V
"Väsynyt äiti"
Vieras
8-vuotias poikani on sanalla sanoen kamala. Hän on älykäs, fiksu poika ja kun hän on hyvällä tuulella niin hän on aivan ihana: sanavalmis, hauska, ikäänsä nähden tosi hyvin kehittynyt keskustelija, mielikuvitusta riittää edelleen leikkeihin (ei siis näitä pelkkiä Pleikan pelaajia).
Ikävä kyllä tämä mukava poika on yleensä esillä vain kaikkien muiden kuin äidin kanssa. Isovanhemmat, kummit ja pojan isä saavat nauttia hänestä parhaimmillaan. Minä äitinä ja uusi perheemme olemme sitten siinä "onnellisessa" asemassa, että saamme kuulla hänen ainaista kiukutteluaan, niskotteluaan, uhmaamistaan, näsäviisastelua jne.
Se alkaa jo aamulla, aiheesta pukeutuminen / vessassa käyminen / aamupalan syönti. Kaikki on niiiiin vaikeaa ja kaikesta pitää soittaa suuta. Me sitten provosoidumme ja alamme nokitella takaisin. No, jos näin emme tee ja vain jätämme huomiotta, niin hän provosoi niin kauan kun onnistuu siinä. Ja muutenkin en vaan VOI jättää huomiotta hänen huonoa käytöstään: sillä tavalla EI VAAN voi puhua muille kuin hän puhuu.
Käytös on suurimmaksi osaksi huomionkipeyttä. Hän haluaa huomiota hinnalla millä hyvänsä, vaikka se sitten olisi meidän raivostumisemme. Olen niin usein keskustellut hänen kanssaan, että voisiko hän nyt vain olla NORMAALI (anteeksi sanamuoto) - siis ihan tavallinen poika, joka ei tekisi joka asiasta niin helvatan isoa numeroa. Poika sanoo, ettei voi käytökselleen mitään. Ja siihen minä, että jokainen voi kun oikein haluaa ja yrittää.
Ongelman ydin taitaa olla uusperheessämme. Kuvioissa on mukana pikkusisar(puoli), joka saa tietysti ikänsä puolesta enemmän huomiota. Ja minä saan mieheltä sitten huomiota. Mutta 8-vuotias saa taatusti enemmän huomiota kuin moni toverinsa: sama pätee tavaroihin, matkustelemme myös paljon etc. Mikään ei enää taida tuntua miltään pojasta - siis nämä kivat asiat, joita hänen puolestaan ja hänen vuokseen teemme.
Olemme puhuneet, että "etuisuuksia häviää" ja siihen hän vain sanoo, että ei kiinnosta. Ja häntä ei taida oikeasti kiinnostaa! Pleikan otamme pois = ei hän sen perään kysele. Ei saa katsoa dvd:tä tai lastenohjelmia = lukee huoneessaan.
Minä olen helposti hermostuvaa sorttia ja helkutin väsynyt tähän ainaiseen riitelyyn. Samoin mieheni. Meiltä on vain aseet ja keinot loppu. Koulu pojalla menee tosi hyvin ja paljon on kavereita.
Tekisi mieleni ravistaa ja huutaa, että mikä ihme on vialla kun kaikkea on??!! Ja ilman tuota ravistusta olen huutanutkin ja kysynyt.
Onko kellään kokemuksia tai vinkkejä mitä tehdä? Poika on aina ollut luonteeltaan erittäin itsepäinen ja sillä tavalla haasteellinen. Erosta on kulunut jo vuosia, joten uudesta asiasta ei ole kysymys. Silloin kun hän ei kiukuttele, meillä on tosi mukavaa yhdessä. Tuntuu vaan, että niitä hetkiä on ihan liian vähän. On tosi voimavaroja kuluttavaa, kun periaatteessa täysin terve lapsi käyttäytyy kuin idiootti: toisia huomioimatta, kunnioittamatta, arvostamatta ihan omien mielihalujensa mukaan. Kun vain on niin "kivaa" saada äiti ja/tai isäpuoli raivostumaan?
Ikävä kyllä tämä mukava poika on yleensä esillä vain kaikkien muiden kuin äidin kanssa. Isovanhemmat, kummit ja pojan isä saavat nauttia hänestä parhaimmillaan. Minä äitinä ja uusi perheemme olemme sitten siinä "onnellisessa" asemassa, että saamme kuulla hänen ainaista kiukutteluaan, niskotteluaan, uhmaamistaan, näsäviisastelua jne.
Se alkaa jo aamulla, aiheesta pukeutuminen / vessassa käyminen / aamupalan syönti. Kaikki on niiiiin vaikeaa ja kaikesta pitää soittaa suuta. Me sitten provosoidumme ja alamme nokitella takaisin. No, jos näin emme tee ja vain jätämme huomiotta, niin hän provosoi niin kauan kun onnistuu siinä. Ja muutenkin en vaan VOI jättää huomiotta hänen huonoa käytöstään: sillä tavalla EI VAAN voi puhua muille kuin hän puhuu.
Käytös on suurimmaksi osaksi huomionkipeyttä. Hän haluaa huomiota hinnalla millä hyvänsä, vaikka se sitten olisi meidän raivostumisemme. Olen niin usein keskustellut hänen kanssaan, että voisiko hän nyt vain olla NORMAALI (anteeksi sanamuoto) - siis ihan tavallinen poika, joka ei tekisi joka asiasta niin helvatan isoa numeroa. Poika sanoo, ettei voi käytökselleen mitään. Ja siihen minä, että jokainen voi kun oikein haluaa ja yrittää.
Ongelman ydin taitaa olla uusperheessämme. Kuvioissa on mukana pikkusisar(puoli), joka saa tietysti ikänsä puolesta enemmän huomiota. Ja minä saan mieheltä sitten huomiota. Mutta 8-vuotias saa taatusti enemmän huomiota kuin moni toverinsa: sama pätee tavaroihin, matkustelemme myös paljon etc. Mikään ei enää taida tuntua miltään pojasta - siis nämä kivat asiat, joita hänen puolestaan ja hänen vuokseen teemme.
Olemme puhuneet, että "etuisuuksia häviää" ja siihen hän vain sanoo, että ei kiinnosta. Ja häntä ei taida oikeasti kiinnostaa! Pleikan otamme pois = ei hän sen perään kysele. Ei saa katsoa dvd:tä tai lastenohjelmia = lukee huoneessaan.
Minä olen helposti hermostuvaa sorttia ja helkutin väsynyt tähän ainaiseen riitelyyn. Samoin mieheni. Meiltä on vain aseet ja keinot loppu. Koulu pojalla menee tosi hyvin ja paljon on kavereita.
Tekisi mieleni ravistaa ja huutaa, että mikä ihme on vialla kun kaikkea on??!! Ja ilman tuota ravistusta olen huutanutkin ja kysynyt.
Onko kellään kokemuksia tai vinkkejä mitä tehdä? Poika on aina ollut luonteeltaan erittäin itsepäinen ja sillä tavalla haasteellinen. Erosta on kulunut jo vuosia, joten uudesta asiasta ei ole kysymys. Silloin kun hän ei kiukuttele, meillä on tosi mukavaa yhdessä. Tuntuu vaan, että niitä hetkiä on ihan liian vähän. On tosi voimavaroja kuluttavaa, kun periaatteessa täysin terve lapsi käyttäytyy kuin idiootti: toisia huomioimatta, kunnioittamatta, arvostamatta ihan omien mielihalujensa mukaan. Kun vain on niin "kivaa" saada äiti ja/tai isäpuoli raivostumaan?