Tässä Verkkiksen keskusteluista bongattu kertomus, miten pahimmillaan neuvonnassa voi käydä:
Näinkin voi käydä:
Haluan kertoa tarinamme epäonnistuneesta adoptiosta varoittavaksi, mutta samalla kannustavaksi esimerkiksi siitä, ettei kannata antaa periksi. Kerron tämän vasta nyt, kun kaikki on lopullisesti kohdallemme ohi. Tähän asti en ole uskaltanut tehdä mitään, mikä voisi vielä pitkittää tai mutkistaa muutenkin vaikeaa prosessia.
Pari viikkoa sitten selvisi, ettemme voi saada adoptiolasta kiitos Pela:n sosiaalityöntekijän. Toivon, ettei kukaan joudu kohtaamaan neuvonnassa samaa kuin me. Olemme ensimmäinen pariskunta Suomessa, joka sai adoptiolautakunnalta adoptioluvan kielteisen kotiselvityksen ja kielteisen lisäselvityksen jälkeen. Se ei silti auttanut. Kiina ja Etiopia tuijottivat enemmän sosiaalityöntekijän lausuntoihin kuin lupaan ja eväsivät meidät hakijoina. Tähän on vain sopeuduttava. Olen silti äärimmäisen iloinen, että jaksoimme katsoa asian loppuun asti.
Tässä tarinamme:
Aloitimme adoptioneuvonnan Pela:n Keski-Suomen toimistossa syksyllä 2004 . Kaikki sujui alussa mainiosti ja hyvässä hengessä. Meillä näytti olevan kaikki asiat ja ulkoiset puitteet kohdallaan adoptioon. Lähdimme mukaan avoimin ja toiveikkain mielin. Olimme pelkästään iloisia, että meitä valmennetaan vanhemmiksi ja puhuimme innoissamme elämästämme avoimen (ehkä liikaakin?) rehellisesti. Toiveemme oli alusta asti adoptoida alle 2-vuotias lapsi Kiinasta ja olimme jo valinneet Interpedian palvelunantajaksi.
Kevään 2005 ryhmävalmennustapaamisten jälkeen sosiaalityöntekijän käytös muuttui yllättäen täysin. Hänestä tuli kylmäkiskoinen ja etäinen. Emme tänä päivänkään tiedä, mitä todella tapahtui. Erehdyin ryhmävalmennuksessa sanomaan, etten voi mennä 150- prosenttisesti takuuseen, ettenkö joskus tiukan paikan tullen tukistaisi lasta. Mielestäni oli vain rehellistä sanoa näin, eikä se tee minusta pahoinpitelijää, eikä väkivaltaista luonnetta. En sitä paitsi sanonut, että tukistan. Sossu tarrasi tähän kommenttiin.
Ryhmävalmennuksen palautekeskustelussa meitä uhattiin ensimmäisen kerran, ettei meitä välttämättä hyväksyttäisi ulkomailla vanhemmiksi. Se järkytti minua kovasti, sillä sossut eivät mitenkään perustelleet uhkausta.
Tästä alkoi neuvonnan loppuun asti jatkunut kädenvääntö. Sossu vihjaili koko ajan epämääräisesti, että minulla olisi ongelmia. Kun yritimme kysyä, milllaisia ja miten ne minussa näkyvät, emme saaneet minkäänlaista vastausta. Kysyin jo neuvonnassa keväällä 2005, pitääkö sossu minua todella "väkivaltaisena luonteena" ja voiko se estää adoption. Hän kiisti asian jyrkästi.
Neuvontatapaamiset muuttuivat hyvin ikäviksi inttämistilanteiksi. Sossu ei osannut viedä keskustelua lainkaan eteenpäin, mutta ei myöskään missään vaiheessa edes vihjaissut, että kotiselvityksestä olisi tulossa kielteinen.
Pienintäkään vihjettä ei tullut edes silloin, kun näytimme hänelle kotikäynnillä esimerkiksi valmiiksi lapselle hankkimamme, sinisen pinnasängyn. Näin jälkeenpäin sellainen tuntuu todella julmalta.
Sossu oli tapaamisissa kimpussani koko ajan. Mieheni ei häntä juuri kiinnostanut. Vitsailimmekin kahden kesken tapaamisten jälkeen, että miehelle näköjään riittää, että käy töissä, ei ole rikosrekisteriä ja tulee selvin päin neuvontaan. Kun kyselimme, koska saamme kotiselvityksen, hän vastasi vain, ettei saa kiirehtiä ja Pela:lla menee selvityksen tekoon aina vähintään vuosi.
Sossun ammattitaidottomuus neuvonnassa tuli esiin juuri siinä, että hän piti kynsin hampain kiinni päähänpinttymästään ja jatkoi jankuttamista. En voinut myöntää keskusteluissa itsestäni asioita, mitä ei yksinkertaisesti ollut muualla kuin hänen päässään. Jälkiviisaana voi sanoa, että meidän olisi pitänyt vaatia heti keväällä painokkaasti sossun vaihtamista. Kyse oli siitä, olinko käsitellyt elämäni vaikeita asioita. Mielestäni olen, sossun mielestä en ollut. Hän ei kannastaan huolimatta pystynyt esittämään missään vaiheessa minkäänlaista faktaa, kuinka "ongelmani" vaikuttaisivat kykyyni olla äitinä.
Kuulimme paljon myöhemmin, että Pela:ssa oli pohdittu toisen työntekijän ottamista mukaan prosessiin, mutta kyseinen sossu ei pitänyt sitä tarpeellisena. Sossun olisi pitänyt tuoda epäilynsä minusta täysin selvästi esiin niin, että olisin voinut tehdä asialle jotain. Nyt emme edes tarkasti tienneet, miten kauheaksi ihmiseksi hän minua epäili. Oikeaoppisesti neuvonta olisi pitänyt keskeyttää ja olisin hankkinut henkisestä terveydestäni jo tuolloin tarvittavat lausunnot. Tein se sitten myöhemmin, kun Pela oli katkaissut neuvontasuhteen.
Varsinainen shokki iski lokakuussa 2005. Neuvonnan aloittamisesta oli kulunut miltei päivälleen vuosi. Luulimme menevämme taas ihan tavalliseen tapaamiseen Jyväskylään. Kotiselvityksen aikataulusta ei ollut aiemmin mitään puhetta. Tapaaminen kesti tasan kymmenen minuuttia. Sossu sanoi ensitöikseen, ettei puolla meitä adoptiovanhemmiksi. Hän kysyi myös, tarvitseeko kotiselvitystä edes tehdä, sillä emme saa lupaa, koska hän ei meitä puolla. Hän ilmoitti lisäksi, että neuvonta loppuu tähän. Kaikki tuli kuin kylmä suihku niskaan. Emme olleet osanneet varautua mihinkään vastaavaan. Järkytyin niin, että menin sanattomaksi. Lähdimme kotiin.
Pela:n aluejohtaja kertoi meille myöhemmin, ettei neuvonnan lopettamisessa tuolla tavalla ole mitään ihmeellistä. He olivat luulleet, että jätämme kaiken siihen, kuten muutkin ovat tehneet. Kauheaa, moniko todella on luopunut tuollaisen vuoksi adoptiosta? Eikö sosiaalityöntekijän mielivallalla ole mitään rajaa? Eikö heillä ole mitään vastuusta asiakkaiden tunteiden järkyttämisestä? Olemme yrittäneet kysyä tätä turhaan myös Pela:lta.
Toivuimme parissa päivässä järkytyksestä ja ryhdyimme kyselemään Pela:sta perusteita kieltävälle kannalle. Emme saaneet niitä ja meille sanottiin, että voisimme sitten lukea ne kotiselvityksestä. Pela ei myöskään suostunut pyynnöstämme huolimatta enää jatkamaan neuvontaa. Tuntui kuin olisimme pudonneet tyhjän päälle. Emme tienneet, mitä tehdä. Käynti Interpedian edustajan luona Helsingissä kannatti. Saimme äärimmäisen paljon henkistä tukea ja vinkkejä, mitä kannattaisi tehdä.
Syksy kului kotiselvitystä odottaessa. Se tuli lopulta sopivasti juuri pari päivää ennen joulua ja oli järkyttävää luettavaa. Löysimme 8-sivuisesta paperista yli 75 korjattavaa, oikaistavaa ja tarkennettavaa kohtaa. Asiat oli kirjattu huolimattomasti väärin vuosilukuja ja tulotietoja myöten. Varsinaiset valheelliset väittämät olivat aivan oma lukunsa. Kaikki, etenkin minua koskevat asiat oli vääristelty erittäin kieltävään muotoon. Pahinta mitä paperissa luki oli lause, etten ole kosketuksissa tarpeeksi oman elämäni vaikeisiin asioihin ja olen siksi riski lapselle. Tämä tuntui täysin käsittämättömältä. Millä perusteella ja ennen kaikkea millä ammattitaidolla sosiaalityöntekijä oli voinut tehdä tuollaisia arvioita persoonastani? Minut myöhemmin henkisesti täysin terveeksi todenneet psykiatri ja psykologi sanoivat kumpikin lausunnosta, että siinä yritetään tehdä minusta mielisairas. Olen samaa mieltä. Jos kosketus omiin vaikeuksiin puuttuu, ei voi olla hyvä vanhempi lapselle. Ongelma vain oli, ettei asia ollut kohdallani lainkaan näin.
Jos tässä yrittää nähdä jotain hyvää niin sen, että olenpa nyt yhtä kokemusta rikkaampi. Psykiatri ja psykologi olivat näet minulle täysin uusia tuttavuuksia. Lähdin tapaamisiin avoimin mielin. Ajattelin, että on vain hyvä, jos esiin nousee ongelmia, mitä en itse ole koskaan tiedostanut. Ongelmia ei ollut.
Teimme kotiselvitykseen korjaukset, oikaisut ja täsmennykset ja lähetimme ne Pela:aan. Alkuaikojen puheet kotiselvityksen tekemisestä yhdessä alkoivat tuntua huonolta vitsiltä. Saimme korjatun version Pela:sta takaisin ja virheitä oli edelleen noin 35. Selvitykseen oli jäänyt myös täysin valheellista, helposti vääräksi todistettavaa tietoa. Pela pelasi asian niin, että lähetti korjatun version yhtä aikaa meille ja Interpedian kautta adoptiolautakuntaan. Näin meiltä vietiin mahdollisuus yrittää vielä oikaista virheitä ja neuvotella selvityksen sisällöstä Pela:n kanssa.
Lähetimme korjaukset ja oman vastineemme suoraan adoptiolautakuntaan. Oli hankkinut vastineen liitteeksi psykiatrin ja psykologin lausunnot mielenterveydestäni. Lausunnot tehtiin useiden tapaamisten ja testien jälkeen.
Interpedian neuvosta pyysimme lautakunnan suullista lupakäsittelyä ja meidät kutsuttiin lautakunnan kuultaviksi kevättalvella 2006. Tuntui hyvältä tavata lautakunta ja kertoa, kuinka me koimme asian omalta kannaltamme. Lautakunta äänesti. Osa olisi antanut meille heti luvan, mutta enemmistö kannatti lisäselvitystä. Sen tekijöiksi määrättiin samat kaksi Pela:n sosiaalityöntekijää. Tämä oli virhe, sillä Pela:n asenne ei ollut muuttunut mihinkään.
Kuulimme adoptiolautakunnan sihteeriltä, että Pela:n olisi pitänyt ottaa meihin yhteyttä heti lisäselvityspyynnön jälkeen, mutta mitään ei tapahtunut. Tämä tuntui taas tarkoitushakuiselta viivyttelyltä. Odottelimme aikamme ja otimme lopulta itse yhteyttä Pela:aan ja sovimme ensimmäisen tapaamisen.
Ensimmäisen tapaamisen tunnelmat olivat erittäin kireät. Se ei ollut mikään ihme, sillä meillä oli tilaisuus tavata sossut vasta nyt ensimmäisen kerran silmästä silmään kaiken tapahtuneen jälkeen. Olimme syystä katkeria. Mukana ollut aluejohtaja ehdotti, että puhuisimme ensin menneet pois ja aloittaisimme vasta seuraavassa tapaamisessa varsinaisen lisäselvittelyn. Näin teimme ja etenkin minä kerroin tunteistani varsin kiihtyneessä sävyssä, mikä on mielestäni vain inhimillistä kaiken jälkeen. Muut tapaamiset, mm. uudet, näin jälkikäteen tyystin turhat kotikäynnit sujuivat mielestämme ihan leppoisissa merkeissä. Saimme kuitenkin myöhemmin lukea lisäselvityksestä melkein pelkästään siitä, kuinka olin käyttäytynyt heitä kohtaan vihamielisesti! Tunnelma ja keskustelun sävy olivat kireät todellisuudessa vain ensimmäisessä tapaamisessa, missä me kaikki purimme tuntojamme tapahtuneesta., mutta kenenkään ääni ei edes noussut. Se siis vihamielisyydestä.
Meitä ei enää yllättänyt, että syksyllä 2006 valmistunut lisäselvityskin oli kielteinen. Selvityksen sävy oli syyttävä ja kaikki asiat oli jälleen käännetty tarkoitushakuisesti minua vastaan. Lautakunta kuitenkin uskoi meitä. Saimme adoptioluvan lokakuussa 2006 ensimmäisenä pariskuntana Suomessa kahden kielteisen selvityksen jälkeen. Vain yksi lautakunnan jäsen äänesti meitä vastaan. Ei ole vaikea arvata kuka (Pela:n edustaja).
Tämä taistelu kannatti, vaikka ilo jäikin lyhytaikaiseksi. Interpedia esitteli tapauksemme ensin Kiinalle ja sitten Etiopialle. Koska tapauksemme oli ainutlaatuinen lajissaan, meistä ei tehty hakemuksia kohdemaihin, vaan Interpedia selvitti asian maiden edustajien tapaamisissa. Näin vältyimme muun muassa kalliilta käännöskustannuksilta.
Interpedia saa palvelustaan täyden kympin, vaikka lopputulos olikin surullinen. Ristiriitaisen kotiselvityksen takia kumpikin maa kieltäytyi ottamasta meitä hakijoiksi. Luvalla ei ollut mitään merkitystä. Meillä ei ole enää tämän jälkeen muita adoptiovaihtoehtoja ja totuttelemme nyt ajatukseen lapsettomasta tulevaisuudesta. Suru ja samalla valtava helpotuksen tunne siitä, että tämä kaikki on vihdoin ohi kamppailevat mielessäni. Syytän kaikesta kuitenkin Pela:n mielivaltaista sosiaalityöntekijää.
Tunnen itseni kaiken tämän jälkeen entistä vahvemmaksi ihmiseksi. Tapahtumat ovat herättäneet ajatuksia, että adoptioneuvonnassa on todella paljon mätää ja kaikki on liikaa yhden sosiaalityöntekijän varassa. En voi vieläkään käsittää, enkä hyväksyä sitä, että sosiaalityöntekijä saa jättää valheita ja virheitä viralliseen paperiin, mistä riippuu ihmisten tulevaisuus. Myös käsitys siitä, että Pela suojelee kynsin hampain omiaan työntekijöitään ja yrittää peittää heidän tekemiään virheitä, on vahvistunut. Ei sen niin saisi olla ja siksi tahdoin kertoa tarinamme.
Elämä kuitenkin jatkuu ja siinä voi olla paljon muutakin kuin toive adoptiolapsesta. Mukavaa kevättä kaikille !
Terveisin:
Varoittaja
