Adoptiolapsen identiteetti

Hei!

Olen pohtinut sellaista asiaa, että pitäisikö lapselle opettaa oman synnyinmaansa kulttuuria? Tuntuu jotenkin vieraalta ajatukselta opettaa lapselle kulttuuria ja kieltä, josta ei itse tiedä mitään. Toisaalta minusta tuntuu, että lapselle pitäisi kuitenkin antaa parhaat mahdolliset eväät toimia suomalaisessa yhteiskunnassa ulkomaalaisen näköisenä, ja oma kulttuuri kai olisi siten oleellinen? Tarkoitan nyt tilannetta, jossa lapsi on adoptoitu ulkomailta Suomeen niin pienenä, että tuskin itse muistaa synnyinmaastaan mitään. Mitä mieltä olette?

 

Hei!
Kyllä useimmat tuntemani adoptiovanhemmat näkevät lapsen syntymämaan tärkeänä osana lapsen identiteettiä. Meidän arjessa syntymämaa näkyy esimerkiksi siten, että me aikuiset seuraamme maan tapahtumia internetin kautta. Juhlimme välillä pienimuotoisesti syntymämaan juhlapäiviä esimerkiksi tekemällä ruokaa lasten kanssa. Lomamatkat syntymämaahan voivat olla osa lapsen taustan arvostamista. Kirjat ja musiikki tai elokuvat voivat myös tuoda maata tutuksi koko perheelle.

Hearty, en oikein tiedä, miten vanhempi voisi olla "tietämättä kulttuurista ja kielestä mitään". Kyllähän ihan minimissään adoptiomatkalla jo syntyy vaikutelmia maasta ja paikan päällä on hyvä mahdollisuus tutustua kieleen ja kulttuuriin. Ja kyllä kiinnostusta ja sidettä syntymämaahan kannattaa pitää yllä jatkossakin, vaikka on toki selvää että lapsista kasvaa Suomessa ensisijaisesti suomalaisia. Syntymämaan kulttuuri on iso rikkaus koko perheelle!

 

Hei, kiitos vastauksesta! Mietin siis sitä, että onko se jotenkin pinnallista, jos ei itse edusta synnyinmaan kulttuuria? Miten pitkälle kulttuurin opetuksessa mennään?

 

Meillä on tarkoitus kuljettaa Suomea ja syntymämaata mukana, se miten riippuu myös lapsesta, jos esim. Kiina ois maa niin just kieltä tai harrstuksia sieltä. Itsenäisyyspäivä ja jotain muita juhlia varmasti elämään.

 

Itse olen aina pitänyt melkeinpä itsestään selvänä, että adoptiolapsen "alkuperäinen" kulttuuri näkyy elämässä jotenkin. Mutta nyt kun mietin millaista se omalla kohdalla olisi, niin se tuntuu suorastaan törkeältä. Jos minut olisi adoptoitu vaikka Espanjaan, niin en minä helvetti soikoon mikään suomalainen sitten olisi. Jos muu perhe tunkisi vähän väliä jotain Suomi-kulttuuria minun suuntaani, niin kokisin sen lähinnä erilaistavana - et ole täältä, et voi koskaan olla kuin me. Eri asia jos adoptoisi jonkun 6-vuotiaan, mutta silloinkaan en ainakaan omalla kohdallani sitä hyväksyisi. Eivät kulttuurit itsessään ole arvokkaita kenellekään, mutta tietenkin jos oikeasti on jotain tietynlaista pohjaa, esim. elänyt Kiinassa muutaman vuoden lapsena, niin tottahan siihen silloin syntyy jonkinlainen lämmin side. Vaikka enä sanoisi että sillä väliä on.

 

Heippa,

itse ulkomaalaistaustaisena (tosin aika myöhään Suomeen muuttaneena) kommentoisin, että synnyinmaa on kuitenkin ihmiselle tärkeä. Erityisesti silloin, kun on poissa sieltä, kuva kotimaasta romantisoituu ja ihminen saattaakin haluta ympäröidä itsensä maansa tunnusmerkeillä: kuvilla, ominaistavaroilla yms. Varsinkin herkille ihmisille kotimaan "luonne", tavat ja ominaisuudet voivat tuntua tutuilta ja omilta.

Tietysti ihan pienenä adoptoitu lapsi ei ole ehkä ehtinyt kokea kotimaansa asioita kunnolla, mutta uskon, että kotimaalle on aina pieni paikka sydämessä. Eikä Suomessa asuminen tai Suomen kodiksi kokeminen mielestäni poista tai haittaa mitenkään kiintymystä alkuperäiseen kotimaahan.

Muutenkin laajasti ajatellen, erityisesti miettien kritiikkiä, jota on esitetty lapsen kotimaasta irrottamiseen ja vieraaseen kulttuuriin viemiseen, haluaisin sanoa, että nykyaikana ihmiset ovat liikkuvaisia, asuvat ja työskentelevät eri maissa ja etsivät paikkaansa koko maailmasta. Toki on rikkautta, jos jossain on koti, mutta mikä estää adoptoitua ihmistä palaamasta takaisin alkuperäiseen kotimaahansa tai asettua ihan muualle? Parasta olisi luoda lapselle mahdollisuuksia myöhemmin tutkia rauhassa itseään ja päättää, missä haluaa asua. Koti on missä sydän on, eikö