin naisia. Oli lähetellyt flirttailevia viestejä, haalinut Tinderissä lähes sata matchia ja mehustellut naisseikkailuistaan myös parille ystävälleen. Luottamus meni täysin, mutta en halunnut erota. Tuntui - ja tuntuu edelleen - pahalta, että ihminen, johon olin sokeasti luottanut oli pettänyt minut täysin ja jättänyt kaiken kertomatta. Sain kirjaimellisesti kaivaa tunnustuksia ulos, enkä vieläkään varmaan tiedä kaikkea. Pystyn edelleen palaamaan niihin tuntemuksiin, kun olen huolissani yrittänyt soitella hänen peräänsä tietämättä, että hän onkin jonkun toisen naisen luona naapurissa.
Hän oli todella pahoillaan jäätyään kiinni. Ei osannut selittää, miksi oli toiminut näin tyhmästi. Selitti kaipaavansa jännitystä elämäänsä ja humalassa herkästi hölmöilevänsä. Sain myös kuulla, että en ole itse ollut riittävästi mukana hänen ystäväpiirinsä menoissa. Itse koen pikemminkin, että hän ei kutsunut minua riittävästi ja riittävän selkeästi mukaan.
Käsittelin omia tunteitani itsekseni pitkään ja kerroin myös poikaystävälleni, millä ehdoilla voimme vielä yrittää jatkaa ja palauttaa luottamuksen. Halusin, että hän on täysin rehellinen ja kertoo avoimesti kaikki sekoilunsa. Olisin toki halunnut kuulla myös syyn pettämiselle, mutta sitä hän ei osannut kertoa. Menin liian varhain lupaamaan, että en palaisi entisiin asioihin enää sen jälkeen, kun ne on käsitelty. En kuitenkaan koskaan kokenut, että hän olisi todella sydämestään katunut ja pyytänyt anteeksi. Hän usein turhautui, suuttui ja ahdistui, kun asioista puhuttiin. Olisin toivonut, että hän olisi sanonut, että ymmärtää miten pahalta minusta tuntui, katsonut silmiin ja pyytänyt anteeksi.
Olen toki itsekin toiminut väärin: huomattuani poikaystäväni avoimen tietokoneen näytöllä vieraille naisille lähteneitä sydämiä, en pystynyt pitelemään itseäni vaan avasin viestiketjun ja sen jälkeen aika monta muutakin. Sinä hetkenä kaikelta tuntui putoavan pohja, enkä välittänyt enää lainkaan teenkö itse jotain väärin. Jälkeenpäin sekin kaduttaa, että olen itse muuttunut ihmiseksi, millainen en aiemmin olisi voinut kuvitella olevani.
Olisin halunnut silloin ja myöhemminkin mennä pariterapiaan. Koin, että omat voimani ei riitä keskustelun asiallisena ja tasapuolisena pitämiseen tai ohjaamiseen, sillä halusin purkaa myös omia tuntojani. Pariterapian kustannukset kuitenkin koituivat esteeksi, etenkin kun mies ilmoitti, ettei hänellä ole varaa eikä halua maksaa terapiasta mitään. Olen itse vielä pienituloisempi, joten en pysty terapiaa yksinkään kustantamaan.
Nyt, reilun kolmen vuoden seurustelun jälkeen olen yhä umpikujassa. En koe, että asiaa olisi koskaan saatu kunnolla käsiteltyä ja kannan kaunaa. Huomaan, että olen turhautunut ja välillä jopa ilkeä. Mieheni puolestaan ei halua enää puhua aiheesta. Hän kokee, että olen liian monta kertaa "jankannut samoja asioita". Ymmärrän, että hän on väsynyt olemaan syytettynä. En enää tiedä, mitä tässä voisi tehdä. Mielessä käy kerran kuussa ero. Toisaalta en saa tikkua ristiin eron eteen ja haluaisin, että asiat voisi vielä ratketa jotenkin muuten. Samalla aavistelen, että ei tämä tästä enää paremmaksikaan muutu.
Olen kadottanut täysin otteen siitä, mikä meiltä kummaltakin on suotavaa käytöstä ja mikä ei. Tuntuu, että olen kestänyt paljon ja joustanut viimeiseen asti ja yrittänyt ymmärtää. En tiedä, olenko aiheesta rauniona vai olenko ylireagoinut. Vai onko poikaystäväni vain saanut minut uskomaan, että ylireagoin? Tähän auttaisi ulkopuolinen terapeutti eniten - hahmottamaan mikä on ok ja mikä ei. En tunnista omia rajojani ja oikeuksiani.
Toinen asia, mikä ottaa järjettömästi päähän, on poikaystäväni alkoholinkäyttö ja viikottaiset kosteat illanvietot uuden ystävättären kanssa. He ovat tutustuneet pubissa. Aluksi en jaksanut välittää asiasta, mutta nyt kun viestittely on yli vuoden ollut päivittäistä, tapaamiset viikottaisia ja kaiken kukkuraksi tämä nainen arvostelee minua ja suhdettamme - alan olla kypsä. Olen yrittänyt tulla toimeen tämän naisen kanssa, mutta en vain pysty. Suututtaa, että poikaystäväni roikkuu mieluummin hänen kanssaan kuin tapaisi minua. Hän ei omien sanojensa mukaan kuitenkaan ole ihastunut tähän naiseen, kyseessä on kuulemma vain juttu- ja juomaseuraa. Aina kun sanon, että en pidä kuviosta, saan kuulla, että minun pitäisi hankkia oma elämä ja omat kaverit. En ole kieltänyt häntä menemästä minnekään tai tapaamasta ketään. Mielestäni en voi asettaa sellaisia rajoja, mutta voin toki sanoa, jos toivoisin asioiden olevan toisin. Toivoisin, että poikaystäväni haluaisi itse huomioida minua enemmän, mutta häntä tuntuu kiinnostavan vain omat menonsa ja muiden ihmisten ihailu.
Lisäksi hän saattaa edelleen humalassa lähetellä viestejä muille naisille ja kutsua naisia itse antamillaan hellittelynimillä, mikä on minusta todella erikoista. On myös äärimmäisen absurdia, että poikaystävälläni ja eräällä yhteisellä tuttavallamme on jonkinlainen kielletty peli menossa - flirttailevat puolihuomaamattomasti aina ja nainen on avoimesti sanonut, että olisi kiinnostunut poikaystävästäni. Olen sanonut poikaystävälleni, että antaa mennä, jos siltä tuntuu, kunhan hoitaa ensin asiat minun kanssani kuntoon. Vastaukseksi olen saanut, että hän ei ole kiinnostunut naisesta ja että ovat vain kavereita. Vituttaa nähdä näitä kaikkia naisia ja kestää heidän avointa flirttiään.
Arvaan, että moni olisi tämän perusteella sitä mieltä, että erotkaa. Ehkä se onkin ainut vaihtoehto. Halusin suoltaa tarinani jonnekin nimettömänä ja keventää sydäntäni.